Rosetta Kiven Ruusatu on julkaistu jatkotarinana tässä blogissa. Voit lukea Ruususadun ilmaiseksi ja ensimmäiseeen kappaleeseen pääset tästä. Tarinan jatko-osia pääset seuraamaan klikkailemalla sivuston oikeassa reunassa sijaitsevan Blogiarkiston linkkejä.
Jos pidät sadusta, vinkkaa siitä kaverillesikin.
7. maaliskuuta 2011
25. marraskuuta 2010
Ameriikan ihmetys ja pikkujoulumarkkinat
Naantalilaisille sellaisia terveisiä, että kipittäkääs lauantaina 27.11. pikkujoulumarkkinoille ja etsikää Rosetan vanhin täti käsiinne, sillä hänellä on Ruususatuja myynnissä. Saattaapi olla myös muutama pomokirja.
23. marraskuuta 2010
Auringon laskiessa
Laiva oli ankkuroituna laiturin viereen, kun Ruusu ja Alfred saapuivat laiturille. Se oli pieni puinen höyryalus, joka toi Vastarannalta tavaraa Ruusukylään muutaman kerran vuodessa. Laivan kapteeni nojasi aluksen kaiteeseen ja poltti piippua. Kun hän näki Ruusun ja Alfredin saapuvan, hän astui laiturille ja nosti lippalakkiaan tervehdykseksi.
”Sinä taidat olla Ruusu”, kapteeni mörähti ja ojensi kätensä Ruusulle. ”Tervetuloa laivaani.”
”Kiitos”, Ruusu mumisi vastaukseksi.
”Kuinka kauan matka kestää?” Alfred kysyi kapteenilta.
”Tällaisella aurinkoisella säällä olemme perillä parissa päivässä.”
Alfred nyökkäsi ja laski Ruusun repun laiturille. Kapteeni huusi ruoripojan luokseen ja pyysi tätä viemään repun laivaan.
Äkkiä Ruusu kuuli nimeään huudettavan. Hän kääntyi kylään päin ja näki, kuinka Seppä harppoi pitkin kiireisin askelin laituria kohti pitkulainen kotelo kädessään. Ruusu tunsi, kuinka polvet notkuivat hänen allaan. Seppä lähestyi rantaa ja harppoi puuskuttaen laiturille.
”Mitä asiaa sinulla on?” Alfred kysyi tiukasti. ”Luulin, että olimme saaneet asiat päätökseen Miriamin kodin avaimen luovuttaessani.”
Seppä huohotti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Korkealta taivaankannelta porottava aurinko häikäisi ja Seppä siristi silmiään.
”Löysin tämän Enkelimummin tuvan pöydältä”, Seppä sanoi ja ojensi viulukotelon Ruusulle.
Ruusu tuijotti koteloa eikä tiennyt tarttuako siihen vai ei.
”Mutta mitä minä tällä teen?” Ruusu kysyi.
”Enkelimummi oli jättänyt pöydälle viestin, jossa hän pyysi viestin löytäjää antamaan kotelon sinulle ennen lähtöäsi”, Seppä intti ja työnsi koteloa itsepäisesti Ruusulle.
”Pötyä”, Ruusu tiuskaisi. ”Minä kävin sulkemassa pitsihuvilan oven hautajaisten jälkeen eikä tuvan pöydällä ollut silloin mitään viestiä saatikka soitinta.”
Seppä ojensi kirjekuoren Ruusulle. Ruusu avasi sen ja poimi kuoresta kirjeen ja kuivatun ruusun. Ruusu tunnisti kukan samaiseksi lajikkeeksi, jota kasvoi hänen puutarhassaan ja jollaisen hän oli laskenut Enkelimummin haudalle. Viesti oli Enkelimummin käsialalla kirjoitettu.
Ruusu,
meille kaikille on jaettu syntymässämme lahja, jota meidän tulee vaalia. Sinun lahjasi on musiikki ja tietäjän siemen, jotka olet vanhemmiltasi perinyt. Ota viulu mukaasi, pidä siitä yhtä hyvää huolta kuin olet ruusuistasi pitänyt.
Tiesitkö, että ruusu, jota olet puutarhassasi hoitanut, on nimeltänsä Valamonruusu? Se tunnetaan myös toisella nimellä: Unikkoruusu.
Rakkaudella,
Miriam
Ruusu taittoi kirjeen ja asetti sen takaisin kuoreen. Hän seisoi hetken ajatuksissaan ja tarttui sitten Sepän ojentamaan viulukoteloon.
”Kiitos, Seppä. Ja kaikkea hyvää sinulle ja Pauliinalle”, Ruusu sanoi ja ojensi kätensä hyvästiksi. Seppä tarttui epäröivästi Ruusun ojentamaan käteen. Äkkiä hän tunsi suurta tarvetta sulkea edessään seisova nainen syliinsä ja upottautua ikuisiksi ajoiksi naisen syleilyyn, mutta ennen kuin hän ehti vetää naista lähemmäs, Ruusu oli jo irrottanut otteensa. Kuului pillin vihellys ja kapteeni kehotti Ruusua astumaan laivaan. Ruusu puristi viulukoteloaan kainalossaan ja kääntyi Alfredin puoleen.
”Ehkä tiemme vielä risteävät”, Ruusu sanoi ja painoi päänsä Alfredin rintaa vasten.
”Kuka tietää. Mutta ennen kuin lähdet, haluan antaa sinulle lahjan.”
Alfred kaivoi housuntaskusta sinisen mestarikiven ja ojensi sen Ruusulle.
”Tämä kuuluu nyt sinulle. Kun löydät tietäjän, johon luotat, anna se hänelle. Se on merkki.”
Ruusu poimi kiven Alfredin kämmeneltä ja silitti sen sileää pintaa.
”Kiitos”, hän kuiskasi.
Ruusu asteli laiturin ja laivan välistä pikkuista puusiltaa pitkin laivan kannelle. Laivapojat irrottivat köydet laiturista ja pilli huusi lähdön merkiksi.
Vielä kaukaa Ruusu näki kaksi miestä seisomassa vieretysten laiturilla, toinen vilkuttaen, toinen käsiään rinnalla puristaen. Ruusu tuijotti laiturille niin pitkään, että taakse jääneet miehet näkyivät enää pieninä pisteinä. Kun hän käänsi katseensa kohti menosuuntaa, aurinko oli vaipumassa taivaanrannan taa. Se värjäsi horisontin vaaleanpunaiseksi. Äkkiä taivaankannen yli piirtyi hopeinen vana. Ruusu näki taivaalla lähestyvän tutun hopeanhohtoisen kyyhkyn, Aarteen. Sekin oli matkalla Vastarannalle.
***
Sen pituinen se.
”Sinä taidat olla Ruusu”, kapteeni mörähti ja ojensi kätensä Ruusulle. ”Tervetuloa laivaani.”
”Kiitos”, Ruusu mumisi vastaukseksi.
”Kuinka kauan matka kestää?” Alfred kysyi kapteenilta.
”Tällaisella aurinkoisella säällä olemme perillä parissa päivässä.”
Alfred nyökkäsi ja laski Ruusun repun laiturille. Kapteeni huusi ruoripojan luokseen ja pyysi tätä viemään repun laivaan.
Äkkiä Ruusu kuuli nimeään huudettavan. Hän kääntyi kylään päin ja näki, kuinka Seppä harppoi pitkin kiireisin askelin laituria kohti pitkulainen kotelo kädessään. Ruusu tunsi, kuinka polvet notkuivat hänen allaan. Seppä lähestyi rantaa ja harppoi puuskuttaen laiturille.
”Mitä asiaa sinulla on?” Alfred kysyi tiukasti. ”Luulin, että olimme saaneet asiat päätökseen Miriamin kodin avaimen luovuttaessani.”
Seppä huohotti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Korkealta taivaankannelta porottava aurinko häikäisi ja Seppä siristi silmiään.
”Löysin tämän Enkelimummin tuvan pöydältä”, Seppä sanoi ja ojensi viulukotelon Ruusulle.
Ruusu tuijotti koteloa eikä tiennyt tarttuako siihen vai ei.
”Mutta mitä minä tällä teen?” Ruusu kysyi.
”Enkelimummi oli jättänyt pöydälle viestin, jossa hän pyysi viestin löytäjää antamaan kotelon sinulle ennen lähtöäsi”, Seppä intti ja työnsi koteloa itsepäisesti Ruusulle.
”Pötyä”, Ruusu tiuskaisi. ”Minä kävin sulkemassa pitsihuvilan oven hautajaisten jälkeen eikä tuvan pöydällä ollut silloin mitään viestiä saatikka soitinta.”
Seppä ojensi kirjekuoren Ruusulle. Ruusu avasi sen ja poimi kuoresta kirjeen ja kuivatun ruusun. Ruusu tunnisti kukan samaiseksi lajikkeeksi, jota kasvoi hänen puutarhassaan ja jollaisen hän oli laskenut Enkelimummin haudalle. Viesti oli Enkelimummin käsialalla kirjoitettu.
Ruusu,
meille kaikille on jaettu syntymässämme lahja, jota meidän tulee vaalia. Sinun lahjasi on musiikki ja tietäjän siemen, jotka olet vanhemmiltasi perinyt. Ota viulu mukaasi, pidä siitä yhtä hyvää huolta kuin olet ruusuistasi pitänyt.
Tiesitkö, että ruusu, jota olet puutarhassasi hoitanut, on nimeltänsä Valamonruusu? Se tunnetaan myös toisella nimellä: Unikkoruusu.
Rakkaudella,
Miriam
Ruusu taittoi kirjeen ja asetti sen takaisin kuoreen. Hän seisoi hetken ajatuksissaan ja tarttui sitten Sepän ojentamaan viulukoteloon.
”Kiitos, Seppä. Ja kaikkea hyvää sinulle ja Pauliinalle”, Ruusu sanoi ja ojensi kätensä hyvästiksi. Seppä tarttui epäröivästi Ruusun ojentamaan käteen. Äkkiä hän tunsi suurta tarvetta sulkea edessään seisova nainen syliinsä ja upottautua ikuisiksi ajoiksi naisen syleilyyn, mutta ennen kuin hän ehti vetää naista lähemmäs, Ruusu oli jo irrottanut otteensa. Kuului pillin vihellys ja kapteeni kehotti Ruusua astumaan laivaan. Ruusu puristi viulukoteloaan kainalossaan ja kääntyi Alfredin puoleen.
”Ehkä tiemme vielä risteävät”, Ruusu sanoi ja painoi päänsä Alfredin rintaa vasten.
”Kuka tietää. Mutta ennen kuin lähdet, haluan antaa sinulle lahjan.”
Alfred kaivoi housuntaskusta sinisen mestarikiven ja ojensi sen Ruusulle.
”Tämä kuuluu nyt sinulle. Kun löydät tietäjän, johon luotat, anna se hänelle. Se on merkki.”
Ruusu poimi kiven Alfredin kämmeneltä ja silitti sen sileää pintaa.
”Kiitos”, hän kuiskasi.
Ruusu asteli laiturin ja laivan välistä pikkuista puusiltaa pitkin laivan kannelle. Laivapojat irrottivat köydet laiturista ja pilli huusi lähdön merkiksi.
Vielä kaukaa Ruusu näki kaksi miestä seisomassa vieretysten laiturilla, toinen vilkuttaen, toinen käsiään rinnalla puristaen. Ruusu tuijotti laiturille niin pitkään, että taakse jääneet miehet näkyivät enää pieninä pisteinä. Kun hän käänsi katseensa kohti menosuuntaa, aurinko oli vaipumassa taivaanrannan taa. Se värjäsi horisontin vaaleanpunaiseksi. Äkkiä taivaankannen yli piirtyi hopeinen vana. Ruusu näki taivaalla lähestyvän tutun hopeanhohtoisen kyyhkyn, Aarteen. Sekin oli matkalla Vastarannalle.
***
Sen pituinen se.
22. marraskuuta 2010
Viideskymmenesensimmäinen luku
jossa tehdään lähtöä.
Miriamin hautajaisiin osallistui koko kylä. Aurinkoisena elokuun lopun päivänä Enkelimummi laskettiin kylän hautausmaalla ikuiseen lepoon. Jokainen Ruusukylän asukas laski haudalle yhden ruusun omasta puutarhastaan. Ruusu oli poiminut rakkaimmasta pensaastaan juuri kukkaan puhjenneen tulipunaisen ruusun. Pensas oli Ruusun silmäterä. Hän oli aikoinaan saanut pistokkaan omalta kasvattiäidiltään, joka oli kutsunut ruusua Valamonruusuksi.
Poikkeuksen joukosta teki Seppä, jonka puutarhassa ei kasvanut ruusuja. Seppä oli saapunut hautajaisiin yhdessä Pauliinan kanssa. Sepän puutarhasta pariskunta oli kerännyt kimpun unikoita, jotka he olivat sitoneet kimpuksi vaaleanpunaisella silkkinauhalla. Vähäeleisesti synkin ilmein Seppä laski kimpun Enkelimummin haudalle. Pauliina tarttui miestä kädestä ja puristi kättä omaansa, mutta Seppä ei vastannut puristukseen. Ruusu seurasi pariskuntaa sivusta ja tunsi surua miestä katsoessaan. Hän tiesi, ettei koskaan saisi Seppää omakseen, niin paljon kuin tätä rakastikin. Hän olisi mielellään vihannut Sepän rinnalla seisovaa pellavapäistä Pauliinaa, mutta jostain syystä viha ei ottanut leimahtaakseen vaan haihtui haikeutena ilmaan Ruusun ajatellessa pariskunnan lasta, jonka oli määrä syntyä talvella päivän ollessa lyhyimmillään.
