Kahdeskymmenesviides luku

jossa Ruusu punnitsee korpin sanoja.

Ulvas kuunteli Lievon tarinaa korva tarkkana. Kuopasta kuului sudenpennun vikinää. Ulvas rimpuili raivoissaan ketunraudoissa, mutta huomattuaan, että raudat kaivautuivat yhä syvemmälle luuhun, se luovutti ja jäi periksi antaneena makaamaan maahan. Sen kurkusta pääsi hyytävä korina, sitten se hiljeni lopullisesti. 

”Kuoliko se?” Ruusu kysyi Lievolta.

”Ei. Se odottaa, että sinä irrottaisit sen raudoista ja päästäisit sen pelastamaan pennun”, Lievo vastasi.

”Jos päästän sen irti, se tappaa minut niin kuin se tappoi vanhempanikin”, Ruusu sanoi. 

Hän olisi halunnut jatkaa matkaansa, mutta Lievo piti hämähäkinseitistä valmistettua huivia nokassaan eikä Ruusu halunnut jättää sitä linnulle. Sen näkymättömäksi tekevä taikavoima oli jo ehtynyt, mutta huivi kuului hänelle. Ja entä jos Lievo oli oikeassa ja hän oli eksynyt. Lievon avulla hän löytäisi nopeammin Alfredin luo. 

”Lupaan näyttää sinulle oikotien, jonka kautta pääset Mesilammelle puolessa tunnissa”, Lievo raakkui. ”Mutta ensin sinun on vapautettava Ulvas.” 

Ruusu mietti kuumeisesti, mitä tekisi. Hän ei luottanut susiemoon eikä pahanilmanlintuun. Lievo saattoi hyvinkin valehdella. Entä jos mitään oikotietä ei ollutkaan ja kaikki olikin vain valhetta. Ruusun kasvattiäiti oli varoittanut tytärtään monta kertaa siitä, ettei tämän pitäisi uskoa kaikkiin tarinoihin. Ihmisillä ei ollut läheskään aina puhtaat jauhot pussissa, ja jotkut halusivat jopa valheilla houkutella hyväuskoisen tytön surman suuhun. Varmasti sama sääntö päti myös eläinmaailmaan. Ainakin puhuviin lintuihin ja verenhimoisiin susiin. 

”Valitan, mutta minulla on tehtävä, enkä voi vaarantaa Enkelimummin terveyttä vapauttamalla Ulvaksen. Se on ansainnut kuoleman, koska tappoi aikoinaan vanhempani”, Ruusu ilmoitti ja heilautti repun selkäänsä.

”Entä pentu? Onko sekin ansainnut kuoleman? Se ei ole koskaan tappanut ketään”, Lievo raakkui ja lensi hermostuneena kuusen ympärillä. 

”Olet kai kuullut, että vanhempien pahat teot kostetaan tulevillekin sukupolville. Jos pelastan pennun, siitä kasvaa uusi murhaaja, joka tappaa ihmisiä”, Ruusu vastasi ja lähti kävelemään polkua, jonka uskoi johtavan Mesilammelle. 

Ruusu näpräsi kulkiessaan vaistomaisesti kaulassaan roikkuvaa riipustaan. Hän ei ollut ehtinyt montakaan metriä pidemmälle, kun hän yhtäkkiä vaipui maahan polvilleen häikäisevän valon sokaisemana. Valon keskeltä häntä lähestyi kaksi aikuista, jotka Ruusu tunnisti vanhemmikseen. Kumpikin oli pukeutunut hohtavan valkoiseen asuun ja Lilja ojensi kätensä Ruusua kohti.

”Tyttäreni”, Lilja sanoi. ”Vapauta Ulvas. Koston kierre on pysäytettävä.”

”Mutta Ulvas surmasi teidät. Minun tehtäväni on kostaa sen teko”, Ruusu huusi ilmestykselle.

”Ihmisen tehtävä ei ole tuomita kuolemaan”, Gabriel puuttui keskusteluun. ”Olet sitä paitsi väärällä tiellä. Ilman Lievon apua et löydä Mesilammelle.”

Yhtä nopeasti kuin valo oli kaatanut Ruusun maahan se myös hävisi ja Ruusu sai näkönsä takaisin. 

”Mitä tapahtui?” Ruusu kysyi silmiään hieroen.

”Taisit kuulla järjen äänen”, Lievo ilkkui kuusen oksalta. ”Nouse ylös ja vapauta Ulvas.”