Yhdeksästoista luku

jossa Enkelimummi tarjoaa Sepälle teetä ja sympatiaa.

Saavuttuaan valkoiselle pitsihuvilalle Seppä empi hetken mutta koputti lopulta Enkelimummin oveen. Enkelimummi työnsi päänsä ulos päärakennuksen vieressä sijaitsevan viistokulmaisen huvimajan ovesta. Enkelimummilla oli tapana kirjoittaa kirjeet piharakennuksessa ja sitoa ne sitten kirjakyyhkyjensä jalkoihin.

”Kas Seppä. Mikä on saanut sinut liikkeelle näin aikaisin?”, Enkelimummi ihmetteli ja viittoi seppää huvirakennuksen pöydän ääreen istumaan.

Seppä istahti valkoiselle metallituolille ja katseli, kuinka nousevan auringon säteet siivilöityivät värikkäiden ikkunoiden läpi ja loivat heijastuksia seinille. Sepän mielestä valo näytti aivan sateenkaarelta, jonka päähän huvimaja oli rakennettu.

”En saa nukuttua. Pahat unet valvottavat minua”, hän selitti ja tuijotti polviinsa.

 Enkelimummi seurasi lempeällä katseellaan miestä, joka pyöritti lippalakkia sormissaan.

 ”Saako olla teetä?” Enkelimummi kysyi ja kaatoi vastausta odottamatta pöydällä oleviin kuppeihin punaista ruusunmarjateetä. Sepästä tuntui aivan kuin Enkelimummi olisi osannut odottaa häntä ja kattanut kupit valmiiksi valkoisen pitsiliinan peittämälle pöydälle.

”Minkälaiset unet?” Enkelimummi kysyi.

 

Seppä kertoi takellellen unistaan. Painajaisista puhuminen tuntui naurettavalta kesäaamulla. Painajaiset kun saavat voimansa hämärästä. Enkelimummi istui kyynärpäät pöydällä ja nojasi leukaa kämmeniinsä. Seppää hymyilytti. Enkelimummi näytti siinä asennossa aivan pikkutytöltä, jolle ei ole opetettu, ettei kyynärpäitä saa pitää pöydällä. Kun Seppä oli lopettanut kertomuksensa, Enkelimummi tuijotti mietteliäänä miestä. Häntä suretti, että jotkut aikuiset onnistuivat rakentamaan lapsilleen vankilan jo ensimmäisten elinvuosien aikana, ennen kuin he olivat saaneet mahdollisuutta kokeilla omia siipiään.

”Mitä sinulle merkitsee sana perhe?” Enkelimummi kysy.

 Seppä mietti hetken ja irvisti. ”Ei mitään. Tai siis ei ainakaan mitään hyvää. Minä haluan elää vapaana enkä tarvitse muita ympärilleni. Perhe on hyvä niille, jotka eivät ole yhtä vahvoja kuin minä. Niille, jotka tarvitsevat toisia ihmisiä tuekseen”, Seppä selitti.

”Sitäkö vahvuus on?”

”Sitäkin. Vahvuus voi olla fyysistä mutta myös henkistä. Henkinen vahvuus on sitä, että pärjää omillaan.”

”Olen kanssasi eri mieltä”, Enkelimummi sanoi. ”Kukaan ei ole vahva yksin. Kaikki me tarvitsemme toisiamme. Enkä tarkoita, että meidän kaikkien pitäisi elää perheessä, jossa on vanhemmat ja liuta lapsia. Minun perheeni ovat nämä linnut ja kyläläiset, jotka tarvitsevat minua ja joita minä tarvitsen.”

”Mutta ethän sinä tarvitse kyläläisiä. Kyläläiset kyllä tarvitsevat sinua, mutta sinä et tarvitse ketään”, Seppä vastusteli.

Enkelimummi hymyili mutta ei ryhtynyt inttämään vastaan.

”Unestasi päätellen olet tainnut rakentaa itsellesi vahvuudesta vankilan. Sielusi ikkunoissa on kalterit. Sisimmässäsi haluaisit riuhtaista itsesi irti ja seurata tietäsi, mutta pelko hallitsee sinua”, Enkelimummi sanoi.

”Mitä minä muka pelkäisin?”, Seppä naurahti. Hän piti kovasti tuosta viisaasta naisesta, mutta tällä kertaa Enkelimummi kyllä erehtyi.

”Rakkautta, sillä rakkaus on myös luopumista. Luopumista omastaan ja lopulta luopumista myös toisesta ihmisestä.”

 ”Kyllä minä osaan rakastaa”, Seppä tuohtui ja puristi hattuaan yhä tiukemmin käsissään. Hän oli vähällä tiuskaista, että oli viimeisen kuluneen kuukauden aikana rakastanut pellavakutomon Pauliinaakin useammin kuin kerran, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä. Hän ei halunnut Enkelimummin tietävän seikkailuistaan.

”Se rakkaus, josta sinä puhut on, vain kalpea heijastus. Rakkaus on totuutta ja löytääksesi rakkauden sinun täytyy ensin löytää totuus sisimmästäsi”, Enkelimummi hymyili. ”Ja ottaaksesi ensi askeleen totuuden tiellä, sinun täytyy olla rehellinen itsellesi ja muille. Sinun askeleesi määräävät suunnan.”

”Mutta entä Ruusu?” Seppä keskeytti Enkelimummin.

 ”Mitä hänestä?”

 ”Hänhän se oli, joka unessani kasvatti ruusuja lumen läpi.”

 ”Olipa hyvinkin. Mutta Ruusulla on oma tie kuljettavanaan, sinulla omasi. Kysymys onkin: risteävätkö nämä kaksi tietä ja jos risteävät, kohtaatteko risteyksessä toisenne? Vai kohtaako Ruusu tiellään jonkun toisen?”