Hautajaisia edeltävänä yönä Ruusu oli kieriskellyt unettomana sängyssään. Kun uni tuntui pakenevan yhä kauemmas, hän oli noussut ylös ja istahtanut mökkinsä rappusille kesäyön hämärään. Aamuyö oli hiljainen, eivätkä linnut olleet vielä heränneet. Ruusun puutarha oli vaipunut uneen, osa kukista oli sulkenut terälehtensä yöksi. Ruusu katsoi pihapiiriä ja lankkuaitaa, joka rajasi pihan kapeasta tiestä, joka johti Sepän asunnolle. Jossain pihan perällä kurnutti sammakko, joka houkutteli luokseen naarasta. Ruusu ihmetteli, miten sammakko tässä vaiheessa kesää jaksoi vielä kurnuttaa. Yleensä ne metelöivät alkukesästä.
Ruusu tiesi, että hänen olisi tehtävä päätös. Ruusukylään hän ei voisi enää jäädä. Kaikki kylässä muistutti liikaa unelmista, jotka eivät olleet toteutuneet hänen osakseen, sekä ihmisistä, joista hän oli tahtomattaan joutunut luopumaan. Alfred oli asettunut yöksi Kyyhkylään ja pyytänyt Ruusua jäämään seurakseen. Vaikka Ruusu oli aina rakastanut Enkelimummia, hänestä tuntui silti vieraalta ajatus siitä, että viettäisi yönsä juuri kuolleen ihmisen talossa. Olkoonkin, että Miriamin ruumis oli kannettu viileään aittaan odottamaan siunausta ja hautaan laskemista. Kasvattiäitiä oli joskus pyydetty pesemään Armoon siirtyvien kyläläisten ruumiita, ja hän oli joskus pyytänyt Ruusuakin mukaansa, mutta Ruusu oli kieltäytynyt. Tällä kertaa Ruusu oli ilmoittanut nukkuvansa yönsä omassa mökissään ja saapuvansa aikaisin aamusta Alfredin luo, mistä ruumis kuljetettaisiin valkoisessa arkussa hevoskärryillä kirkolle.
Ruusu mietti rappusilla istuessaan omaa tulevaisuuttaan. Hän voisi toki jättää Ruusukylän ja seurata Alfredia Kontiovuorelle. Siellä hän voisi avustaa Alfredia tämän työssä ja epäilemättä tulla onnelliseksi Alfredin puolisona. Ehkä heitä siunattaisiin lapsella, jota Ruusu oli salaa aina toivonut. Ruusua hymyilytti ajatus äitiydestä ja omasta lapsesta. Sellaisesta, jota hän saisi kantaa sisässään ja joka olisi hänen lihaansa ja vertansa. Ruusu piti kovasti Alfredista ja oli vakuuttunut siitä, että tästä tulisi hyvä isä. Istuttuaan portailla pitkän tovin Ruusun silmät alkoivat painaa ja hän nousi ylös mennäkseen makuulle. Juuri, kun hän oli tarttunut ovenkahvaan avatakseen tuvan oven, hänen selkänsä takaa kuului hiljaista suhinaa ja Enkelimummin Aarre-kyyhky laskeutui Ruusun olkapäälle. Kyyhkyn nokassa oli kirjekuori ja sen sisällä oli viesti:
Rakas Ruusu,
kun saat tämän viestin, olen jo kaukana. Muista, mitä olen sinulle opettanut. Meillä kaikilla on tiemme kuljettavanamme. Joskus tiet risteävät, toisinaan vain hetkeksi, joskus pidemmäksi aikaa. Sinun tehtäväsi on seurata unelmaasi ja elää se todeksi. Ruusukylä on ollut minun päämääräni, mutta sinun elämäsi on toisaalla.
Rakkaudella
Miriam
Luettuaan viestin, Ruusu oli lähettänyt kyyhkyn takaisin kotiinsa. Se oli lentänyt kesäöisen hämärän läpi kohti Kyyhkylää. Käytyään pitkälleen omaan sänkyynsä, Ruusu oli vaipunut nopeasti syvään uneen mieli rauhallisena siitä, mitä tulevaisuudella oli hänelle tarjota.
Haudan äärellä seisoessaan Ruusu tarttui Alfredia käsivarresta. Alfred puristi Ruusun kainaloonsa ja painoi nenänsä Ruusun mustiin hiuksiin. Ruusu tunsi miehen kyynelistä kostean posken omaansa vasten. Kun Ruusukylän väki hiljalleen poistui hautajaisista Ruusu jäi Alfredin kanssa vielä haudalle ja asetti pienen harmaasta kivestä valmistetun enkeliveistoksen ruusujen joukkoon. Käsi kädessä he jättivät hyvästit Miriamille.
Seuraavana päivänä Ruusu pakkasi tavaransa ja sulki mökkinsä oven. Hän ojensi avaimen Pauliinalle, joka työnsi sen esiliinansa taskuun. Aikaisemmin Alfred oli luovuttanut Enkelimummin pitsihuvilan avaimen Sepälle. Alfred palaisi takaisin Kontiovuorelle oppilaidensa luo. Seppä ja Pauliina olivat luvanneet pitää kyyhkyistä ja pitsihuvilasta huolta mutta vannottaneet, että Alfred saisi milloin tahansa palata äitinsä taloon, jos sattuisi muuttamaan mieltään. Alfred puristi surumielisesti päätään ja ilmoitti, että hänen elämänsä oli Kontiovuorella.
”Hoidathan puutarhaani rakkaudella siihen asti, kun palaan takaisin?” Ruusu kysyi Pauliinalta ja katsoi vihreäsilmäistä naista silmiin. Ruususta tuntui kuin Pauliinan silmissä olisi lainehtinut järvivesi.
”Hoidan. Minä pidän huolta mökistäsi ja pihastasi, ja kun taas palaat, kotisi on yhtä hyvässä kunnossa kuin nyt kun sen itse tänään minun hoitooni luovutat”, Pauliina vastasi. Hän sulki Ruusun syleilyynsä ja puristi lujaa. ”Kiitos kaikesta, Ruusu. Jään kaipaamaan sinua.”
Ruusu tunsi kuinka pala puristi hänen nieluaan, eikä hän saanut sanaa suustaan. Hän räpytteli silmiään. Alfred tarttui Ruusun reppuun, johon tämä oli pakannut vähäiset tavaransa, ja nosti sen olalleen. Hän tarttui Ruusua kädestä ja yhdessä he astuivat portista ulos hiekkatielle ja lähtivät kulkemaan kohti rantaa. Ruusu kääntyi katsomaan taakseen ja näki Pauliinan seisovan mökkinsä portailla ja vilkuttavan Ruusulle. Ruusu nosti kätensä hyvästiksi. Hän tarttui Alfredia kädestä ja lähti kulkemaan päättäväisin askelin kohti Ruusukylän laituria.
Miriamin hautajaisiin osallistui koko kylä. Aurinkoisena elokuun lopun päivänä Enkelimummi laskettiin kylän hautausmaalla ikuiseen lepoon. Jokainen Ruusukylän asukas laski haudalle yhden ruusun omasta puutarhastaan. Ruusu oli poiminut rakkaimmasta pensaastaan juuri kukkaan puhjenneen tulipunaisen ruusun. Pensas oli Ruusun silmäterä. Hän oli aikoinaan saanut pistokkaan omalta kasvattiäidiltään, joka oli kutsunut ruusua Valamonruusuksi.
Poikkeuksen joukosta teki Seppä, jonka puutarhassa ei kasvanut ruusuja. Seppä oli saapunut hautajaisiin yhdessä Pauliinan kanssa. Sepän puutarhasta pariskunta oli kerännyt kimpun unikoita, jotka he olivat sitoneet kimpuksi vaaleanpunaisella silkkinauhalla. Vähäeleisesti synkin ilmein Seppä laski kimpun Enkelimummin haudalle. Pauliina tarttui miestä kädestä ja puristi kättä omaansa, mutta Seppä ei vastannut puristukseen. Ruusu seurasi pariskuntaa sivusta ja tunsi surua miestä katsoessaan. Hän tiesi, ettei koskaan saisi Seppää omakseen, niin paljon kuin tätä rakastikin. Hän olisi mielellään vihannut Sepän rinnalla seisovaa pellavapäistä Pauliinaa, mutta jostain syystä viha ei ottanut leimahtaakseen vaan haihtui haikeutena ilmaan Ruusun ajatellessa pariskunnan lasta, jonka oli määrä syntyä talvella päivän ollessa lyhyimmillään.
Hautajaisia edeltävänä yönä Ruusu oli kieriskellyt unettomana sängyssään. Kun uni tuntui pakenevan yhä kauemmas, hän oli noussut ylös ja istahtanut mökkinsä rappusille kesäyön hämärään. Aamuyö oli hiljainen, eivätkä linnut olleet vielä heränneet. Ruusun puutarha oli vaipunut uneen, osa kukista oli sulkenut terälehtensä yöksi. Ruusu katsoi pihapiiriä ja lankkuaitaa, joka rajasi pihan kapeasta tiestä, joka johti Sepän asunnolle. Jossain pihan perällä kurnutti sammakko, joka houkutteli luokseen naarasta. Ruusu ihmetteli, miten sammakko tässä vaiheessa kesää jaksoi vielä kurnuttaa. Yleensä ne metelöivät alkukesästä.
Ruusu tiesi, että hänen olisi tehtävä päätös. Ruusukylään hän ei voisi enää jäädä. Kaikki kylässä muistutti liikaa unelmista, jotka eivät olleet toteutuneet hänen osakseen, sekä ihmisistä, joista hän oli tahtomattaan joutunut luopumaan. Alfred oli asettunut yöksi Kyyhkylään ja pyytänyt Ruusua jäämään seurakseen. Vaikka Ruusu oli aina rakastanut Enkelimummia, hänestä tuntui silti vieraalta ajatus siitä, että viettäisi yönsä juuri kuolleen ihmisen talossa. Olkoonkin, että Miriamin ruumis oli kannettu viileään aittaan odottamaan siunausta ja hautaan laskemista. Kasvattiäitiä oli joskus pyydetty pesemään Armoon siirtyvien kyläläisten ruumiita, ja hän oli joskus pyytänyt Ruusuakin mukaansa, mutta Ruusu oli kieltäytynyt. Tällä kertaa Ruusu oli ilmoittanut nukkuvansa yönsä omassa mökissään ja saapuvansa aikaisin aamusta Alfredin luo, mistä ruumis kuljetettaisiin valkoisessa arkussa hevoskärryillä kirkolle.
Ruusu mietti rappusilla istuessaan omaa tulevaisuuttaan. Hän voisi toki jättää Ruusukylän ja seurata Alfredia Kontiovuorelle. Siellä hän voisi avustaa Alfredia tämän työssä ja epäilemättä tulla onnelliseksi Alfredin puolisona. Ehkä heitä siunattaisiin lapsella, jota Ruusu oli salaa aina toivonut. Ruusua hymyilytti ajatus äitiydestä ja omasta lapsesta. Sellaisesta, jota hän saisi kantaa sisässään ja joka olisi hänen lihaansa ja vertansa. Ruusu piti kovasti Alfredista ja oli vakuuttunut siitä, että tästä tulisi hyvä isä. Istuttuaan portailla pitkän tovin Ruusun silmät alkoivat painaa ja hän nousi ylös mennäkseen makuulle. Juuri, kun hän oli tarttunut ovenkahvaan avatakseen tuvan oven, hänen selkänsä takaa kuului hiljaista suhinaa ja Enkelimummin Aarre-kyyhky laskeutui Ruusun olkapäälle. Kyyhkyn nokassa oli kirjekuori ja sen sisällä oli viesti:
Rakas Ruusu,
kun saat tämän viestin, olen jo kaukana. Muista, mitä olen sinulle opettanut. Meillä kaikilla on tiemme kuljettavanamme. Joskus tiet risteävät, toisinaan vain hetkeksi, joskus pidemmäksi aikaa. Sinun tehtäväsi on seurata unelmaasi ja elää se todeksi. Ruusukylä on ollut minun päämääräni, mutta sinun elämäsi on toisaalla.
Rakkaudella
Miriam
Luettuaan viestin, Ruusu oli lähettänyt kyyhkyn takaisin kotiinsa. Se oli lentänyt kesäöisen hämärän läpi kohti Kyyhkylää. Käytyään pitkälleen omaan sänkyynsä, Ruusu oli vaipunut nopeasti syvään uneen mieli rauhallisena siitä, mitä tulevaisuudella oli hänelle tarjota.
Haudan äärellä seisoessaan Ruusu tarttui Alfredia käsivarresta. Alfred puristi Ruusun kainaloonsa ja painoi nenänsä Ruusun mustiin hiuksiin. Ruusu tunsi miehen kyynelistä kostean posken omaansa vasten. Kun Ruusukylän väki hiljalleen poistui hautajaisista Ruusu jäi Alfredin kanssa vielä haudalle ja asetti pienen harmaasta kivestä valmistetun enkeliveistoksen ruusujen joukkoon. Käsi kädessä he jättivät hyvästit Miriamille.
Seuraavana päivänä Ruusu pakkasi tavaransa ja sulki mökkinsä oven. Hän ojensi avaimen Pauliinalle, joka työnsi sen esiliinansa taskuun. Aikaisemmin Alfred oli luovuttanut Enkelimummin pitsihuvilan avaimen Sepälle. Alfred palaisi takaisin Kontiovuorelle oppilaidensa luo. Seppä ja Pauliina olivat luvanneet pitää kyyhkyistä ja pitsihuvilasta huolta mutta vannottaneet, että Alfred saisi milloin tahansa palata äitinsä taloon, jos sattuisi muuttamaan mieltään. Alfred puristi surumielisesti päätään ja ilmoitti, että hänen elämänsä oli Kontiovuorella.
