Kahdeskymmenesneljäs luku

jossa korppi kiristää Ruusua.

Ruusu tuijotti Ulvasta suoraan silmiin ja perääntyi hitaasti tulosuuntaan. Ulvas rimpuili ketunraudoissa kuin mielipuoli ja hyökkäili Ruusua kohti. Kun se huomasi ettei pääsisi irti ansasta, se alkoi murista uhkaavasti. Ruusun koko keho tärisi.
”Soh, soh, Ulvas”, korppi raakkui oksaltaan.
Ruusu pelästyi puhuvaa korppia niin, että kompastui vahingossa maassa lojuvaan puunrunkoon ja lennähti kosteaan hetteikköön selälleen.
”Varovasti nyt, neiti”, korppi sanaili Ruusulle. ”Hiljaa hyvää tulee.”
”Osaatko sinä puhua? Eiväthän linnut puhu ihmisten kieltä”, Ruusu huusi tyrmistyneenä korpille.
”Eivät puhukaan. Mutta minä en olekaan mikä tahansa lintu. Minä olen Lievo, tietäjän korppi, ja minä osaan puhua kaikkien eläimien universaalia kieltä. Sinulle minun puheeni välittyy ihmisten kielenä, Ulvakselle suden kielellä.”
”Tarkoittaako se sitä, että Ulvaskin ymmärtää puhettasi?”
”Ymmärtää kyllä. Juuri nyt se tosin on hieman liian järkyttynyt pystyäkseen kommunikoimaan ylipäätään millään kielellä”, korppi selitti ja osoitti nokallaan vangittua susiemoa.

Ruusu nousi maasta ja puristeli oksia hameestaan.
”Minä olen Ruusu ja olen matkalla Mesilammelle”, Ruusu esitteli itsensä korpille.
”Tiedän.”
”Ja sinä olet siis se pahanilmanlintu, joka huijasi Näkkiä uskomaan, että minä olen hänen valittunsa.”
”Eipäs lausuta väärää todistusta lähimmäisestä”, korppi raakkui. ”Minä en ole koskaan väittänyt, että sinä olisit Näkin valittu. Minä sanoin, että hänen valittunsa on nainen, jolla on kukan nimi. Näkit ovat malttamattomia eivätkä jaksa miettiä asioita sanatarkasti. Vetävät suin päin omia johtopäätöksiään ja hankkiutuvat hankaluuksiin.”
”Lopputulos oli kuitenkin se, että Näkki tuhlasi sinun vuoksesi yli viisisataa vuotta elämästään väärän naisen odottamiseen”, Ruusu tuhahti.
”En voi auttaa. Jokainen vastaa omista ajatuksistaan ja niiden seuraamuksista. Se koskee sekä ihmisiä että eläimiä”, korppi puolustautui. ”Sitä paitsi näkeille yksi vuosi ei ole sama kuin ihmisille. He elävät pitempään ja siksi aika näyttäytyy heille erilaisena.”
”Oli miten oli, nyt minun täytyy jatkaa matkaani”, Ruusu ilmoitti. ”Anna minun huivini takaisin, senkin varas.”
”Stop tykkänään, neiti. Saat kyllä huivisi takaisin, mutta ensin pyytäisin sinulta palvelusta.”
”Minulla ei ole aikaa palveluksiin. Tietäjä Alfred odottaa minua Mesilammella.”
”Itse asiassa Alfred saapuu Mesilammelle vasta aamulla. Ja olet sitä paitsi kulkemassa väärään suuntaan. Tuo tie ei vie Mesilammelle”, korppi vastasi ja osoitti nokallaan Ruusun valitsemaa tietä. ”Tämä palvelus ei vie montakaan minuuttia ja vastapalvelukseksi voin ohjata sinut oikeaan suuntaan niin että ehdit Mesilammelle ajoissa.”

Ruusu mietti korpin ehdotusta. Häntä ei huvittanut tehdä pahanilmanlinnulle pienintäkään palvelusta, mutta jos korppi oli oikeassa ja hän oli eksynyt suunnasta, hän tarvitsisi apua oikean tien löytämiseksi.
”Minkälaista palvelusta tarkoitat?” Ruusu kysyi.
”Haluan, että vapautat Ulvaksen ansasta ja nostat sudenpennun kuopasta.”
”Oletko hullu! Jos päästän tuon hirviön vapaaksi, se tappaa minut välittömästi.”
”Lupaan, ettei tapa.”
”Miten sinä voit sen puolesta mitään luvata? Sudet ovat syntyneet tappajiksi, ja sinä olet vain mitätön korppi, joka luulee olevansa suurikin tietäjä.”
”Sovitaan, etten kuullut viimeistä virkettäsi”, korppi raakkui. ”Ihmisillä on väärä kuva susista. Eivät sudet ole syntyneet tappajiksi, mutta ne suojelevat pentujaan viimeiseen asti, aivan niin kuin ihmisetkin. Etkö itsekin tekisi niin, jos kyse olisi omasta lapsestasi?”
”Minulla ei ole lapsia. Tiedän vain sen, että Ulvas tappoi vanhempani ja ansaitsee kuolla siksi itsekin.”
”Silmä silmästä, hammas hampaasta, niinkö?” korppi kysyi.
”Aivan niin. Ja henki hengestä.”

