Viidestoista luku

(c) iStockphoto.com/diephosi

jossa Ruusu saa viestin Enkelimummilta

Ruusu tuijotti vieressään istuvaa Näkkiä haalean vihreisiin silmiin. Hämärässä metsässäkin Ruusu pystyi näkemään silmien pohjalla aaltoilevan veden. Ruusu näki kasvoilta, että Näkki oli tosissaan. Niin uskomattomalta kuin se kuulostikin, Näkki tuntui olevan vakuuttunut siitä, että Ruusu oli hänen valittunsa.
”Kuka tämän ennustuksen sinulle on kertonut?” Ruusu kysyi Näkiltä.
”Lievo sen minulle kertoi. Hän on sanansaattaja.”
”Kuka Lievo?” Ruusu ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan mistään Lievosta.
”Lievo on Tietäjän apulainen, hänen lintunsa, musta korppi. Olen odottanut sinua 537 vuotta, kahdeksan kuukautta ja viisi päivää ja vihdoinkin olet täällä. Tiesin, että saapuisit”, Näkki riemuitsi.
”Mutta en minä ole täällä sinua varten”, Ruusu yritti selittää. ”Minut on lähetetty noutamaan Alfredilta lääkettä. Hänkin on tietäjä.”
”Ehei, olet erehtynyt”, Näkki hihkui ja hyppäsi kiveltä alas. ”Ei sinua mitään Alfredia ole lähetetty tapaamaan, vaan sinut on johdatettu tänne metsään minun luokseni. Täällä meistä tulee onnellisia, meidät on luotu toisiamme varten.”

Tämän täytyy olla väärinkäsitys, Ruusu pohti mielessään. Hän yritti kiivaasti keksiä, miten saisi onnesta sekavan Näkin ymmärtämään, ettei hän ollut sen valittu. Ruusu ei halunnut pahoittaa Näkin mieltä, mutta oli päivänselvää, ettei hän milloinkaan voisi elää olennon kanssa, jonka koti oli vedessä, jonka kehoa peittivät kalansuomut ja jonka hiuksista kasvoi rakkolevää. Ruusu sulki silmänsä ja keskittyi Enkelimummin kasvoihin. Hän oli varma, että Enkelimummi tietäisi, miten kiperä tilanne tulisi ratkaista.

Näkki seisoi hiljaa kiven vierellä ja hieroi Ruusun viluisia varpaita. Ruusu kuuli Näkin hengityksen. Hän oli huomannut, että Näkin hengittäessä sen korvan takana olevat pienen pienet kidukset liikkuivat hengityksen tahtiin. Ruusun istuessa mietteisiin vaipuneena hän tunsi yhtäkkiä, kuinka joku istahti hänen olkapäälleen. Ruusu pelästyi ja avasi säpsähtäen silmänsä. Hän käänsi katseensa ja näki hopeanhohtoisen kyyhkyn olkapäällään. Ruusu tunnisti sen heti Taistoksi, Enkelimummin kirjekyyhkyksi.
“Miten sinä tänne olet eksynyt?” Ruusu kysyi linnulta ja nosti sen kämmenelleen.
“Mikä se on?” Näkki vaati saada tietää aivan kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt kyyhkyä.
“Se on Enkelimummin apulainen, hänen kyyhkynsä. Enkelimummikin on tietäjä.”
“Mistä se tänne lennähti?” Näkki tivasi.
“Enkelimummin on täytynyt lähettää se”, Ruusu mumisi itsekseen ja tarttui Taiston koipeen kiinnitettyyn pieneen paperirullaan.

Ruusu kiersi tiukan rullan auki ja luki ääneen Enkelimummin käsialalla kirjoitetun viestin:

Tietäjän kivi, kuukivi.
Hiero sitä ja katso lampeen.

“Mitä tämä tarkoittaa?” Ruusu ihmetteli.
“Sehän on selvää! Enkelimummi haluaa sinun katsovan lampeen, jotta varmistuisit siitä, että olet minun luvattuni. Meillä vesikansalaisilla on sellainen ikivanha uskomus, että jos katsoo kesäyönä täydenkuun aikaan lampeen, näkee lammen pinnassa elämänkumppaninsa”, Näkki hihkui ja hyppi innoissaan kiven ympärillä.
“Mutta eihän tänään ole täysikuu.”
“Mitäs pienistä”, Näkki huohotti. “Leikitään, että tämä suuri kivi on kuu. Niinhän siinä viestissä sanottiin: kuukivi.”

Näkin pulina ärsytti Ruusua. Pysyisi edes hetken hiljaa, niin kuulisi omat ajatuksensa, hän ajatteli rakastuneen Näkin mekkaloidessa öisessä metsässä. Ruusu kaivoi mekkonsa taskua. Hänen kätensä kosketti tummaa sileää pintaa, mestarikiveä. Enkelimummi oli käskenyt antaa kiven Alfredille. Ruusu puristi kiven nyrkkiinsä ja nosti sen kämmenelleen Näkin silmien eteen. Hän hieroi kiveä hitaasti ja sanoi:
“Minä olen valmis. Mutta lupaa minulle yksi asia.”
“Mikä?” Näkki pysähtyi ja tuijotti tiukasti Ruusua silmiin.
“Jos lammen pinnassa ei näy minun kasvojani, sinä tunnustat Lievon erehtyneen ja lasket minut matkaan etkä haikaile perääni.”
Näkki mietti hetken aivan hiljaa ja sanoi sitten: “Sovittu, mutta vain yhdellä ehdolla: jos lammessa näkyy sinun kasvosi, sinä lupaat jäädä loppuelämäksesi minun luokseni etkä koskaan enää haikaile Ruusukylään.”