”Hoidathan puutarhaani rakkaudella siihen asti, kun palaan takaisin?” Ruusu kysyi Pauliinalta ja katsoi vihreäsilmäistä naista silmiin. Ruususta tuntui kuin Pauliinan silmissä olisi lainehtinut järvivesi.
”Hoidan. Minä pidän huolta mökistäsi ja pihastasi, ja kun taas palaat, kotisi on yhtä hyvässä kunnossa kuin nyt kun sen itse tänään minun hoitooni luovutat”, Pauliina vastasi. Hän sulki Ruusun syleilyynsä ja puristi lujaa. ”Kiitos kaikesta, Ruusu. Jään kaipaamaan sinua.”
Ruusu tunsi kuinka pala puristi hänen nieluaan, eikä hän saanut sanaa suustaan. Hän räpytteli silmiään. Alfred tarttui Ruusun reppuun, johon tämä oli pakannut vähäiset tavaransa, ja nosti sen olalleen. Hän tarttui Ruusua kädestä ja yhdessä he astuivat portista ulos hiekkatielle ja lähtivät kulkemaan kohti rantaa. Ruusu kääntyi katsomaan taakseen ja näki Pauliinan seisovan mökkinsä portailla ja vilkuttavan Ruusulle. Ruusu nosti kätensä hyvästiksi. Hän tarttui Alfredia kädestä ja lähti kulkemaan päättäväisin askelin kohti Ruusukylän laituria.
20. marraskuuta 2010
Pikkujoulujen pukinkonttiin
Kirjaa et saa kirjakaupoista. Jos haluat tilata kirjan itsellesi tai ystävällesi, lähetä s-postia osoitteeseen rosetta.kivi@gmail.com.
18. marraskuuta 2010
Viideskymmenes luku
jossa Seppä saa vieraan.
Samaan aikaan Seppä pyöri rauhattomana tuvassaan. Topi seurasi isäntäänsä tuvan pöydän alta, jonne se oli mennyt lepäämään. Pauliina oli vahvistanut uutisen Sepälle, joka ei ollut koskaan kuvitellut tulevansa isäksi. Toki Seppä ymmärsi oman osuutensa tapahtuneessa, mutta silti hän jossain aivojensa perukoilla syytti Pauliinaa tilanteen saamasta käänteestä. Pauliina oli houkutellut hänet luokseen ja hänen lihansa oli heikko. Hinta, jonka hän nyt saisi virheestään maksaa, oli Sepän mielestä kohtuuton. Seppä oli yrittänyt ehdottaa Pauliinalle, että tämän tulisi pyytää tohtorilta apua päästäkseen eroon sisällään kasvavasta ihmisen alusta, mutta Pauliina ei ollut halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Itse asiassa Pauliina oli raivostunut silmittömästi kuullessaan Sepän ehdotuksen ja lähtenyt ovet paukkuen Ollin krouvista. Olli oli kuullut Sepän ja Pauliinan välisen keskustelun, vaikka oli yrittänyt pysytellä kattilatiskin takana piilossa. Kun Pauliina lähti, Olli astui esiin tiskinsä takaa.
”Luulen, että on parempi, jos lähdet kotiin miettimään asioita”, Olli totesi ja tuijotti tiukasti Seppää silmiin.
”Mitä vielä! Yksi tuhti sahti lisää”, Seppä huudahti ja kaivoi kolikon taskustaan.
”Olet juonut jo tarpeeksi, eivätkä nämä asiat juomalla parane.”
Olli avasi oven Sepälle ja toivotti tälle hyvää illan jatkoa. Niskojaan nakellen Seppä painui ovesta kesäyöhön.
Kotiin saavuttuaan hän ei saanut unta. Pauliina ja lapsi – vai miksi sitä syntymätöntä otusta pitäisi kutsua – eivät jättäneet Seppää rauhaan. Seppä istahti tupapöydän ääreen ja painoi kasvot kämmeniinsä. Hän kaipasi Ruusua – ainoaa naista, jota elämässään oli koskaan rakastanut. Seppä tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan.
Kun Seppä nosti kasvot käsistään, hän huomasi yllätyksekseen, että Enkelimummi istui toiselle puolelle pöytää. Enkelimummi tuijotti mietteliäänä Seppää.
”Mi-miten pääsit sisälle?” Seppä änkytti. Hän ei ollut kuullut Enkelimummin koputtavan oveen, vielä vähemmän aukaisevan narisevaa tuvan ovea.
”Tuo tuskin on olennainen kysymys juuri nyt”, Enkelimummi vastasi. Hänen äänensä kuulosta erilaiselta kuin aikaisemmin. Siinä oli sama lempeys kuin ennenkin, mutta ääni kuului ikään kuin Sepän omasta päästä. Ilmeisesti Ollin krouvissa vedetyt pari sahtilasia olivat näillä helteillä liikaa, Seppä päätteli.
”Mitä sinä täällä teet?” Seppä kysyi pöyristyneenä. Hän toki piti Enkelimummista, mutta aavemainen hiippailu ja tunkeutuminen toisen kotiin oli sentään liikaa.
”Tarkoitukseni ei ollut pelästyttää sinua”, Enkelimummi vastasi. ”Halusin vain tulla keskustelemaan kanssasi lapsesta.”
”Sinäkin siis tiedät siitä?”
”Tiedän. Ja tiedän myös, että Pauliina on häädetty kotoaan”, Enkelimummi vastasi.
Seppä tuijotti nolona Enkelimummia. Pauliina oli kertonut Sepälle tukalasta tilanteestaan ja pyytänyt päästä asumaan Sepän luo. Seppä oli kieltäytynyt ja hän arvasi, ettei Enkelimummi todennäköisesti taputtaisi hänen päätään siitä hyvästä.
”Halusin vain ilmoittaa, että taloni on nyt vapaa. Voitte muuttaa Pauliinan kanssa Kyyhkylään. Siellä on enemmän tilaa kuin sinun tuvassasi ja ansaitsette kumpikin uuden alun”, Enkelimummi sanoi.
”Oletko muuttanut?” Seppä kysyi ihmeissään. Enkelimummi oli aina asunut Kyyhkylässä, eikä Seppä muistanut hänen maininneen muutosta.
”Olen. Enkä palaa enää Kyyhkylään”, Enkelimummi vastasi.
Seppä ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tunsi Enkelimummin niin hyvin, että tiesi, ettei tämän kanssa kannattanut ryhtyä väittelemään. Jos muori oli päättänyt muuttaa, tämän päätä ei kääntäisi kukaan.
”Kiitos tarjouksesta, mutta minä haluan jatkossakin asua yksin. En ole mikään perheenisä. Viihdyn aivan loistavasti Topin kanssa kahdestaan”, Seppä vastasi.
”Ymmärrän, mutta tilanne on nyt toinen. Sinusta tulee isä, tahdoitpa tai et. Eikä ole kohtuullista laittaa Pauliinaa kantamaan yksin vastuuta perheestä, jonka luomisessa sinä olet ollut yhtä lailla osallinen kuin hänkin”, Enkelimummi totesi rauhallisesti.
Enkelimummin rauhallisuus raivostutti Seppää. Kuka tuo nainen luuli olevansa? Hiipiä nyt salaa hänen tupaansa ja vielä kaiken kukkuraksi vaatia häntä muuttamaan Pauliinan kanssa yhteen.
”Mutta minä en rakasta Pauliinaa!” Seppä karjaisi ja iski nyrkin pöytään. ”Enkä minä halua lasta.”
Enkelimummi huokaisi ja tuijotti pitkän hiljaisuuden vallitessa vastapäätä istuvaa raivostunutta miestä. Sitten hän avasi suunsa:
”Tuo kaikki on varmaan tavallaan totta, mutta tämä lapsi on myös mahdollisuus ja uusi alku. Lapsi ei ole syyllinen sinun onnettomuuteesi eikä siltä ole kysytty, haluaako se tulla maailmaan. Olette Pauliinan kanssa yhdessä tehneet valinnan, jonka seurauksena tilanne on nyt tämä.”
Seppä nousi pikaistuksissaan ylös penkiltä, mutta Enkelimummi viittoi häntä istumaan takaisin alas.
”Rauhoitu. En pyydä sinulta muuta kuin että kuuntelet, mitä minulla on sanottavanani. Tämän jälkeen en enää palaa tähän asiaan. Enkä muihinkaan sen puoleen”, Enkelimummi sanoi.
Sepästä näytti aivan siltä kuin Enkelimummi olisi pidätellyt hymyä.
”Tälle lapselle sinulla on mahdollisuus luoda parempi elämä kuin minkä itse sait vanhemmiltasi. Tämän lapsen kautta sinulla on mahdollisuus tuntea aitoa rakkautta, sellaista jota et ole koskaan aikaisemmin saanut tuntea. Jos olet valmis sitoutumaan tämän lapsen kasvuun ja tutustumaan lapsen äitiin, voin luvata sinulle, että sinulle aukeaa aivan uusi maailma. Mutta se edellyttää sitä, että luovut siitä, mistä pakonomaisesti pidät nyt kiinni. Vain luopumalla vanhasta voit saada jotain uutta.”
Seppä ei vastannut. Häntä heikotti ja hän painoi päänsä. Kun hän nosti katseensa takaisin Enkelimummiin, tämä oli poissa.
Samaan aikaan Seppä pyöri rauhattomana tuvassaan. Topi seurasi isäntäänsä tuvan pöydän alta, jonne se oli mennyt lepäämään. Pauliina oli vahvistanut uutisen Sepälle, joka ei ollut koskaan kuvitellut tulevansa isäksi. Toki Seppä ymmärsi oman osuutensa tapahtuneessa, mutta silti hän jossain aivojensa perukoilla syytti Pauliinaa tilanteen saamasta käänteestä. Pauliina oli houkutellut hänet luokseen ja hänen lihansa oli heikko. Hinta, jonka hän nyt saisi virheestään maksaa, oli Sepän mielestä kohtuuton. Seppä oli yrittänyt ehdottaa Pauliinalle, että tämän tulisi pyytää tohtorilta apua päästäkseen eroon sisällään kasvavasta ihmisen alusta, mutta Pauliina ei ollut halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Itse asiassa Pauliina oli raivostunut silmittömästi kuullessaan Sepän ehdotuksen ja lähtenyt ovet paukkuen Ollin krouvista. Olli oli kuullut Sepän ja Pauliinan välisen keskustelun, vaikka oli yrittänyt pysytellä kattilatiskin takana piilossa. Kun Pauliina lähti, Olli astui esiin tiskinsä takaa.
”Luulen, että on parempi, jos lähdet kotiin miettimään asioita”, Olli totesi ja tuijotti tiukasti Seppää silmiin.
”Mitä vielä! Yksi tuhti sahti lisää”, Seppä huudahti ja kaivoi kolikon taskustaan.
”Olet juonut jo tarpeeksi, eivätkä nämä asiat juomalla parane.”
Olli avasi oven Sepälle ja toivotti tälle hyvää illan jatkoa. Niskojaan nakellen Seppä painui ovesta kesäyöhön.
Kotiin saavuttuaan hän ei saanut unta. Pauliina ja lapsi – vai miksi sitä syntymätöntä otusta pitäisi kutsua – eivät jättäneet Seppää rauhaan. Seppä istahti tupapöydän ääreen ja painoi kasvot kämmeniinsä. Hän kaipasi Ruusua – ainoaa naista, jota elämässään oli koskaan rakastanut. Seppä tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan.
Kun Seppä nosti kasvot käsistään, hän huomasi yllätyksekseen, että Enkelimummi istui toiselle puolelle pöytää. Enkelimummi tuijotti mietteliäänä Seppää.
”Mi-miten pääsit sisälle?” Seppä änkytti. Hän ei ollut kuullut Enkelimummin koputtavan oveen, vielä vähemmän aukaisevan narisevaa tuvan ovea.
”Tuo tuskin on olennainen kysymys juuri nyt”, Enkelimummi vastasi. Hänen äänensä kuulosta erilaiselta kuin aikaisemmin. Siinä oli sama lempeys kuin ennenkin, mutta ääni kuului ikään kuin Sepän omasta päästä. Ilmeisesti Ollin krouvissa vedetyt pari sahtilasia olivat näillä helteillä liikaa, Seppä päätteli.
”Mitä sinä täällä teet?” Seppä kysyi pöyristyneenä. Hän toki piti Enkelimummista, mutta aavemainen hiippailu ja tunkeutuminen toisen kotiin oli sentään liikaa.
”Tarkoitukseni ei ollut pelästyttää sinua”, Enkelimummi vastasi. ”Halusin vain tulla keskustelemaan kanssasi lapsesta.”
”Sinäkin siis tiedät siitä?”
”Tiedän. Ja tiedän myös, että Pauliina on häädetty kotoaan”, Enkelimummi vastasi.
Seppä tuijotti nolona Enkelimummia. Pauliina oli kertonut Sepälle tukalasta tilanteestaan ja pyytänyt päästä asumaan Sepän luo. Seppä oli kieltäytynyt ja hän arvasi, ettei Enkelimummi todennäköisesti taputtaisi hänen päätään siitä hyvästä.
”Halusin vain ilmoittaa, että taloni on nyt vapaa. Voitte muuttaa Pauliinan kanssa Kyyhkylään. Siellä on enemmän tilaa kuin sinun tuvassasi ja ansaitsette kumpikin uuden alun”, Enkelimummi sanoi.
”Oletko muuttanut?” Seppä kysyi ihmeissään. Enkelimummi oli aina asunut Kyyhkylässä, eikä Seppä muistanut hänen maininneen muutosta.
”Olen. Enkä palaa enää Kyyhkylään”, Enkelimummi vastasi.
Seppä ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tunsi Enkelimummin niin hyvin, että tiesi, ettei tämän kanssa kannattanut ryhtyä väittelemään. Jos muori oli päättänyt muuttaa, tämän päätä ei kääntäisi kukaan.
