Kahdeskymmens luku

jossa Enkelimummi puhuu puutarhanhoidosta.

Seppä istui leukaperät kireinä ja kuunteli Enkelimummia. Häntä ärsytti se, miten tilanne oli lähtenyt kehittymään aivan eri suuntaan kuin mitä hän tullessaan oli kuvitellut. Hän oli saapunut Enkelimummin luo apua hakemaan, ei saarnoja kuuntelemaan. Hän oli nukkunut viimeiset yöt huonosti ja väsymys painoi parhaillaankin hänen silmäluomiaan. Jos hän ei keskeyttäisi Enkelimummin hyvää tarkoittavaa saarnaa, tilanne saattaisi riistäytyä käsistä kokonaan. Seppä ei aikonut osallistua koirakouluun, jonka ainoa tarkoitus oli saada hänet sisäsiistiksi. Istu, anna tassu, paikka! Seppä ei ollut mikään koiranpentu, josta naiset kouluttivat mielensä mukaista. Hän oli itsenäinen mies, oman elämänsä kuningas ja omien teidensä kulkija.

”Kaikella kunnioituksella, Enkelimummi, mutta en tullut tänne läksytettäväksi”, Seppä murahti.
Hän arvosti kovasti Enkelimummia eikä halunnut loukata tätä, mutta rajansa kaikella.
”Tiedän. Sinä tulit hakemaan apua painajaisiisi.”
”Aivan. Ja jos et pahastu, ehdotan, että keskitymme siihen.”
”Niinhän me teemmekin.”
”Miten niin? Emme ole puhuneet sanaakaan nukkumisesta. Sen sijaan olet pitänyt luentoa totuudesta ja tiestä ja kalpeista heijastuksista.”
”Hmm, totta”, Enkelimummi huokaisi. ”Olen saattanut esittää ajatukseni hieman epäselvästi. Anna kun yritän uudestaan. Onko sinulla kiire?” Enkelimummi kysyi ja kaatoi lisää teetä Sepän kuppiin.
”Ei, olen vain väsynyt.”
”Hyvä. Aloitetaan alusta. Käsittääkseni isäsi on jo kuollut? Hänhän ampui itsensä sinun ollessasi teini-ikäinen?”
”Pitää paikkansa”, Seppä murahti.
Hän ei olisi halunnut puhua isästään sen enempää. Ukko oli ampunut perheriidan päätteeksi aivonsa pellolle, ja Seppä oli saanut äitinsä kanssa siivota jäljet. Tuvan seinät oli maalattu roiskeiden peittämiseksi, eikä asiasta sen jälkeen enää koskaan ollut puhuttu. Pelkkä muisto tapahtumasta sai Sepän voimaan pahoin.
”Isäsi oli väkivaltainen mies. Hän pahoinpiteli vaimoaan ja lapsiaan ja riisti lopulta itseltään hengen. Tiedäthän, että uusi pormestari on kieltänyt lasten ja puolison lyömisen?”
”Mutta tämä tapahtuikin vanhan pormestarin aikana, ja siihen aikaan lasten kurittaminen kuului asiaan.”
”Totuus ei pala tulessakaan. Isäsi piti teitä kaikkia väkivallalla rautaotteessaan ja pitää vallassaan vielä haudan takaakin. Isäsi toimet eivät ole hyväksyttäviä eikä äitisi pystynyt suojelemaan teitä lapsia väkivallalta, mikä heijastuu vieläkin elämääsi.”

Seppä nyökytti päätään ja tunsi suurta myötätuntoa itseään kohtaan. Hänelle oli jaettu kehnot kortit jo elämän alkutaipaleella eikä hän siksi pystynyt olemaan onnellinen. Ei sellaisilla korteilla kukaan olisi voinut järjestää itselleen parempaa elämää. Ja kaikki se oli hänen vanhempiensa syytä! Jos vain he kaksi olisivat olleet toisenlaisia, hänenkin elämänsä olisi nyt onnellinen.
Enkelimummi tuntui lukevan Sepän ajatukset.
”Ymmärrän vihasi, Seppä. Tunteesi ovat oikeutetut. Sinua ja sisariasi kohtaan on tehty vääryyttä. Siitäkin huolimatta sinulla on valta luoda omasta elämästäsi onnellinen.”
”Miten niin?” Seppä huudahti. Isän ajatteleminen täytti hänet raivolla. ”Minun elämäni on tuhottu jo alkumetreillä, enkä aio antaa sitä ukolle anteeksi. En milloinkaan. Hän on ansainnut vihani!”
”Isäsi on ansainnut vihasi, mutta sinä et ole ansainnut”, Enkelimummi vastasi. ”Niin kauan kuin viha hallitsee elämääsi, olet sen vanki. Viha on kukka sielusi puutarhassa. Se on hehkuvan punainen ja vahvakasvuinen, mutta jos tutkit tarkemmin sen juuria, huomaat, että se tukahduttaa kaikkien muiden kukkien kasvun. Ennen pitkää puutarhassasi kasvaa vain vihan kukka. Ja mikä ikävintä, se kukka tuhoaa sinun sielusi, ei isäsi sielua. Isäsi on jo kuollut, etkä voi enää haavoittaa häntä. Sen sijaan voit antaa vihan tukahduttaa oman sielusi.”

Seppä istui typertyneenä tuolillaan ja kiristeli hampaitaan. Enkelimummi tarttui Sepän pöydällä lepäävään nyrkkiin ja katsoi miestä lempeästi.
”Vihan kukkaa et voi kitkeä kokonaan pois. Anna sen elää muiden kukkien joukossa. Mutta voit pitää sen kurissa. Kitke sen rönsyilevät kasvustot joka päivä äläkä päästä sitä leviämään. Muutkin kukat tarvitsevat auringonvaloa ja huolenpitoasi. Ennen kuin huomaatkaan puutarhasi kukoistaa monenkirjavissa väreissä eivätkä painajaiset enää vaivaa sinua.”
”Ruusutkin?”
”Varsinkin ne, mutta muista, että ruusut vaativat paljon huomiota ja aikaa. Ruusuja täytyy hoitaa kuin kalleinta aarretta etkä voi välttyä niiden piikkien pistoilta. Vain omistautumalla niiden kasvattamiseen saat ne kukkimaan vuosikausia”, Enkelimummi hymyili.
Avoimesta ikkunasta lensi hopeanhohtoinen lintu sisään ja istuutui Enkelimummin kädelle.
”Tämä on Armo”, Enkelimummi esitteli linnun Sepälle. ”Se on viisas lintu, kuuntele sen laulua. Ja jos saan antaa neuvon, ehdotan, että autat Ruusua hänen ollessaan matkalla.”
”Miten minä voin Ruusua auttaa kotikylästä käsin?”
”Hoitamalla sillä aikaa hänen puutarhaansa.”