Neljästoista luku

jossa Näkki kertoo tarinan (jatkoa edellisestä).

Eräänä elokuun lämpimänä iltapäivänä Liljalle ja Gabrielille syntyi pieni tyttövauva. Tytöllä oli kirkkaansiniset silmät ja musta tukka. Lilja sitoi tytön hiustupsuun vaaleanpunaisen rusetin ja yhdessä Gabrielin kanssa he päättivät, että tytölle annetaan nimeksi Ruusu. Juhlistaakseen heitä kohdannutta suurta iloa ylpeät vanhemmat päättivät järjestää nimijuhlat, joihin kutsuttiin kaikki metsän asukit. Juhliin saapui seurakuntaa metsän kaikista koloista: näkit saapuivat viulua soitellen, maahiset tallustivat juhliin iso käpykakku mukanaan, majavat olivat rakentaneet pienokaiselle kehdon ja mehiläiset toivat mukanaan uuden sadon hunajaa. Kaikki riemuitsivat uudesta tyttölapsesta ja lapsen vanhemmat yhtyivät iloissaan näkkien soittoon. Yhdessä näkit, maahiset ja ylpeät vanhemmat soittivat Ruusulle laulun, jonka veroista ei ollut metsässä ennen kuultu. Liljan kirkas laulu solisi kuin vuoristopuro. Ruusu kulki kapalossaan käsivarsilta käsivarsille ja jokainen metsän eläin sai pitää pientä ihmettä sylissään, silittää sen pehmeitä poskia ja haistella sen herkän tuoksuista niskaa.

Juuri kun riemu oli ylimmillään, metsästä kuului hyytävä ääni. Ulvas hyökkäsi raivo silmissä kiiluen juhlaväen keskelle. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, susi hyökkäsi Liljan kimppuun ja repi häneltä kaulan auki. Gabriel yritti puolustaa vaimoaan lyömällä vimmastunut eläintä viululla päähän, mutta viulu halkesi keskeltä eikä susi ollut lyönnistä moksiskaan. Ulvas kääntyi, hyppäsi Gabrielin kimppuun ja löi tämän hengiltä yhdellä käpälän iskulla. Juhlaväki pakeni kauhuissaan metsään. Ulvas kierteli hetken tuvan pihalla mouruten. Sen ääni oli käheä ja kurkusta puristui sydäntä riipivä ulina. Se haisteli kannelta ja viulua ja astui maahisvaarin rummun rikki. Se nuuhki Liljaa ja Gabrielia ja poistui sitten paikalta Hämärälaaksoon kuin varjo. Aurinko oli mennyt pilveen. Tuvan pihalla makasi kaksi ruumista. Liljan ja Gabrielin valkoiset pellavavaatteet olivat yltä päältä veressä. Metsä oli hiljainen, vain tuuli humisi puissa.

”Mutta mitä lapselle, tarkoitan minulle, tapahtui?” Ruusu keskeytti Näkin tarinan.
”Eräs maahisemo pelasti lapsen mukaansa ja juoksi sen kanssa luolaan piiloon”, Näkki vastasi.
”Mutta miten minä päädyin Ruusukylään?” Ruusu tivasi.
”Maahiset kapaloivat sinut koriin ja jättivät sinut metsään siihen kohtaan, jonka ohi he tiesivät metsästäjien kulkevan. He seurasivat sivusta, kun kasvatti-isäsi saapui paikalle ja poimi sinut mukaansa”, Näkki kertoi.
”Maahiset siis pelastivat minut”, Ruusu totesi hämmästystä äänessään. ”Minä olen aina luullut, että ne ovat pahoja ja mielikuvituksen tuotetta.”
”Eivät maahiset ole pahoja. He ymmärsivät, etteivät voi kasvattaa ihmislasta omiensa parissa ja luovuttivat sinut siksi Ruusukylään”, Näkki selitti.
Ruusu oli hetken mietteissään.
”Mutta entä ennustus, josta mainitsit?”
”Sen mukaan minä kohtaan metsässä neidon, jolla on kukan nimi, ja tuo neito on minun luvattuni”, Näkki sanoi ja tuijotti Ruusua silmästä silmään niin kuin vain pitkään kaivannut voi tuijottaa.

Seuraava kappale julkaistaan maanantaina 6.9.2010.