”Kiitos tarjouksesta, mutta minä haluan jatkossakin asua yksin. En ole mikään perheenisä. Viihdyn aivan loistavasti Topin kanssa kahdestaan”, Seppä vastasi.
”Ymmärrän, mutta tilanne on nyt toinen. Sinusta tulee isä, tahdoitpa tai et. Eikä ole kohtuullista laittaa Pauliinaa kantamaan yksin vastuuta perheestä, jonka luomisessa sinä olet ollut yhtä lailla osallinen kuin hänkin”, Enkelimummi totesi rauhallisesti.
Enkelimummin rauhallisuus raivostutti Seppää. Kuka tuo nainen luuli olevansa? Hiipiä nyt salaa hänen tupaansa ja vielä kaiken kukkuraksi vaatia häntä muuttamaan Pauliinan kanssa yhteen.
”Mutta minä en rakasta Pauliinaa!” Seppä karjaisi ja iski nyrkin pöytään. ”Enkä minä halua lasta.”
Enkelimummi huokaisi ja tuijotti pitkän hiljaisuuden vallitessa vastapäätä istuvaa raivostunutta miestä. Sitten hän avasi suunsa:
”Tuo kaikki on varmaan tavallaan totta, mutta tämä lapsi on myös mahdollisuus ja uusi alku. Lapsi ei ole syyllinen sinun onnettomuuteesi eikä siltä ole kysytty, haluaako se tulla maailmaan. Olette Pauliinan kanssa yhdessä tehneet valinnan, jonka seurauksena tilanne on nyt tämä.”
Seppä nousi pikaistuksissaan ylös penkiltä, mutta Enkelimummi viittoi häntä istumaan takaisin alas.
”Rauhoitu. En pyydä sinulta muuta kuin että kuuntelet, mitä minulla on sanottavanani. Tämän jälkeen en enää palaa tähän asiaan. Enkä muihinkaan sen puoleen”, Enkelimummi sanoi.
Sepästä näytti aivan siltä kuin Enkelimummi olisi pidätellyt hymyä.
”Tälle lapselle sinulla on mahdollisuus luoda parempi elämä kuin minkä itse sait vanhemmiltasi. Tämän lapsen kautta sinulla on mahdollisuus tuntea aitoa rakkautta, sellaista jota et ole koskaan aikaisemmin saanut tuntea. Jos olet valmis sitoutumaan tämän lapsen kasvuun ja tutustumaan lapsen äitiin, voin luvata sinulle, että sinulle aukeaa aivan uusi maailma. Mutta se edellyttää sitä, että luovut siitä, mistä pakonomaisesti pidät nyt kiinni. Vain luopumalla vanhasta voit saada jotain uutta.”
Seppä ei vastannut. Häntä heikotti ja hän painoi päänsä. Kun hän nosti katseensa takaisin Enkelimummiin, tämä oli poissa.
17. marraskuuta 2010
Neljäskymmenesyhdeksäs luku
jossa Enkelimummi antaa Alfredille tehtävän.
Alfred puristi kädessään sileäpintaista kuukiveä, jonka Ruusu oli hänelle Mesilammella antanut. Äkkiä oviaukkoon ilmestyi valkoinen hahmo. Ensin se näytti pelkästään valolta, jolla ei ollut selkeitä rajoja, mutta kohta Alfredin silmät erottivat tulijan.
”Miriam, mitä sinä täällä teet?” Alfred huudahti. Hän yritti ottaa askeleen kohti ovea, mutta jalat olivat kuin sementtiin valetut. Miriam seisoi oviaukossa harmaat hiukset hopeisina ilmassa leijuen. Alfred ei voinut ymmärtää, miksi Miriamin päällä oleva hohtava kaapu liikkui tämän yllä aivan kuin Miriam olisi seissyt kovassa tuulessa. Miriam hymyili Alfredille ja ojensi kätensä kohti poikaansa. Alfred yritti tarttua Miriamin käsiin, mutta välimatka Miriamin ja Alfredin välillä oli liian pitkä.
”Alfred, tulin sanomaan hyvästit sinulle ja Ruusulle.”
”Mihin sinä olet lähdössä? Ethän sinä kipeänä voi mihinkään lähteä.”
”Kaikilla meillä on aikamme ja nyt on minun vuoroni.”
”Odota”, Alfred huusi ja yritti tavoittaa Miriamia käsillään estääkseen tämän poistumisen.
”Älä rimpuile, Alfred. Se ei auta mitään. Kuuntele, haluan kertoa sinulle jotain.”
Tämän sanottuaan Miriam ojensi kätensä kohti viulua soittavaa Ruusua ja samassa viulu ja jousi lennähtivät Ruusun käsistä takaisin laatikkoon omille paikoilleen. Ruusu lysähti maahan makaamaan ja huohotti aivan kuin olisi juuri juossut Hämärämetsän läpi ja takaisin. Kun hän vihdoinkin sai hengityksensä tasaantumaan, Alfred auttoi hänet ylös vierelleen.
”Mitä tapahtui?” Ruusu kysyi Alfredilta. Alfred osoitti oviaukkoon sormellaan ja Ruusu jäi hämmästyneenä tuijottamaan Enkelimummia, joka hiukset ja kaapu hulmuten tuijotti heitä oviaukosta.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Tulin sanomaan teille hyvästit ja kertomaan viimeisen asian, ennen lähtöäni.”
Ruusu avasi suunsa esittääkseen vastalauseen, mutta Enkelimummi vaiensi Ruusun nostamalla etusormen huuliensa eteen.
”On minun vuoroni lähteä. Kun nousette kellarista takaisin tupaan, löydätte minut sängystäni makaamassa. Näytän nukkuvan, mutta minua ei enää ole. Jos tartutte käteeni, tunnette, että elämä on siirtynyt minusta muualle, ajan tuolle puolen. Jättäkää siis hyvästit minulle nyt, kun vielä olen luonanne, sillä hetken päästä minua ei enää ole täällä keskellänne.”
Ruusu ja Alfred tuijottivat sanattomina oviaukossa säteilevää naista. Ruusun poskia pitkin valui kyynelvirta. He ymmärsivät etteivät koskaan enää voisi koskettaa Enkelimummia, sillä heidän välillään oli näkymätön seinä. Enkelimummi, oikealta nimeltään Miriam, oli jo siirtynyt toiseen maailmaan, sellaiseen johon Alfredilla ja Ruusulla ei ollut pääsyä.
Enkelimummi käänsi katseensa Ruusua kohti.
”Ruusu, löytämäsi viulut ovat vanhempiesi soittimet. Lilja ja Gabriel rakastivat soittimiaan ja veivät ne mukanaan, kun heidät häädettiin pois Ruusukylästä. Sen yön jälkeen, kun Ulvas tappoi heidät ja sinä olit jo löytänyt uuden kodin Ruusukylästä, minä hain soittimet metsästä takaisin ja piilotin ne kellariini. Kun olit nelivuotias annoin sinulle hetkeksi äitisi viulun. Kasvattiäitisi suuttui, koska halusi suojella sinua pormestarin määräämältä rangaistukselta. Tiesin kuitenkin, että eräänä päivänä sinä löytäisit viulut, tarttuisit niihin ja huomaisit, että olet perinyt vanhempiesi lahjan. Tässä kylässä on soitto ja laulu kielletty, mutta muista, että tämä kylä ei ole koko maailma. Sinun tehtäväsi on seurata unelmaasi ja elää se todeksi.”
Tämän sanottuaan Miriam käänsi katseensa Alfrediin. Hänen silmänsä olivat surulliset, kun hän katsoi poikaansa.
”Alfred, olisin antanut elämäni, jos vain olisin saanut pitää sinut luonani. Olen niin kovin pahoillani mutta samalla onnellinen siitä, että olet saanut kasvaa hyvässä kodissa.”
”Olet tehnyt parhaasi ja elänyt rinnallani kirjein ja ajatuksin”, Alfred kuiskasi naiselle, jonka vasta äsken oli oppinut tuntemaan äitinään. Hänen sydäntään riipaisi katkeruus siitä, että heidän yhteinen aikansa oli jäänyt näin lyhyeksi.
”Haluan sinun tietävän, että olet ollut minulle aina elämäni suurin rakkaus. Vaikken ole saanut elää lähelläsi, olen kantanut sinua sydämessäni siitä asti, kun jouduin sinusta luopumaan. En ole hetkeksikään unohtanut sinua enkä koskaan unohda. Muistathan tämän, kun minua ei enää ole?”
”Muistan. Rakkaus ei koskaan häviä”, Alfred kuiskasi. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
”Lupaathan minulle yhden asian?” Miriam jatkoi.
”Minkä?”
”Saata Ruusu perille.”
”Minne?”
”Satamaan.”
Alfred nyökkäsi ja samassa Miriam oli poissa. Kellari oli sysimusta, kunnes oviaukon sammuneet kynttilä yhtäkkiä syttyivät palamaan aivan kuin eivät koskaan olisi sammuneetkaan.
Alfred puristi kädessään sileäpintaista kuukiveä, jonka Ruusu oli hänelle Mesilammella antanut. Äkkiä oviaukkoon ilmestyi valkoinen hahmo. Ensin se näytti pelkästään valolta, jolla ei ollut selkeitä rajoja, mutta kohta Alfredin silmät erottivat tulijan.
”Miriam, mitä sinä täällä teet?” Alfred huudahti. Hän yritti ottaa askeleen kohti ovea, mutta jalat olivat kuin sementtiin valetut. Miriam seisoi oviaukossa harmaat hiukset hopeisina ilmassa leijuen. Alfred ei voinut ymmärtää, miksi Miriamin päällä oleva hohtava kaapu liikkui tämän yllä aivan kuin Miriam olisi seissyt kovassa tuulessa. Miriam hymyili Alfredille ja ojensi kätensä kohti poikaansa. Alfred yritti tarttua Miriamin käsiin, mutta välimatka Miriamin ja Alfredin välillä oli liian pitkä.
”Alfred, tulin sanomaan hyvästit sinulle ja Ruusulle.”
”Mihin sinä olet lähdössä? Ethän sinä kipeänä voi mihinkään lähteä.”
”Kaikilla meillä on aikamme ja nyt on minun vuoroni.”
”Odota”, Alfred huusi ja yritti tavoittaa Miriamia käsillään estääkseen tämän poistumisen.
”Älä rimpuile, Alfred. Se ei auta mitään. Kuuntele, haluan kertoa sinulle jotain.”
Tämän sanottuaan Miriam ojensi kätensä kohti viulua soittavaa Ruusua ja samassa viulu ja jousi lennähtivät Ruusun käsistä takaisin laatikkoon omille paikoilleen. Ruusu lysähti maahan makaamaan ja huohotti aivan kuin olisi juuri juossut Hämärämetsän läpi ja takaisin. Kun hän vihdoinkin sai hengityksensä tasaantumaan, Alfred auttoi hänet ylös vierelleen.
”Mitä tapahtui?” Ruusu kysyi Alfredilta. Alfred osoitti oviaukkoon sormellaan ja Ruusu jäi hämmästyneenä tuijottamaan Enkelimummia, joka hiukset ja kaapu hulmuten tuijotti heitä oviaukosta.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Tulin sanomaan teille hyvästit ja kertomaan viimeisen asian, ennen lähtöäni.”
Ruusu avasi suunsa esittääkseen vastalauseen, mutta Enkelimummi vaiensi Ruusun nostamalla etusormen huuliensa eteen.
”On minun vuoroni lähteä. Kun nousette kellarista takaisin tupaan, löydätte minut sängystäni makaamassa. Näytän nukkuvan, mutta minua ei enää ole. Jos tartutte käteeni, tunnette, että elämä on siirtynyt minusta muualle, ajan tuolle puolen. Jättäkää siis hyvästit minulle nyt, kun vielä olen luonanne, sillä hetken päästä minua ei enää ole täällä keskellänne.”
Ruusu ja Alfred tuijottivat sanattomina oviaukossa säteilevää naista. Ruusun poskia pitkin valui kyynelvirta. He ymmärsivät etteivät koskaan enää voisi koskettaa Enkelimummia, sillä heidän välillään oli näkymätön seinä. Enkelimummi, oikealta nimeltään Miriam, oli jo siirtynyt toiseen maailmaan, sellaiseen johon Alfredilla ja Ruusulla ei ollut pääsyä.
Enkelimummi käänsi katseensa Ruusua kohti.
”Ruusu, löytämäsi viulut ovat vanhempiesi soittimet. Lilja ja Gabriel rakastivat soittimiaan ja veivät ne mukanaan, kun heidät häädettiin pois Ruusukylästä. Sen yön jälkeen, kun Ulvas tappoi heidät ja sinä olit jo löytänyt uuden kodin Ruusukylästä, minä hain soittimet metsästä takaisin ja piilotin ne kellariini. Kun olit nelivuotias annoin sinulle hetkeksi äitisi viulun. Kasvattiäitisi suuttui, koska halusi suojella sinua pormestarin määräämältä rangaistukselta. Tiesin kuitenkin, että eräänä päivänä sinä löytäisit viulut, tarttuisit niihin ja huomaisit, että olet perinyt vanhempiesi lahjan. Tässä kylässä on soitto ja laulu kielletty, mutta muista, että tämä kylä ei ole koko maailma. Sinun tehtäväsi on seurata unelmaasi ja elää se todeksi.”
Tämän sanottuaan Miriam käänsi katseensa Alfrediin. Hänen silmänsä olivat surulliset, kun hän katsoi poikaansa.
”Alfred, olisin antanut elämäni, jos vain olisin saanut pitää sinut luonani. Olen niin kovin pahoillani mutta samalla onnellinen siitä, että olet saanut kasvaa hyvässä kodissa.”
