Kolmaskymmenes luku

(c) iStockphoto.com/spxChrome

jossa Enkelimummi laskeutuu kellariin.

Enkelimummi istui keittiössään ja lajitteli kirjeitä, todistuksia, reseptejä ja muita papereita vuosien varrelta. Hän oli käärinyt keittiönlattiaa peittävän räsymaton rullalle. Maton alla piilossa oleva lattialuukku oli auki. Luukku johti jyrkkiä portaita pitkin alas pimeään kellariin, jonne Enkelimummi oli säilönyt vuosien varrella kertynyttä omaisuuttaan. Sellaista, jota hän ei tarvinnut päivittäin, tai sellaista, jota hän ei halunnut muiden kyläläisten näkevän. Kun Enkelimummi oli nuorena tyttönä saapunut Vastarannalta Ruusukylään, hänellä ei ollut mukanaan kuin ruskea matkalaukku, yksi kyyhky ja pitkulainen laatikko, jonka sisällöstä kukaan ulkopuolinen ei osannut sanoa mitään. Vuosien varrella Enkelimummin omaisuus oli kasvanut ja kyyhkyjäkin oli tullut lisää. Kukaan kyläläisistä ei jaksanut muistaa, milloin Enkelimummi oli saapunut Vastarannalta. Siksi häntä pidettiin paljasjalkaisena ruusukyläläisenä. Yksikään kyläläinen ei tiennyt Enkelimummin kellarista, sillä päivisin luukkua peitti matto, jonka Ollin edesmennyt isoäiti oli kutonut Enkelimummille lahjaksi. Matto oli niin paksusta kuteesta tehty, ettei luukku tuntunut jalkapohjissa, vaikka maton yli käveli kengittä.

Enkelimummin keittiössä oli iso leivinuuni, jossa Enkelimummi silloin tällöin leipoi leipää ja piirakoita. Viime aikoina hän oli leiponut vain harvoin, koska taakka hänen sydämessään väsytti häntä päiväaikaankin. Hän kävi aamuisin hakemassa leipänsä leipurilta ja vaihtoi samalla muutaman sanan surullisen miehen kanssa. Leipurin perhe suri synnytyksessä kuollutta lastaan, mutta elämä jatkui ja kyläläiset saivat elämän epäreiluista oikuista huolimatta joka aamu tuoretta leipää. Enkelimummi tiesi, että työ auttoi leipuria nousemaan aamulla sängystä ja jatkamaan aina iltaan asti, jolloin oli taas aika mennä nukkumaan. Työ piti leipurin perheen leivässä, ja ajan myötä suurinkin suru haalenisi sellaiseksi, että sen kanssa pystyi elämään. Sen Enkelimummi tiesi omasta kokemuksestaan. 

Enkelimummi arkistoi keittiönpöydälle lajitellut paperit ruskeisiin kirjekuoriin, joiden päälle hän kirjoitti vastaanottajan nimen. Sitten hän sulki kuoret ja työnsi ne astiakaapin ylimmälle hyllylle, niin ettei niiden olemassaoloa huomaisi, ellei tietäisi kirjeiden olinpaikkaa. Sitten hän otti pari askelta kohti luukkua ja laskeutui varovasti portaita pitkin kellariin. Kellarin seinällä koukussa roikkui lyhty, josta heijastui varjoja huoneeseen. Enkelimummi poimi lyhdyn käteensä ja nosti sen päänsä yläpuolelle nähdäkseen pimeässä paremmin. Kellarin seiniä peittivät puusta tehdyt hyllyköt, jotka olivat täynnä erikokoisia ja erivärisiä säilytyslaatikoita. Hyllyillä oli myös lasipurkkeja ja pulloja, joihin Enkelimummi oli säilönyt hilloja ja mehuja. Enkelimummin puutarhassa kasvoi lukematon määrä marjapensaita: karviaisia, mustaherukoita ja punaisia viinimarjoja. Lisäksi puutarhassa kasvoi omena- ja kirsikkapuita ja vehreyden keskellä vanha luumupuu. Omenoista Enkelimummi valmisti joka kesä omenamehua ja sitä varten kellarin lattialla tökötti kolhiintunut mehustin. Jokaisen hillo- ja mehupurkin kylkeen Enkelimummi oli liimannut etiketin, jossa luki koukeroisella käsialalla purkin sisältö ja valmistusvuosi. Alimmalla hyllyllä makasi vihreitä pulloja. Niihin Enkelimummi oli pullottanut kirsikkaviiniä, jota hän iltaisin maistoi fingerporillisen saadakseen paremmin unen päästä kiinni. 

Yhdessä nurkassa lojuivat vanhat luistimen terät muistuttamassa Ruusukylän talvesta, jolloin järvi jäätyi ja sen pinnalla saattoi luistella aurinkoisena pakkaspäivänä. Toisessa nurkassa seisoi vanha lämpökamiina, jota ei ollut käytetty vuosiin. Enkelimummi ei ollut halunnut heittää sitä pois. Hän uskoi, että kaikelle tavaralle kyllä ennemmin tai myöhemmin löytyisi käyttötarkoitus tai uusi omistaja. Enkelimummi kulki lyhtyä pidellen kellarihuoneen läpi ja hamuili peräseinää kuin etsien jotakin. Hetken hamuiltuaan hänen kätensä osui avaimenreikään, johon hän työnsi kaulassaan riippuvan suuren avaimen. Piilo-ovi avautui naristen ja sen takaa paljastui pienen pieni huone. 

Huone oli pimeä, sen seinillä olevat maalaukset tuskin näkyivät. Oven oikealla puolella seinällä oli koukku, jossa roikkui öljylamppu. Enkelimummi sytytti öljylampun mukanaan tuomallaan lyhdyllä. Sitten hän kääntyi ja sytytti oven vasemmalla puolella koukussa roikkuvan toisen öljylampun. Keltainen hämyinen valo valaisi pikkuhuoneen nurkkia myöten. Varjot leikkivät hetken seinillä, kunnes Enkelimummi sulki oven takanaan ja öljylamppujen liekit asettuivat paikoilleen. 

Varmistettuaan, että ovi todella oli lukossa, Enkelimummi astui kohti pikkuhuoneen keskellä seisovaa pöytää. Pöydän päällä oli musta nahkakotelo, jonka viereen Enkelimummi laski ylhäältä tuomansa lyhdyn. Hän pyyhki varovasti kädellään pölyä kotelon kannelta. Pölyn alta paljastui kuluneita koukeroita. Enkelimummi avasi kotelon reunalla olevat metalliset lukot ja nosti kannen hitaasti ylös. Aivan kuin sen sisältä olisi noussut hopeista valoa. Hetken Enkelimummi tuijotti näkyä edessään, sitten hän poimi viulun ja jousen varovasti käteensä ja asetti soittimen kaulalleen. Viritettyään soittimen hän nosti jousen ja painoi sen viulun kielille. Enkelimummi sulki silmänsä ja alkoi soittaa. Pienen pieni huone täyttyi sulosoinnuista, joita vain taitavin viuluniekka pystyy soittimestaan loihtimaan. Jos Ruusu olisi kuullut soiton, hän olisi tunnistanut sen samaksi surumieliseksi lauluksi, jonka Näkki oli hänelle kivellä soittanut.