Korppi tepasteli oksallaan edestakaisin ja oli hetken hiljaa.”
”En puolustele Ulvaksen tekoa mutta sanon silti, että koston kierre on loppumaton. Ainoa tapa lopettaa tappaminen on olla tekemättä pahalle vastarintaa ja kääntää viholliselleen toinenkin poski.”
”Minä en ota keneltäkään selkääni ja jos minua lyödään, minä lyön takaisin! Jos minua petetään, minä petän itsekin. Siitä voit olla varma!” Ruusu huusi raivostuneena linnulle.
Jos tuo typerä lintu kuvitteli, että hän päästäisi vanhempiensa tappajan vapaaksi, se erehtyi pahasti. Korppi katsoi myötätuntoisen näköisenä alhaalla riehuvaa Ruusua. Se ymmärsi, ettei Ruusu ollut vielä valmis luopumaan kostosta.
”Ymmärrän, mitä sanot. Tilanne on kuitenkin se, että ilman minun apuani et löydä Mesilammelle ennen pimeän tuloa. Saatat harhailla Hämärälaaksossa koko yön löytämättä oikeaa tietä. Olen valmis auttamaan sinua, mutta sitä ennen haluan, että sinä autat Ulvasta. Valinta on sinun”, korppi sanoi.
”Kiristystä!”
”Ehkä, mutta minulla, kuten sinullakin, on oikeus päättää, keitä autamme ja mistä syystä”, korppi vastasi päättäväisesti. ”Voin kertoa sinulle, miksi Ulvas on joutunut ketunrautoihin. Haluatko kuulla?”
Ruusu risti kädet rinnalleen ja jurotti hiljaa puun alla. Uteliaisuus oli herännyt, mutta hän ei todellakaan aikonut antaa korpille sitä iloa, että pyytäisi tätä kertomaan Ulvaksesta.

Korppi ryhtyi kertomaan tarinaa orvosta sudenpennusta, jonka vanhemmat Ruusukylän metsästäjät olivat ampuneet. Vuosien aikana susilauma oli metsästäjien kynsissä käynyt yhä pienemmäksi. Usein metsästäjät tappoivat kokonaisia susiperheitä, mutta joskus hengestään pääsivät pelkät vanhemmat, jolloin pennut jäivät orvoiksi. Yksi metsästäjien orvoksi tekemistä pennuista oli nyt kuopassa tempoileva Papu. Papun menetettyä vanhempansa susilauma oli ottanut orvon pennun hoitaakseen sillä ehdolla, että tämä lupaisi, ettei koskaan liikkuisi Hämärälaakson reunamilla, jonne metsästäjät olivat virittäneet ketunrautoja ja kaivaneet sudenkuoppia. Mutta pennut ovat pentuja, eikä Papukaan malttanut kuunnella kieltoja. Eräänä yönä pentu oli lähtenyt omille teilleen. Kun katoaminen huomattiin, Ulvas, josta oli tullut pennulle kuin oma emo, vaati saada lähteä etsimään karkulaista. Muut lauman jäsenet yrittävät estellä Ulvasta vedoten metsästäjien asettamiin ansoihin, mutta Ulvas ei suostunut kuuntelemaan lauman neuvoja. Menetettyään omat pentunsa se oli elänyt vuosia surun murtamana. Aikaisemmin susiemon ajatukset olivat täyttyneet murhatuista pennuista. Orpo pentu oli tuonut ilon takaisin Ulvaksen elämään. Kasvattipennun myötä Ulvas huomasi joskus unohtaneensa synkkyytensä päiviksi. Se ei halunnut menettää enää rakkaitaan ja oli valmis taistelemaan Papun puolesta henkensä uhalla. Kielloista huolimatta Ulvas jätti lauman ja lähti karanneen pennun perään. Lievo lupautui Ulvaksen avuksi ja pitkän etsimisen jälkeen se oli onnistunut paikallistamaan pennun sijainnin. Lievo oli ohjannut Ulvaksen sudenkuopalle, johon pentu oli tippunut, mutta epähuomiossa Ulvas olikin astunut ketunrautoihin, jotka metsästäjät olivat piilottaneet puusta pudonneiden lehtien alle. Jos Ruusu ei päästäisi Ulvasta vapaaksi, sekä pentu että Ulvas kituisivat kuoliaaksi.