”Olet tehnyt parhaasi ja elänyt rinnallani kirjein ja ajatuksin”, Alfred kuiskasi naiselle, jonka vasta äsken oli oppinut tuntemaan äitinään. Hänen sydäntään riipaisi katkeruus siitä, että heidän yhteinen aikansa oli jäänyt näin lyhyeksi.
”Haluan sinun tietävän, että olet ollut minulle aina elämäni suurin rakkaus. Vaikken ole saanut elää lähelläsi, olen kantanut sinua sydämessäni siitä asti, kun jouduin sinusta luopumaan. En ole hetkeksikään unohtanut sinua enkä koskaan unohda. Muistathan tämän, kun minua ei enää ole?”
”Muistan. Rakkaus ei koskaan häviä”, Alfred kuiskasi. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
”Lupaathan minulle yhden asian?” Miriam jatkoi.
”Minkä?”
”Saata Ruusu perille.”
”Minne?”
”Satamaan.”
Alfred nyökkäsi ja samassa Miriam oli poissa. Kellari oli sysimusta, kunnes oviaukon sammuneet kynttilä yhtäkkiä syttyivät palamaan aivan kuin eivät koskaan olisi sammuneetkaan.
16. marraskuuta 2010
Neljäskymmeneskahdeksas luku
jossa Ruusu vaipuu omaan maailmaansa.
Alfred ja Ruusu seisoivat pimeän huoneen ovella ja yrittivät hahmottaa huoneen ääriä. Alfred huomasi oven kummallakin reunalla sijaitsevat kynttilänjalat. Kynttilät olivat palaneet loppuun, ja Alfred vaihtoi korista uudet tilalle. Kun hän sytytti kynttilät palamaan, huoneeseen levisi kellertävä heikko valo, joka paljasti huoneen sisällön. Ruusu astui Alfredin perässä huoneeseen ja tuijotti suu auki näkemäänsä. Hän ei ollut odottanut löytävänsä Enkelimummin kellarivarastosta mitään tällaista.
Huoneen seiniä peittivät maalaukset, jotka olivat lähes peittyneet pölyn ja tomun alle. Siitäkin huolimatta Alfred ja Ruusu erottivat yksityiskohtia maalauksista: kuusia, mäntyjä ja koivuja, lintuja ja muita metsäneläimiä. Kaiken keskelle oli maalattu lampi ja kivi, jotka Ruusu tunnisti paikaksi, jossa hän oli tavannut Näkin. Kiven äärelle taiteilija, kuka hän olikaan, oli maalannut nuoren miehen ja naisen, jotka soittivat viulua.
”Lilja ja Gabriel”, Ruusu kuiskasi ja osoitti Alfredille seinälle maalattua pariskuntaa.
”Sinun vanhempasiko?”
”Kyllä, he jotka Ulvas tappoi.”
Alfred tuijotti sanattomana seinää. Kumpikaan ei voinut ymmärtää, miksi Enkelimummin kellarin perimmäiseen huoneeseen oli maalattu Hämärämetsä ja sinne Ruusun vanhemmat viulua soittamaan. Mitä tekemistä Enkelimummilla oli heidän kanssaan?
”Mikä tuo on?” Ruusu kääntyi ja osoitti huoneen keskellä seisovaa koroketta. Koroke oli noin puolen metrin korkuinen, tummasta puusta veistetty taso, jonka reunoja kiersivät taidokkaat koristeveistokset. Puun pinta oli vahattu ja se oli joskus varmasti kiiltänyt kuin Sepän takoma kuparikatto auringossa, mutta nyt sen pinta oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Pöytätason päällä oli mustalla nahalla päällystettyä pitkulainen kotelo, jonka kansi oli suljettu hopeisilla soljilla.
”Avaa se”, Ruusu kehotti Alfredia päättäväisellä äänellä.
Alfred epäröi.
”Oletko aivan varma? Emmehän me voi lupaa kysymättä tonkia Miriamin tavaroita.”
Ruusu tiesi, että Alfred oli oikeassa, mutta jokin hänessä vaati saada nähdä kotelon sisällön. Aivan kuin se olisi ollut hänen oma kotelonsa, jonka sisältö kuului hänelle. Ruusu ymmärsi kyllä, että ajatus oli järjenvastainen. Eihän hän ollut koskaan aikaisemmin käynyt Enkelimummin kellarissa, saati nähnyt edessä olevaa mustanahkaista koteloa. Ruusu ei vastannut Alfredin kysymykseen vaan napsautti hopeiset soljet auki ja nosti raskaan kannen ylös. Kannen saranat narisivat heikosti, aivan kuin koteloa ei olisi avattu vuosiin. Kannen sisäpinta oli vuorattu kermanvalkoisella silkkikankaalla ja kotelon sisältö oli peitetty samasta kankaasta tehdyllä silkkisellä liinalla. Ruusu hengitti syvään sisäänpäin ja tarttui tärisevin käsin liinan kulmasta kiinni. Kun Ruusu nosti liinan syrjään, he näkivät edessään kaksi viulua, jotka makasivat rinnakkain laatikon pohjalla, ja viulujen vieressä olivat jouset.
Ruusu tarttui pienempään viuluun ja nosti sen käteensä. Viulu oli tummanruskea ja sen kansi kiilsi lakkauksesta. Ruusu tunnusteli varovasti viulun neljää kieltä. Ne tuntuivat tutuilta sormissa. Alfred seisoi hiljaa Ruusun vieressä, kun tämä asetti viulun leukansa alle ja poimi jousen laatikosta. Alfredista tuntui kuin Ruusu olisi siirtynyt toiseen maailmaan. Hän oli siinä aivan Alfredin vieressä mutta ei kumminkaan ollut.
Ruusu sulki silmänsä ja asetti jousen viulun kielille. Käsi lepäsi hetken liikkumattomana mutta alkoi yhtäkkiä soittaa ihmeen ihanaa laulua. Jos Alfred olisi kuullut Näkin soittaman kappaleen, hän olisi tunnistanut sen samaksi.
Ruusun soittaessa haltioituneena viuluaan Alfred käänsi katseensa ovelle. Aivan kuin hän olisi kuullut jonkun astuvan jyrkkiä portaita pitkin kellariin. Ovella ei näkynyt ketään, mutta Alfred tunsi, että kellarin läpi kohti huoneen ovea lähestyi joku.
”Kuulitko? Kellarissa on joku”, hän kuiskasi Ruusulle, mutta Ruusu ei reagoinut mitenkään Alfredin puheeseen. Hän oli täysin omassa maailmassaan, ja hetken Alfredista tuntui kuin viulu olisi soittanut Ruusua eikä päinvastoin.
Alfredia pelotti. Hän ei tiennyt miksi, mutta tuo joku joka lähestyi ovea ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Hän seisoi jähmettyneenä paikoillaan ja odotti. Yhtäkkiä oviaukossa palavat kynttilät sammuivat ja kellariin tuli pilkkopimeää. Vain viulun ääni kaikui kellarin kiviseinistä.
 |
| (c) iStockphoto.com |
Huoneen seiniä peittivät maalaukset, jotka olivat lähes peittyneet pölyn ja tomun alle. Siitäkin huolimatta Alfred ja Ruusu erottivat yksityiskohtia maalauksista: kuusia, mäntyjä ja koivuja, lintuja ja muita metsäneläimiä. Kaiken keskelle oli maalattu lampi ja kivi, jotka Ruusu tunnisti paikaksi, jossa hän oli tavannut Näkin. Kiven äärelle taiteilija, kuka hän olikaan, oli maalannut nuoren miehen ja naisen, jotka soittivat viulua.
”Lilja ja Gabriel”, Ruusu kuiskasi ja osoitti Alfredille seinälle maalattua pariskuntaa.
”Sinun vanhempasiko?”
”Kyllä, he jotka Ulvas tappoi.”
Alfred tuijotti sanattomana seinää. Kumpikaan ei voinut ymmärtää, miksi Enkelimummin kellarin perimmäiseen huoneeseen oli maalattu Hämärämetsä ja sinne Ruusun vanhemmat viulua soittamaan. Mitä tekemistä Enkelimummilla oli heidän kanssaan?
”Mikä tuo on?” Ruusu kääntyi ja osoitti huoneen keskellä seisovaa koroketta. Koroke oli noin puolen metrin korkuinen, tummasta puusta veistetty taso, jonka reunoja kiersivät taidokkaat koristeveistokset. Puun pinta oli vahattu ja se oli joskus varmasti kiiltänyt kuin Sepän takoma kuparikatto auringossa, mutta nyt sen pinta oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Pöytätason päällä oli mustalla nahalla päällystettyä pitkulainen kotelo, jonka kansi oli suljettu hopeisilla soljilla.
”Avaa se”, Ruusu kehotti Alfredia päättäväisellä äänellä.
Alfred epäröi.
”Oletko aivan varma? Emmehän me voi lupaa kysymättä tonkia Miriamin tavaroita.”
Ruusu tiesi, että Alfred oli oikeassa, mutta jokin hänessä vaati saada nähdä kotelon sisällön. Aivan kuin se olisi ollut hänen oma kotelonsa, jonka sisältö kuului hänelle. Ruusu ymmärsi kyllä, että ajatus oli järjenvastainen. Eihän hän ollut koskaan aikaisemmin käynyt Enkelimummin kellarissa, saati nähnyt edessä olevaa mustanahkaista koteloa. Ruusu ei vastannut Alfredin kysymykseen vaan napsautti hopeiset soljet auki ja nosti raskaan kannen ylös. Kannen saranat narisivat heikosti, aivan kuin koteloa ei olisi avattu vuosiin. Kannen sisäpinta oli vuorattu kermanvalkoisella silkkikankaalla ja kotelon sisältö oli peitetty samasta kankaasta tehdyllä silkkisellä liinalla. Ruusu hengitti syvään sisäänpäin ja tarttui tärisevin käsin liinan kulmasta kiinni. Kun Ruusu nosti liinan syrjään, he näkivät edessään kaksi viulua, jotka makasivat rinnakkain laatikon pohjalla, ja viulujen vieressä olivat jouset.
Ruusu tarttui pienempään viuluun ja nosti sen käteensä. Viulu oli tummanruskea ja sen kansi kiilsi lakkauksesta. Ruusu tunnusteli varovasti viulun neljää kieltä. Ne tuntuivat tutuilta sormissa. Alfred seisoi hiljaa Ruusun vieressä, kun tämä asetti viulun leukansa alle ja poimi jousen laatikosta. Alfredista tuntui kuin Ruusu olisi siirtynyt toiseen maailmaan. Hän oli siinä aivan Alfredin vieressä mutta ei kumminkaan ollut.
Ruusu sulki silmänsä ja asetti jousen viulun kielille. Käsi lepäsi hetken liikkumattomana mutta alkoi yhtäkkiä soittaa ihmeen ihanaa laulua. Jos Alfred olisi kuullut Näkin soittaman kappaleen, hän olisi tunnistanut sen samaksi.
Ruusun soittaessa haltioituneena viuluaan Alfred käänsi katseensa ovelle. Aivan kuin hän olisi kuullut jonkun astuvan jyrkkiä portaita pitkin kellariin. Ovella ei näkynyt ketään, mutta Alfred tunsi, että kellarin läpi kohti huoneen ovea lähestyi joku.
”Kuulitko? Kellarissa on joku”, hän kuiskasi Ruusulle, mutta Ruusu ei reagoinut mitenkään Alfredin puheeseen. Hän oli täysin omassa maailmassaan, ja hetken Alfredista tuntui kuin viulu olisi soittanut Ruusua eikä päinvastoin.
Alfredia pelotti. Hän ei tiennyt miksi, mutta tuo joku joka lähestyi ovea ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Hän seisoi jähmettyneenä paikoillaan ja odotti. Yhtäkkiä oviaukossa palavat kynttilät sammuivat ja kellariin tuli pilkkopimeää. Vain viulun ääni kaikui kellarin kiviseinistä.
15. marraskuuta 2010
Neljäskymmenesseitsemäs luku
jossa Ruusu löytää hillopurkkien keskeltä lukitun oven.
Alfred nosti metallirengasta ja aukaisi painavan kellariluukun. Hän ihmetteli itsekseen, miten pienikokoinen Miriam oli onnistunut yksin nostamaan luukkua. Alfredin ja Ruusun jalkojen alla avautui pimeys, jonne tukevat puuaskelmat jyrkästi johdattivat. Puuportaiden vierellä seinällä oli kynttilänpidikkeet.
”Ilmeisesti kellarissa ei ole muuta valaistusta”, Alfred totesi kyyristellessään polvillaan kellariluukun äärellä yrittäen hahmottaa alla aukeavaa tilaa.
Ruusu tiesi, missä Enkelimummi säilytti lyhtyjä, kynttilöitä ja tulentekovälineitä ja palasi pian kori käsivarsillaan. Kori oli täynnä mehiläisvahasta valettuja kynttilöitä, jotka Enkelimummi oli itse valmistanut.
”Nämä varmaan riittävät”, Ruusu sanoi ja ojensi korin Alfredille.
”Hyvä, mennään.”
Alfred astui ylimmälle puuportaalle ja poimi Ruusun ojentamasta korista kaksi kynttilää. Hän asetti yhden kummallekin puolelle porrasta ja sytytti niihin tulen. Sitten hän jatkoi kipuamista alaspäin ja sytytti uudet kynttilät jokaisen kynttilänpitimen kohdalla, kunnes oli päässyt kellarin pohjalle asti. Kynttilänauha valaisi kellaria ja portaita. Alfredista kynttiläkuja muistutti majakkaa, joka pimeällä merellä ohjaa laivaa oikeaan suuntaan.
”Alahan tulla”, Alfred huusi luukun äärellä epäröivälle Ruusulle.
”Pieni hetki. Tarvitsemme avaimen.”
