Seitsemästoista luku

jossa Näkki kokee elämänsä yllätyksen. 

Ruusua pelotti. Kuu oli mennyt pilveen ja häntä paleli. Yhtäkkiä pyörre ikään kuin imaisi itsensä veden sisään ja pinnan ylle ilmestyi sinertävää sumua. Sumun hälvetessä Ruusu näki, kuinka veden pintaan piirtyi kahden nuoren kasvot. Kuva oli epäselvä, mutta se tarkentui hitaasti. Näkki puristi aina vain lujempaa Ruusun kättä ja tuijotti tiukasti lammen pintaa. Kidukset Näkin korvien takana värisivät tavallista kiihkeämmin. Ruusun kurkkua kuivasi ja käsiä kylmäsi. Kun sumu oli hälvennyt kokonaan, Ruusu näki lammen pinnalla naisen kasvot. Ne vaikuttivat jollain tavalla tutuilta, mutta silti tuntemattomilta. Pinnalla näkyvällä naisella oli kuparinpunainen aaltoileva tukka, joka liplatti laineiden tahtiin. Pisamaiset kasvot hymyilivät Ruusulle ja naisen hiuksissa oli kukista punottu seppele. Naisen kasvojen vierellä peilautuivat hölmistyneen Näkin kasvot. Nainen kurkotti lammesta kohti rannalla istuvaa Näkkiä, ja juuri kun naisen käsi oli nousemassa veden pinnan yläpuolelle, kuva särkyi ja kuvajainen oli poissa. Näkki oli irrottanut kätensä Ruusun kädestä ja tuijotti silmämunat pullistuneina lammen pintaa. Ruusun mielestä Näkki näytti aivan sammakolta.

”Vuokko, naapurilammen Vuokko”, Näkki mutisi itsekseen. ”Miten minä en ole aikaisemmin ymmärtänyt?”
Näkki pyllähti hämmästyksestä hiekalle ja istui siinä eteensä tuijottaen höpisten itsekseen.
”Vuokko, Vuokko, naapurin pikku-Vuokko.”
Ruusu oli tapahtumista niin hämmentynyt, ettei hetkeen tiennyt, mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Ruusu ei voinut muuta kuin haukkoa henkeään vaikka yrittikin selittää itselleen, että tapahtuneelle täytyi olla järjellinen selitys.
”Taisi mennä Lievon ennustus harakoille”, Ruusu tuhahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Tai ehkä sinä olit vaan tulkinnut sitä väärin.”
Näkki käänsi päänsä Ruusua kohti. Asioiden saama käänne harmitti sitä.
”Sinä et koskaan uskonut ennustukseen. Siksi tässä kävi näin. Ihmisen tehtävä on uskoa. Vain usko voi tehdä ihmeitä”, Näkki puhisi.
”Minä en usko tuohon”, Ruusu vastasi ja tajusi heti sen sanottuaan, miten hassulta kuulosti.
”Sitähän minä juuri tarkoitan”, Näkki tiuskaisi Ruusulle tuskastuneena. ”No, sano nyt sitten se, mitä ajattelet.”
”Sano mitä?”
”Sano, että ’Mitäs minä sanoin!’ Niinhän kaikki tietoviisaat aina sanovat.”
”En minä ole mikään tietoviisas. Totesin vain sen, minkä itsekin lammesta näit: minä en ole sinun valittusi.”

Näkki oli ristinyt käsivarret rinnalleen ja törrötti huuliaan kuin uhmaikäinen lapsi.
”Epäuskosi pilasi kaiken. Olen varma, että meistä olisi tullut hyvä pari”, Näkki sihisi loukkaantuneena huuliensa välistä.
”Ehkä”, Ruusu vastasi vältellen. Hän ei halunnut loukata sydämistynyttä Näkkiä enempää vaikka olikin sisimmässään huojentunut siitä, ettei joutuisi viettämään loppuelämäänsä rämeikössä suomuisen nuorukaisen seurana.
”Lienee parasta, että jatkan matkaani. Minulla on tehtävä ja olen kuluttanut aikaa lammella pitempään kuin ajattelin. Minun pitää päästä vielä ennen auringonnousua Hämärälaakson reunalle”, Ruusu selitti ja nappasi reppunsa suuren kiven ääreltä.
”Sen kun menet, en minä sinua olisi vaimokseni huolinutkaan!” Näkki huusi ja viskaisi sileän litteän kiven lampeen. Se osui lammen pintaan, nousi taas ilmaan ja jatkoi pomppimista veden pinnalla, kunnes lopuksi upposi veteen.

Ruusu olisi halunnut lohduttaa pettynyttä Näkkiä, joka oli vuosisatoja odottanut armastaan, mutta katsoi parhaaksi pysyä hiljaa. Pettyneen nuorukaisen sielua ei parsita kasaan hyvää tarkoittavilla sanoilla. Ruusu tiesi, että aika ja uusi rakkaus parantaisi haavat. Ja nyt Näkin ei ainakaan tarvitsisi odottaa. Ennustus oli käynyt toteen, tosin hieman erilaisena kuin mitä se itse oli kuvitellut. Lammen pinnassa oli näkynyt näkkinaisen kuva, ja sillä oli kukan nimi, Vuokko. Näkille oli annettu merkki. Vuokko oli Näkin luvattu.

Ruusu keräsi tavaransa ja heilautti repun selkäänsä. Hän työnsi kätensä mekon taskuun ja tunsi taskun pohjalla mestarikiven sileän pinnan. Hänen tehtävänsä oli löytää Alfred ja järjestää Enkelimummille lääkettä. Oli aika kiirehtiä eteenpäin.
”Toivon, että tulet onnelliseksi”, Ruusu kuiskasi mököttävälle Näkille.
”Minä pärjään kyllä”, Näkki tiuskaisi mutta ei suostunut tarttumaan Ruusun ojentamaan käteen.
Ruusu pureskeli mietteissään alahuultaan. Hän ei halunnut erota uudesta ystävästään suuttuneena. Vähän matkan päässä mättäällä Ruusu näki sinivuokkoja, jotka nuokuttivat unisia kukintojaan. Ruusu laski reppunsa Näkin vierelle ja käveli muutaman metrin vuokkojen suuntaan. Hän poimi kaksi vuokkoa käteensä ja laski ne Näkin polvelle.
”Sinä löydät uuden rakkauden ja tulet onnelliseksi hänen kanssaan. Ja me tapaamme vielä”, Ruusu lausui, nosti repun uudestaan selkäänsä ja lähti kulkemaan hämärää metsäpolkua pitkin kohti Hämärälaaksoa enkelikorua kaulassaan puristaen.

Kun Ruusu oli häipynyt Näkin näkyvistä, Näkki nosti viulun olalleen ja soitti laulun, jonka haikeat soinnut leijuivat lammen pintaa pitkin Ruusun korviin vielä pitkän matkan päähän.