Alfred oli kellariluukusta innostuneena melkein unohtanut Miriamin ohjeen. Ruusu asteli seinän vierelle lipastolle. Eetvartti makasi lipaston päällä ja maukaisi Ruusun tarttuessa lipaston ylimmän laatikon kahvaan. Ruusua huvitti, kun hän ajatteli kissaa avainta vartioimassa. Lipaston laatikko avautui naristen. Ruusu työnsi kätensä laatikon pohjalle. Se oli täynnä vanhoja kirjeitä, joita Enkelimummin kyyhkyt olivat kuljettaneet Ruusukylään. Hetken kaiveltuaan Ruusun käteen osui metallinen avain ja hän poimi sen käteensä. Avaimen päässä roikkui vaaleanpunainen silkkinauha, joka oli solmittu rusetille. Ruusu puristi avaimen tiukasti käteensä.
”Löytyi”, hän huusi kellarissa odottavalle Alfredille, mutta pelästyi saman tien huutoaan ja katsahti huolestuneena Enkelimummia, joka nukkui sängyssään. Ruusu kuunteli hetken, oliko hän epähuomiossa herättänyt Enkelimummin, mutta kun hän kuuli tasaisen hengityksen sängystä, hän huokaisi helpotuksesta ja palasi takaisin lattialuukun äärelle.
Ruusu ei pitänyt pimeistä kellareista, vielä vähemmän ummehtuneista ja pölyisistä sellaisista. Hän sitoi korin kahvaan pitkän nauhan ja laski kynttilät varovasti alas Alfredille. Kun Alfred oli vastaanottanut korin, Ruusu astui ensimmäiselle askelmalla ja siirsi arastellen jalkojaan askel askeleelta alaspäin.
Kellariholvi avautui heidän edessään synkkänä ja hiljaisena. Aivan kuin kukaan ei olisi astunut sinne vuosikausiin. Tiiliseiniä kiersivät puiset hyllyköt, joille Enkelimummi oli säilönyt hilloja, marmeladeja ja mehuja lasisiin astioihin. Ruusu katseli ympärilleen. Häntä puistatti. Hän ei uskonut haamuihin eikä muihinkaan yliluonnollisiin olentoihin, mutta hän oli varma, että jos sellaisia jostain löytyisi, niin juuri tästä kellarista.
”Alahan tulla”, malttamaton Alfred hoputti Ruusua portaiden alapuolella.
Ruusun astuttua alimmaiselle portaalle Alfred tarttui hänen käteensä ja auttoi häntä loikkaamaan alas.
”En ymmärrä, miten Enkelimummi on pystynyt liikkumaan ylös ja alas näitä järkyttäviä portaita”, Ruusu sanoi. ”Nämä ovat suorastaan hengenvaaralliset.”
”En ymmärrä minäkään. Miriamilla on selkeästi sisua ja akrobaatin kykyä enemmän kuin mitä hänestä tällä hetkellä päälle päin näkyy”, Alfred naurahti.
Ruusulta kesti tovin tottua kellarin pimeyteen. Hän erotti vaivoin seinän vierelle hyllyille pinotut hillopurnukat ja mehupullot. Alfred nosti korista kaksi paksua kynttilää ja sytytti ne palamaan. Toisen hän ojensi Ruusulle. Ruusu kohotti palavan kynttilän päänsä yläpuolelle valaistakseen huonetta. Huoneen vasemmalle seinustalle oli pinottu halkoja. Halkopinot oli lajiteltu kolmeen ryhmään halkojen koon mukaan. Suurimmat halot muodostivat yhden pinon, keskikokoiset toisen ja kolmanteen pinoon, joka oikeastaan oli pärekori, Enkelimummi oli lajitellut sytykkeenä käyttämänsä pienemmät oksat. Halkopinojen vieressä lattialla oli tyhjä pärekori, jolla Enkelimummi oli kantanut halkoja tupaan.
Ruusu hengitti sisäänsä viileän kellarin tuoksua. Ruusu piti ummehtuneesta tuoksusta, jota kellarissa säilöttävät kasvikset ja vihannekset loivat ympärilleen. Huoneen vastakkaisella seinällä oli puusta rakennettuja kannellisia laatikoita. Niihin Enkelimummi oli säilönyt perunoita, sipuleja, porkkanoita ja lanttuja, joita hän kasvatti omassa puutarhassaan. Perunalaarin pohja oli melkein näkyvillä, sillä Enkelimummi ei ollut jaksanut nostaa uuden sadon perunoita ja täyttää laareja niillä. Ruusulle tuli haikea mieli, sillä hän tiesi, että sadonkorjuu oli Enkelimummin jokavuotinen perinne. Tämä oli Enkelimummin aikuiselämän ensimmäinen vuosi, kun perunat olivat jääneet maahan.
Alfred astui huoneen poikki seinän nurkassa olevan suuren tynnyrin luo. Hän nosti tynnyrin kantta. Ilmaan levisi pistävä etikan tuoksu.
”Mitä nämä ovat?” Alfred tuijotti tynnyrin pimeää nestemäistä pintaa. Nesteen joukossa kellui kämmenen kokoisia vihreitä suippoja kasviksia.
”Etikkakurkkuja”, Ruusu vastasi. ”Enkelimummi säilöö puutarhastaan saamansa sadon joka vuosi huolellisesti. Kurkut, perunat, kasvikset ja marjat hän käyttää pimeän talven aikana ja loihtii niistä mitä herkullisimpia ruokia. Mutta kuten huomaat hillopurkkien kyljistä, tämänvuotinen sato jää keräämättä.”
Alfred tuijotti hiljaisuuden vallitessa hillopurkkeja, joiden etiketeissä oli viime kesän päivämäärä. Sitten hän kääntyi vastakkaisella seinällä olevaa tummaa puuovea kohti. Hän asteli oven luo, tarttui kahvasta ja painoi sen alas. Ovi pysyi kiinni.
”Kokeile tätä”, Ruusu sanoi ja kaivoi mekkonsa taskusta avaimen, jonka oli löytänyt lipaston laatikosta. ”Ehkä se sopii lukkoon.”
Alfred otti avaimen Ruusulta ja työnsi sen puuoven lukkopesään, joka oli vuosien kuluessa ruostunut kellarin kosteassa ilmassa. Avain kirskui lukossa. Alfred väänsi avainta kaikilla voimillaan, mutta lukko pysyi itsepäisesti kiinni.
”Väärä avain”, Alfred sanoi ja päästi ärtyneenä irti avaimesta.
”Lipaston laatikossa oli vain yksi avain. Pakko sen on sopia lukkoon.”
”Kokeile itse niin uskot”, Alfred tiuskaisi.
”Pitele tätä”, Ruusu sanoi ja ojensi kynttilänsä Alfredille. ”Nosta kynttilä aivan lukon lähelle, niin näen paremmin”, hän opasti.
Ruusu veti avaimen pois lukosta ja tarkasteli sitä kynttilän valossa. Avain oli vanha ja ruostunut, mutta se näytti ehjältä. Yksikään sakara ei ollut taittunut. Ruusu koukistui lukkopesää kohti ja kurkkasi avaimenreikään. Reikä ylsi oven toiselle puolelle, mutta huoneessa oli niin pimeää, ettei Ruusu nähnyt, mitä siellä oli. Hän tarttui Alfredin kädessä olevaan kynttilään ja toi sitä lähemmäs lukkopesää. Jostain käsittämättömästä syystä, puhtaasti päähänpistosta, Ruusu työnsi avaimen pään kynttilänliekkiin ja piti avainta liekissä.
”Mitä sinä oikein teet?” Alfred huudahti. ”Aiotko tuhota koko avaimen?”
Ruusua nolotti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän oli saanut päähänsä työntää avaimen kynttilänliekkiin. Alfred kiskaisi avaimen Ruusun kädestä ja Ruusun kynttilä sammui. Alfred tuijotti mustunutta avaimenpäätä oman kynttilänsä valossa ja pudisti päätään. Sitten hän sytytti omalla kynttilällään Ruusun sammuneen kynttilälangan.
”Tuskin tuo asiaa auttoi, mutta kokeillaan uudestaan”, hän mutisi ja työnsi avaimen uudestaan lukkopesään. Avain kitisi aivan kuin aikaisemminkin, mutta kun Alfred käänsi avainta lukkopesässä, avain antoi periksi ja kääntyi pesässä täyskierroksen. Alfred painoi kahvaa ja kummankin hämmästykseksi ovi aukesi naristen. Heidän eteensä avautui hämähäkinseittien peittämä oviaukko ja pimeä pölyinen huone.
Alfred nosti metallirengasta ja aukaisi painavan kellariluukun. Hän ihmetteli itsekseen, miten pienikokoinen Miriam oli onnistunut yksin nostamaan luukkua. Alfredin ja Ruusun jalkojen alla avautui pimeys, jonne tukevat puuaskelmat jyrkästi johdattivat. Puuportaiden vierellä seinällä oli kynttilänpidikkeet.
”Ilmeisesti kellarissa ei ole muuta valaistusta”, Alfred totesi kyyristellessään polvillaan kellariluukun äärellä yrittäen hahmottaa alla aukeavaa tilaa.
Ruusu tiesi, missä Enkelimummi säilytti lyhtyjä, kynttilöitä ja tulentekovälineitä ja palasi pian kori käsivarsillaan. Kori oli täynnä mehiläisvahasta valettuja kynttilöitä, jotka Enkelimummi oli itse valmistanut.
”Nämä varmaan riittävät”, Ruusu sanoi ja ojensi korin Alfredille.
”Hyvä, mennään.”
Alfred astui ylimmälle puuportaalle ja poimi Ruusun ojentamasta korista kaksi kynttilää. Hän asetti yhden kummallekin puolelle porrasta ja sytytti niihin tulen. Sitten hän jatkoi kipuamista alaspäin ja sytytti uudet kynttilät jokaisen kynttilänpitimen kohdalla, kunnes oli päässyt kellarin pohjalle asti. Kynttilänauha valaisi kellaria ja portaita. Alfredista kynttiläkuja muistutti majakkaa, joka pimeällä merellä ohjaa laivaa oikeaan suuntaan.
”Alahan tulla”, Alfred huusi luukun äärellä epäröivälle Ruusulle.
”Pieni hetki. Tarvitsemme avaimen.”
Alfred oli kellariluukusta innostuneena melkein unohtanut Miriamin ohjeen. Ruusu asteli seinän vierelle lipastolle. Eetvartti makasi lipaston päällä ja maukaisi Ruusun tarttuessa lipaston ylimmän laatikon kahvaan. Ruusua huvitti, kun hän ajatteli kissaa avainta vartioimassa. Lipaston laatikko avautui naristen. Ruusu työnsi kätensä laatikon pohjalle. Se oli täynnä vanhoja kirjeitä, joita Enkelimummin kyyhkyt olivat kuljettaneet Ruusukylään. Hetken kaiveltuaan Ruusun käteen osui metallinen avain ja hän poimi sen käteensä. Avaimen päässä roikkui vaaleanpunainen silkkinauha, joka oli solmittu rusetille. Ruusu puristi avaimen tiukasti käteensä.
”Löytyi”, hän huusi kellarissa odottavalle Alfredille, mutta pelästyi saman tien huutoaan ja katsahti huolestuneena Enkelimummia, joka nukkui sängyssään. Ruusu kuunteli hetken, oliko hän epähuomiossa herättänyt Enkelimummin, mutta kun hän kuuli tasaisen hengityksen sängystä, hän huokaisi helpotuksesta ja palasi takaisin lattialuukun äärelle.
Ruusu ei pitänyt pimeistä kellareista, vielä vähemmän ummehtuneista ja pölyisistä sellaisista. Hän sitoi korin kahvaan pitkän nauhan ja laski kynttilät varovasti alas Alfredille. Kun Alfred oli vastaanottanut korin, Ruusu astui ensimmäiselle askelmalla ja siirsi arastellen jalkojaan askel askeleelta alaspäin.
Kellariholvi avautui heidän edessään synkkänä ja hiljaisena. Aivan kuin kukaan ei olisi astunut sinne vuosikausiin. Tiiliseiniä kiersivät puiset hyllyköt, joille Enkelimummi oli säilönyt hilloja, marmeladeja ja mehuja lasisiin astioihin. Ruusu katseli ympärilleen. Häntä puistatti. Hän ei uskonut haamuihin eikä muihinkaan yliluonnollisiin olentoihin, mutta hän oli varma, että jos sellaisia jostain löytyisi, niin juuri tästä kellarista.
”Alahan tulla”, malttamaton Alfred hoputti Ruusua portaiden alapuolella.
Ruusun astuttua alimmaiselle portaalle Alfred tarttui hänen käteensä ja auttoi häntä loikkaamaan alas.
”En ymmärrä, miten Enkelimummi on pystynyt liikkumaan ylös ja alas näitä järkyttäviä portaita”, Ruusu sanoi. ”Nämä ovat suorastaan hengenvaaralliset.”
”En ymmärrä minäkään. Miriamilla on selkeästi sisua ja akrobaatin kykyä enemmän kuin mitä hänestä tällä hetkellä päälle päin näkyy”, Alfred naurahti.
Ruusulta kesti tovin tottua kellarin pimeyteen. Hän erotti vaivoin seinän vierelle hyllyille pinotut hillopurnukat ja mehupullot. Alfred nosti korista kaksi paksua kynttilää ja sytytti ne palamaan. Toisen hän ojensi Ruusulle. Ruusu kohotti palavan kynttilän päänsä yläpuolelle valaistakseen huonetta. Huoneen vasemmalle seinustalle oli pinottu halkoja. Halkopinot oli lajiteltu kolmeen ryhmään halkojen koon mukaan. Suurimmat halot muodostivat yhden pinon, keskikokoiset toisen ja kolmanteen pinoon, joka oikeastaan oli pärekori, Enkelimummi oli lajitellut sytykkeenä käyttämänsä pienemmät oksat. Halkopinojen vieressä lattialla oli tyhjä pärekori, jolla Enkelimummi oli kantanut halkoja tupaan.
Ruusu hengitti sisäänsä viileän kellarin tuoksua. Ruusu piti ummehtuneesta tuoksusta, jota kellarissa säilöttävät kasvikset ja vihannekset loivat ympärilleen. Huoneen vastakkaisella seinällä oli puusta rakennettuja kannellisia laatikoita. Niihin Enkelimummi oli säilönyt perunoita, sipuleja, porkkanoita ja lanttuja, joita hän kasvatti omassa puutarhassaan. Perunalaarin pohja oli melkein näkyvillä, sillä Enkelimummi ei ollut jaksanut nostaa uuden sadon perunoita ja täyttää laareja niillä. Ruusulle tuli haikea mieli, sillä hän tiesi, että sadonkorjuu oli Enkelimummin jokavuotinen perinne. Tämä oli Enkelimummin aikuiselämän ensimmäinen vuosi, kun perunat olivat jääneet maahan.
Alfred astui huoneen poikki seinän nurkassa olevan suuren tynnyrin luo. Hän nosti tynnyrin kantta. Ilmaan levisi pistävä etikan tuoksu.
”Mitä nämä ovat?” Alfred tuijotti tynnyrin pimeää nestemäistä pintaa. Nesteen joukossa kellui kämmenen kokoisia vihreitä suippoja kasviksia.
”Etikkakurkkuja”, Ruusu vastasi. ”Enkelimummi säilöö puutarhastaan saamansa sadon joka vuosi huolellisesti. Kurkut, perunat, kasvikset ja marjat hän käyttää pimeän talven aikana ja loihtii niistä mitä herkullisimpia ruokia. Mutta kuten huomaat hillopurkkien kyljistä, tämänvuotinen sato jää keräämättä.”
Alfred tuijotti hiljaisuuden vallitessa hillopurkkeja, joiden etiketeissä oli viime kesän päivämäärä. Sitten hän kääntyi vastakkaisella seinällä olevaa tummaa puuovea kohti. Hän asteli oven luo, tarttui kahvasta ja painoi sen alas. Ovi pysyi kiinni.
”Kokeile tätä”, Ruusu sanoi ja kaivoi mekkonsa taskusta avaimen, jonka oli löytänyt lipaston laatikosta. ”Ehkä se sopii lukkoon.”
Alfred otti avaimen Ruusulta ja työnsi sen puuoven lukkopesään, joka oli vuosien kuluessa ruostunut kellarin kosteassa ilmassa. Avain kirskui lukossa. Alfred väänsi avainta kaikilla voimillaan, mutta lukko pysyi itsepäisesti kiinni.
”Väärä avain”, Alfred sanoi ja päästi ärtyneenä irti avaimesta.
”Lipaston laatikossa oli vain yksi avain. Pakko sen on sopia lukkoon.”
”Kokeile itse niin uskot”, Alfred tiuskaisi.
”Pitele tätä”, Ruusu sanoi ja ojensi kynttilänsä Alfredille. ”Nosta kynttilä aivan lukon lähelle, niin näen paremmin”, hän opasti.
Ruusu veti avaimen pois lukosta ja tarkasteli sitä kynttilän valossa. Avain oli vanha ja ruostunut, mutta se näytti ehjältä. Yksikään sakara ei ollut taittunut. Ruusu koukistui lukkopesää kohti ja kurkkasi avaimenreikään. Reikä ylsi oven toiselle puolelle, mutta huoneessa oli niin pimeää, ettei Ruusu nähnyt, mitä siellä oli. Hän tarttui Alfredin kädessä olevaan kynttilään ja toi sitä lähemmäs lukkopesää. Jostain käsittämättömästä syystä, puhtaasti päähänpistosta, Ruusu työnsi avaimen pään kynttilänliekkiin ja piti avainta liekissä.
”Mitä sinä oikein teet?” Alfred huudahti. ”Aiotko tuhota koko avaimen?”
Ruusua nolotti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän oli saanut päähänsä työntää avaimen kynttilänliekkiin. Alfred kiskaisi avaimen Ruusun kädestä ja Ruusun kynttilä sammui. Alfred tuijotti mustunutta avaimenpäätä oman kynttilänsä valossa ja pudisti päätään. Sitten hän sytytti omalla kynttilällään Ruusun sammuneen kynttilälangan.
”Tuskin tuo asiaa auttoi, mutta kokeillaan uudestaan”, hän mutisi ja työnsi avaimen uudestaan lukkopesään. Avain kitisi aivan kuin aikaisemminkin, mutta kun Alfred käänsi avainta lukkopesässä, avain antoi periksi ja kääntyi pesässä täyskierroksen. Alfred painoi kahvaa ja kummankin hämmästykseksi ovi aukesi naristen. Heidän eteensä avautui hämähäkinseittien peittämä oviaukko ja pimeä pölyinen huone.
14. marraskuuta 2010
Myyjäisiä
 |
| (c) Sädehelmi |
28. marraskuuta avaa ovensa myös maankuulu Takataskun joulupuoti, jossa Ruususatuja myynnissä.
Jos mikään näistä myyjäisistä ja putiikeista ei osu matkasi varrelle, niin Ruususatuja voit tilata myös suoraan Rosetalta s-postiosoitteesta rosetta.kivi@gmail.com hintaan 15 euroa (sis. postimaksun Suomessa).
Jos ette vielä ole huomanneet, niin Ruususatu ilmestyy nyt myös englanniksi Lola Rogersin käännöksenä. Ilahduttakaapa ulkomaan ystäviänne Ruususadulla. Tarinan löydätte täältä.
12. marraskuuta 2010
Neljäskymmeneskuudes luku
jossa Enkelimummin kivut käyvät entistä kovemmiksi.
Eetvartti-kissakin tuntui ymmärtävän, että kyseessä oli harras hetki. Se kyhnytti yleensä aina emäntänsä jaloissa tai sylissä, mutta nyt se oli kiivennyt lipaston päälle makaamaan ja katseli sieltä käsin kohtaamista. Ruusu oli istahtanut tuolille ja istui siinä hiljaisena tuijottaen vaivaantuneena käsiinsä. Hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Aivan kuin olisi todistamassa hetkeä, joka oli liian yksityinen hänen silmilleen.
Äkkiä Enkelimummi päästi kurkustaan tuskaisen rääkäisyn ja puristi rintaansa. Hän puri alahuultaan ja puristi silmänsä tiukasti yhteen.
”Kivut ovat kovat, niinkö?” Alfred kuiskasi äidilleen.
Enkelimummi ei saanut sanaa suustaan mutta nyökytti päätän myöntymisen merkiksi.
”Kestä hetki, minulla on sinulle lääkettä mukanani.”
Alfred nousi sängyn ääreltä seisomaan ja asteli reppunsa luo, jonka oli kantanut mukanaan Kontiovuorelta. Repusta hän kaivoi esiin pyöreän, kämmenen kokoisen metallisen rasian, jonka kanteen oli kaiverrettu käärme, jolla oli leijonan pää. Leijonan taakse oli kaiverrettu aurinko ja sen sivuille kuu ja tähti. Metallinen rasia helisi Alfredin otteessa ja kun hän avasi kannen, rasian pohjalta paljastui muutama pieni tummanvihreä pilleri.
”Toin lääkkeet mukanani sinua varten”, Alfred osoitti sanansa äidilleen. ”Nämä poistavat kipusi tehokkaasti, tehokkaammin kuin tee, jonka Ruusu toi mukanaan.”
”Miten uskalsit tulla ne mukanasi Hämärämetsän läpi Ruusukylään? Luulin, että lääkkeesi on valmistettu kielletyistä kasveista”, Ruusu kysyi.
”Valitettavasti onkin”, Alfred vastasi. ”Päätin ottaa riskin. Pillerit, jotka toin mukanani, on helpompi piilottaa kuin työkalut, jolla uutin sinulle mukana tuomaasi lääkettä.”
”Miksi et siinä tapauksessa antanut pillereitä mukaani jo aikaisemmin?” Ruusu kysyi Alfredilta.
”Koska nämä lääkkeet saattavat viedä potilaalta hengen, enkä halunnut antaa niitä kokemattomiin käsiisi”, Alfred vastasi. ”Ne vaivuttavat syvään uneen, josta osa ei ehkä herää enää koskaan.”
Ruusun kurkkua kuristi ja hän nieleskeli.
”Oletko varma, että tämä on hyvä idea?” hän kysyi Alfredilta. ”Entä jos Enkelimummi ei kestäkään lääkitystä ja menehtyy?”
Enkelimummi, joka makasi kippurassa vuoteensa pohjalla, puuttui keskusteluun: ”Ruusu, minun aikani on lähellä. Luota Alfrediin, hän tietää, mitä tekee.”
”Miten voit olla noin varma?”
”Hän on tietäjä ja lääkkeiden valmistaminen on hänen tehtävänsä. Joskus tietäjän on tehtävä kipeitäkin päätöksiä.”
”Älä ole huolissasi, Ruusu. Jos lääke vie Miriamin mukanaan, ainakin hän saa lähteä ilman kipuja”, Alfred säesti.
”Suurin rakkauden osoitus on auttaa toista lähtemään ilman syyllisyyttä ja sietämättömiä kipuja”, Enkelimummi kuiskasi vuoteestaan ja ojensi kätensä kohti Alfredin ojentamia pillereitä.
Ruusua pelotti. Hän tiesi, että Enkelimummilla ei ollut enää paljoakaan aikaa, mutta hän olisi silti halunnut riuhtaista pillerit Alfredin kädestä ja heittää ne pois. Hän ei halunnut päästää Enkelimummista irti. Jokainen jäljellä oleva minuutti tuntui tärkeältä ja taistelemisen arvoiselta.
”Ruusu, sinun on päästettävä irti, sillä jonain päivänä on sinun vuorosi. Mutta ennen kuin otan nämä lääkkeet, haluan kertoa teille jotakin”, Enkelimummi ilmoitti. ”Huomaan, että olette löytäneet kellariluukun. Ennen kuin avaatte sen ja astutte kellarin portaille, kaivakaa lipaston laatikosta mukaanne avain.”
”Mihin sillä pääsee?” Ruusu kysyi.
”Huomaatte kyllä.”
Enkelimummi vaikeni ja painoi leuan rintaansa. Hengitys muuttui taas raskaaksi. Ruususta tuntui että oli vain ajan kysymys, milloin Enkelimummi vetäisi viimeisen henkosensa ja lysähtäisi kuolleena Alfredin käsivarsille. Juuri kun Ruusu luuli Enkelimummin nukahtaneen uudestaan, tämä avasikin silmänsä apposen avoimiksi, nosti etusormensa ylös ilmaan ja sanoi: ”Yksi asia vielä! Ennen kuin avaatte kellariluukun, odottakaa, että vaivun uneen. En halua jäädä tänne kuuntelemaan ääniä kellarista.”
Sitten hän työnsi kädessään puristamansa pillerit suuhunsa ja tarttui Alfredin ojentamaan vesilasiin, nielaisi, sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Eetvartti-kissakin tuntui ymmärtävän, että kyseessä oli harras hetki. Se kyhnytti yleensä aina emäntänsä jaloissa tai sylissä, mutta nyt se oli kiivennyt lipaston päälle makaamaan ja katseli sieltä käsin kohtaamista. Ruusu oli istahtanut tuolille ja istui siinä hiljaisena tuijottaen vaivaantuneena käsiinsä. Hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Aivan kuin olisi todistamassa hetkeä, joka oli liian yksityinen hänen silmilleen.
Äkkiä Enkelimummi päästi kurkustaan tuskaisen rääkäisyn ja puristi rintaansa. Hän puri alahuultaan ja puristi silmänsä tiukasti yhteen.
”Kivut ovat kovat, niinkö?” Alfred kuiskasi äidilleen.
Enkelimummi ei saanut sanaa suustaan mutta nyökytti päätän myöntymisen merkiksi.
”Kestä hetki, minulla on sinulle lääkettä mukanani.”
Alfred nousi sängyn ääreltä seisomaan ja asteli reppunsa luo, jonka oli kantanut mukanaan Kontiovuorelta. Repusta hän kaivoi esiin pyöreän, kämmenen kokoisen metallisen rasian, jonka kanteen oli kaiverrettu käärme, jolla oli leijonan pää. Leijonan taakse oli kaiverrettu aurinko ja sen sivuille kuu ja tähti. Metallinen rasia helisi Alfredin otteessa ja kun hän avasi kannen, rasian pohjalta paljastui muutama pieni tummanvihreä pilleri.
”Toin lääkkeet mukanani sinua varten”, Alfred osoitti sanansa äidilleen. ”Nämä poistavat kipusi tehokkaasti, tehokkaammin kuin tee, jonka Ruusu toi mukanaan.”
”Miten uskalsit tulla ne mukanasi Hämärämetsän läpi Ruusukylään? Luulin, että lääkkeesi on valmistettu kielletyistä kasveista”, Ruusu kysyi.
”Valitettavasti onkin”, Alfred vastasi. ”Päätin ottaa riskin. Pillerit, jotka toin mukanani, on helpompi piilottaa kuin työkalut, jolla uutin sinulle mukana tuomaasi lääkettä.”
”Miksi et siinä tapauksessa antanut pillereitä mukaani jo aikaisemmin?” Ruusu kysyi Alfredilta.
”Koska nämä lääkkeet saattavat viedä potilaalta hengen, enkä halunnut antaa niitä kokemattomiin käsiisi”, Alfred vastasi. ”Ne vaivuttavat syvään uneen, josta osa ei ehkä herää enää koskaan.”
Ruusun kurkkua kuristi ja hän nieleskeli.
”Oletko varma, että tämä on hyvä idea?” hän kysyi Alfredilta. ”Entä jos Enkelimummi ei kestäkään lääkitystä ja menehtyy?”
Enkelimummi, joka makasi kippurassa vuoteensa pohjalla, puuttui keskusteluun: ”Ruusu, minun aikani on lähellä. Luota Alfrediin, hän tietää, mitä tekee.”
”Miten voit olla noin varma?”
”Hän on tietäjä ja lääkkeiden valmistaminen on hänen tehtävänsä. Joskus tietäjän on tehtävä kipeitäkin päätöksiä.”
”Älä ole huolissasi, Ruusu. Jos lääke vie Miriamin mukanaan, ainakin hän saa lähteä ilman kipuja”, Alfred säesti.
”Suurin rakkauden osoitus on auttaa toista lähtemään ilman syyllisyyttä ja sietämättömiä kipuja”, Enkelimummi kuiskasi vuoteestaan ja ojensi kätensä kohti Alfredin ojentamia pillereitä.
Ruusua pelotti. Hän tiesi, että Enkelimummilla ei ollut enää paljoakaan aikaa, mutta hän olisi silti halunnut riuhtaista pillerit Alfredin kädestä ja heittää ne pois. Hän ei halunnut päästää Enkelimummista irti. Jokainen jäljellä oleva minuutti tuntui tärkeältä ja taistelemisen arvoiselta.
”Ruusu, sinun on päästettävä irti, sillä jonain päivänä on sinun vuorosi. Mutta ennen kuin otan nämä lääkkeet, haluan kertoa teille jotakin”, Enkelimummi ilmoitti. ”Huomaan, että olette löytäneet kellariluukun. Ennen kuin avaatte sen ja astutte kellarin portaille, kaivakaa lipaston laatikosta mukaanne avain.”
”Mihin sillä pääsee?” Ruusu kysyi.
”Huomaatte kyllä.”
Enkelimummi vaikeni ja painoi leuan rintaansa. Hengitys muuttui taas raskaaksi. Ruususta tuntui että oli vain ajan kysymys, milloin Enkelimummi vetäisi viimeisen henkosensa ja lysähtäisi kuolleena Alfredin käsivarsille. Juuri kun Ruusu luuli Enkelimummin nukahtaneen uudestaan, tämä avasikin silmänsä apposen avoimiksi, nosti etusormensa ylös ilmaan ja sanoi: ”Yksi asia vielä! Ennen kuin avaatte kellariluukun, odottakaa, että vaivun uneen. En halua jäädä tänne kuuntelemaan ääniä kellarista.”
Sitten hän työnsi kädessään puristamansa pillerit suuhunsa ja tarttui Alfredin ojentamaan vesilasiin, nielaisi, sulki silmänsä ja vaipui uneen.
11. marraskuuta 2010
Neljäskymmenesviides luku
jossa Ruusu ja Alfred löytävät lattialuukun.
Ruusu valmisti Alfredille ja itselleen aamiaisen. He istuivat tuvan pienen pöydän äärellä ja mutustelivat vaaleita leipiä, jotka Ruusu oli kastanut maitoon ja paistanut voissa valurautapannulla. Päälle hän oli levittänyt karviaismarjoista ja vadelmista tehtyä hilloketta, jota Enkelimummilla oli purkeittain kylmävarastossaan. Alfred kertoi Ruusulle matkastaan Hämärämetsän läpi. Enkelimummin katkonainen hengitys kuului sängyn pohjalta.
Äkkiä Alfred meni hiljaiseksi. Hän oli ojentanut pitkät jalkansa pöydän alla ja kutitteli varpaillaan Ruusun jalkoja. Hän tunsi varpaidensa alla jotain outoa. Aivan kuin keittiön pöydän alitse juoksevan maton alle olisi jäänyt jokin esine. Alfred nousi penkiltä ja siirsi sitä syrjään. Hän polvistui lattialle ja työnsi kätensä paksun räsymaton alle. Ensin hän ei tuntenut muuta kuin lautalattian rosoisen pinnan, mutta sitten käsi osui metallirenkaaseen.
Ruusu, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt, miksi Alfred äkkiä konttasi pöydän alla lattialla, istui omalla puolellaan pöytää hämmästyneenä.
”Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi Alfredilta.
”Maton alla on jotakin”, Alfred tokaisi. ”Voisitko nousta penkiltä ja auttaa minua siirtämään pöytää?”
Ruusu nousi ja tarttui pöydän toisesta päästä kiinni. Yhdessä Alfredin kanssa he siirsivät raskaan pirttipöydän räsymaton päältä pois. Alfred työnsi räsymaton sivuun. Maton alta paljastui lattialuukku ja metallirengas, jolla luukun sai auki. Ruusu jäi tuijottamaan lattiassa olevaa luukkua.
”Mikä tuo on?”
”Täällä alla on ilmeisesti kellari”, Alfred sanoi.
”Enkelimummi ei ole maininnut sanallakaan mistään kellarista”, Ruusu kuiskasi.
”Ehkä hänellä on siihen syynsä.”
Juuri kun Alfred tarttui metallirenkaaseen nostaakseen raskaan luukun auki, Enkelimummin sängystä kuului sydäntä särkevä parkaisu. Ruusu ryntäsi sängylle ja nosti tuskissaan vaikeroivan Enkelimummin istumaan.
”Vettä, haluan vettä”, Enkelimummi vaikeroi.
Alfred kaatoi vettä mukiin ja ojensi sen Ruusulle, joka juotti varovasti Enkelimummia.
Kun Enkelimummi oli juonut veden, hän jäi tuijottamaan silmät sairaudesta kiiluen Ruusua.
”Näin kammottavaa painajaista”, hän huohotti. ”Siinä minulta ryöstettiin vauva. Yritin juosta ryöstäjää kiinni, mutta hän onnistui pakenemaan lapseni kanssa pimeälle kujalle.”
Ruusu rauhoitteli Enkelimummia. Hän asetteli tyynyjä Enkelimummin tueksi niin, että hänen olisi hyvä istua. Enkelimummi huomasi Alfredin, joka seisoi syrjemmällä. Hän tuijotti miestä hiljaa ja tutkivasti. Sitten hän huomasi siirretyn tuvanpöydän ja syrjään sysätyn räsymaton.
”Kuka tuo on ja mitä olette tehneet tuvassani?” Enkelimummi kuiskasi pelästyneenä Ruusulle.
”Etkö tunnista poikaasi Alfredia?” Ruusu kysyi ja ojensi kätensä miestä kohti vetääkseen tämän lähemmäs Enkelimummin vuodetta.
”Alfred? Jos sinä olet Alfred, niin minä olen ilmeisesti kuollut ja saapunut taivaaseen”, Enkelimummi mutisi itsekseen.
Alfred astui lähemmäs ja polvistui Enkelimummin vuoteen äärelle. Hän tarttui Enkelimummin hauraaseen käteen ja puristi sen omaansa.
”Miriam, vihdoinkin saan nähdä sinut. Olen odottanut tätä päivää jo pitkään.”
Enkelimummi tuijotti liikahtamatta Alfredin ruskeisiin silmiin. Kyyneleet nousivat hänen silmäkulmiinsa, sitten hän nosti vaivalloisesti käsivartensa ja veti Alfredin syleilyynsä.
”Oma poikani, vihdoinkin saan sinut syliini. Olen niin pahoillani kaikesta”, Enkelimummi nyyhkytti Alfredin olkaa vasten.
Alfred ei sanonut mitään, painautui vain tiukasti äitiään vasten ja sulki silmänsä. Hän kuuli päänsä sisällä Miriamin itkusta katkonaisen hengityksen ja tämän sydämenlyönnit. Silmäluomien alla hän näki kuvia itsestään ja naisesta, jonka hän oli mielessään kuvitellut äidikseen. Mielikuvien nainen oli hyvin erilainen Miriam kuin se, jonka kuumeisessa sylissä hän nyt lepäsi. Hän tunsi onnea siitä, että sai vihdoin olla äitinsä luona, mutta iloon sekoittui myös rutkasti surua menetetyistä vuosista. Alfredilla oli ollut hyvä koti ja rakastavat kasvattivanhemmat, jotka olivat kasvattaneet häntä kuin omaa poikaansa, mutta Miriamin sylissä levätessään Alfred ei voinut olla ajattelematta, millaiseksi hänen elämänsä olisi muotoutunut, jos häntä ei olisi jo vauvana erotettu biologisesta äidistään.
Ruusu valmisti Alfredille ja itselleen aamiaisen. He istuivat tuvan pienen pöydän äärellä ja mutustelivat vaaleita leipiä, jotka Ruusu oli kastanut maitoon ja paistanut voissa valurautapannulla. Päälle hän oli levittänyt karviaismarjoista ja vadelmista tehtyä hilloketta, jota Enkelimummilla oli purkeittain kylmävarastossaan. Alfred kertoi Ruusulle matkastaan Hämärämetsän läpi. Enkelimummin katkonainen hengitys kuului sängyn pohjalta.
Äkkiä Alfred meni hiljaiseksi. Hän oli ojentanut pitkät jalkansa pöydän alla ja kutitteli varpaillaan Ruusun jalkoja. Hän tunsi varpaidensa alla jotain outoa. Aivan kuin keittiön pöydän alitse juoksevan maton alle olisi jäänyt jokin esine. Alfred nousi penkiltä ja siirsi sitä syrjään. Hän polvistui lattialle ja työnsi kätensä paksun räsymaton alle. Ensin hän ei tuntenut muuta kuin lautalattian rosoisen pinnan, mutta sitten käsi osui metallirenkaaseen.
Ruusu, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt, miksi Alfred äkkiä konttasi pöydän alla lattialla, istui omalla puolellaan pöytää hämmästyneenä.
”Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi Alfredilta.
”Maton alla on jotakin”, Alfred tokaisi. ”Voisitko nousta penkiltä ja auttaa minua siirtämään pöytää?”
Ruusu nousi ja tarttui pöydän toisesta päästä kiinni. Yhdessä Alfredin kanssa he siirsivät raskaan pirttipöydän räsymaton päältä pois. Alfred työnsi räsymaton sivuun. Maton alta paljastui lattialuukku ja metallirengas, jolla luukun sai auki. Ruusu jäi tuijottamaan lattiassa olevaa luukkua.
”Mikä tuo on?”
”Täällä alla on ilmeisesti kellari”, Alfred sanoi.
”Enkelimummi ei ole maininnut sanallakaan mistään kellarista”, Ruusu kuiskasi.
”Ehkä hänellä on siihen syynsä.”
Juuri kun Alfred tarttui metallirenkaaseen nostaakseen raskaan luukun auki, Enkelimummin sängystä kuului sydäntä särkevä parkaisu. Ruusu ryntäsi sängylle ja nosti tuskissaan vaikeroivan Enkelimummin istumaan.
”Vettä, haluan vettä”, Enkelimummi vaikeroi.
Alfred kaatoi vettä mukiin ja ojensi sen Ruusulle, joka juotti varovasti Enkelimummia.
Kun Enkelimummi oli juonut veden, hän jäi tuijottamaan silmät sairaudesta kiiluen Ruusua.
”Näin kammottavaa painajaista”, hän huohotti. ”Siinä minulta ryöstettiin vauva. Yritin juosta ryöstäjää kiinni, mutta hän onnistui pakenemaan lapseni kanssa pimeälle kujalle.”
Ruusu rauhoitteli Enkelimummia. Hän asetteli tyynyjä Enkelimummin tueksi niin, että hänen olisi hyvä istua. Enkelimummi huomasi Alfredin, joka seisoi syrjemmällä. Hän tuijotti miestä hiljaa ja tutkivasti. Sitten hän huomasi siirretyn tuvanpöydän ja syrjään sysätyn räsymaton.
”Kuka tuo on ja mitä olette tehneet tuvassani?” Enkelimummi kuiskasi pelästyneenä Ruusulle.
”Etkö tunnista poikaasi Alfredia?” Ruusu kysyi ja ojensi kätensä miestä kohti vetääkseen tämän lähemmäs Enkelimummin vuodetta.
”Alfred? Jos sinä olet Alfred, niin minä olen ilmeisesti kuollut ja saapunut taivaaseen”, Enkelimummi mutisi itsekseen.
Alfred astui lähemmäs ja polvistui Enkelimummin vuoteen äärelle. Hän tarttui Enkelimummin hauraaseen käteen ja puristi sen omaansa.
”Miriam, vihdoinkin saan nähdä sinut. Olen odottanut tätä päivää jo pitkään.”
Enkelimummi tuijotti liikahtamatta Alfredin ruskeisiin silmiin. Kyyneleet nousivat hänen silmäkulmiinsa, sitten hän nosti vaivalloisesti käsivartensa ja veti Alfredin syleilyynsä.
”Oma poikani, vihdoinkin saan sinut syliini. Olen niin pahoillani kaikesta”, Enkelimummi nyyhkytti Alfredin olkaa vasten.
Alfred ei sanonut mitään, painautui vain tiukasti äitiään vasten ja sulki silmänsä. Hän kuuli päänsä sisällä Miriamin itkusta katkonaisen hengityksen ja tämän sydämenlyönnit. Silmäluomien alla hän näki kuvia itsestään ja naisesta, jonka hän oli mielessään kuvitellut äidikseen. Mielikuvien nainen oli hyvin erilainen Miriam kuin se, jonka kuumeisessa sylissä hän nyt lepäsi. Hän tunsi onnea siitä, että sai vihdoin olla äitinsä luona, mutta iloon sekoittui myös rutkasti surua menetetyistä vuosista. Alfredilla oli ollut hyvä koti ja rakastavat kasvattivanhemmat, jotka olivat kasvattaneet häntä kuin omaa poikaansa, mutta Miriamin sylissä levätessään Alfred ei voinut olla ajattelematta, millaiseksi hänen elämänsä olisi muotoutunut, jos häntä ei olisi jo vauvana erotettu biologisesta äidistään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)