Kolmaskymmenesensimmäinen luku

jossa Ruusu ojentaa tietäjälle kiven.

Ruusu heräsi tunteeseen, että joku tuijotti häntä. Hetkeen hän ei muistanut, missä oli, sitten yön tapahtumat palautuivat mieleen. Niskaa jomotti. Kuhmurainen reppu ei ollut mukavin mahdollinen tyyny, mutta väsymys oli tehnyt tehtävänsä ja Ruusu oli nukkunut sikeästi koko yön. Kun hän käänsi katseensa, hän huomasi, että Mesilammen rannalla istui nuorimies, joka luki kirjaa. Ruusu nousi istumaan ja rykäisi. 

Nuori mies nosti katseensa kirjasta ja hymyili. Miehellä oli tummanruskea aaltoileva tukka ja suuret ruskeat silmät. Lyhyt parransänki paljasti, ettei mies ollut ajanut partaansa viime päivinä. Mies oli vartaloltaan hoikka ja jäntevä. Hänellä oli yllään pellavaiset vaaleat housut ja ohuesta langasta kudottu neule. Jalassa hänellä oli nahkaremmeillä sidottavat sandaalit. Ruusu tuijotti nuorukaista hämmentyneenä. Lievo oli luvannut, että tietäjä Alfred saapuisi Mesilammelle aamuun mennessä, mutta vanhusta ei näkynyt missään. Ruusu oli juuri avaamassa suunsa kysyäkseen nuorukaiselta Alfredista, mutta mies ennätti ensin.

”Huomenta. En raaskinut herättää sinua, kun nukuit niin sikeästi. Minä olen Alfred.”

Ruusu istui vaiti sammalmättäällä ja yritti ymmärtää, mitä mies oli juuri sanonut. Todennäköisesti mies valehteli, sillä hän oli aivan liian nuori tietäjäksi. Mutta jos mies puhuikin totta, Ruusun pitäisi ehdottomasti olla hiljaa, sillä Enkelimummi oli painottanut, ettei hän saisi puhutella Alfredia ennen kuin oli ojentanut tälle mestarikiven. Toisaalta Ruusu ei missään nimessä halunnut ojentaa kiveä väärälle henkilölle ja vaikuttaa hölmöltä. Nuorukainen tuntui arvaavan Ruusun ajatukset.

”Et taida uskoa minua”, mies sanoi. ”Ihmiset kuvittelevat, että me tietäjät olemme kaikki harmaahapsisia parrakkaita vanhuksia.” 

Ruusu katsoi Mesilammelle ja kaivoi samalla mekkonsa taskua. Sininen mestarikivi tuntui sileänä hänen kämmenessään. Mesilammen pinnalla välkehti aamuaurinko. 

”Sinulla taitaa olla jotakin minulle”, mies jatkoi ja ojensi kätensä Ruusun suuntaan. ”Uskon, että Enkelimummi lähetti mukanasi lahjan.”

Ruusu pyöritti kiveä kädessään. Nuorukainen taisi olla tosissaan. Jos hän valehtelisi, hän tuskin tietäisi Enkelimummin lähettämästä kivestä. Ruusu harkitsi asiaa ja rohkaisi lopulta mielensä. Matka oli ollut täynnä yllätyksiä: näkkejä, susia ja puhuvia korppeja. Parikymppinen tietäjä siinä joukossa ei ollut alkuunkaan tavattomimmasta päästä. Ruusu ojensi sinisen kiven nuorukaiselle. 

”Kiitos.”

”Enkelimummi sanoi, etten saa puhutella sinua ennen kuin olen ojentanut mestarikiven. Hän ei kertonut koskaan, miksi.”

”Mestarikiviä on vain muutama ja ne kulkevat tietäjältä toiselle. Väärän henkilön hallussa kivi voi aiheuttaa suurta vahinkoa. Väärennöksiäkin on liikkeellä. Siksi meidän on aina varmistuttava siitä, että kiven kantajalla on mukanaan aito kappale, mutta myös siitä, että kivi ei joudu vääriin käsiin”, Alfred selitti. 

”Mutta miten se, etten puhuttele sinua ennen kuin olen luovuttanut kiven, voi toimia varmistuksena sen aitoudesta?” Ruusu ihmetteli. Hänestä toiminta vaikutti vähintäänkin vähäjärkiseltä. 

Alfredia nauratti Ruusun kysymys. 

”Mitä sinä oikein naureskelet?” Ruusu tuohtui. 

”Anteeksi, en nauranut sinulle eikä tarkoitukseni ollut loukata. Nauran siksi, että kysymyksesi on hyvä. Vain ihmisellä, joka osaa kyseenalaistaa ohjeet ja käskyt, on tarvittavaa luonnetta.”

”Tarvittavaa luonnetta mihin?”

”Vaikka tietäjäksi”, Alfred vastasi ja jatkoi: ”Suurin osa ihmisistä ei osaa pitää suutaan kiinni edes pientä hetkeä. Jos he tapaavat uuden ihmisen, he alkavat välittömästi esittelemään itseään ja kyselemään tietoja toisesta. Väärennettyjen kivien kaupustelijat ovat varsinaisia hölösuita. He haluavat vain rehvastella kivellään ja valheellisilla taidoillaan. Kun tapaamme henkilön, joka kantaa kiveä ja pysyy hiljaa, voimme olla melko varmoja siitä, että kyseessä on vilpitön sielu ja aito kivi.” 

”Mistä minä sitten tiedän, että sinä olet oikea tietäjä? Enkelimummi sanoi, että Alfred on vanhus.”

”Enkelimummi ei milloinkaan väittänyt mitään minun iästäni. Sinä itse kuvittelit minut automaattisesti vanhukseksi ja jälkeenpäin loit mieleesi kuvan siitä, että Enkelimummi olisi sanonut sinulle niin. Ihmisen muisti on petollinen. Se luo omia rakennelmia, joita ihminen myöhemmin kuvittelee todeksi.”

”Minun mielestäni tietäjän täytyy olla vanha. Vain pitkään elämällä voi hankkia kaikki ne tiedot, joita tietäjä tarvitsee”, Ruusu sanoi.

”Useimmat tietäjät ovat vanhoja. Mutta se johtuu lähinnä siitä, että vain harvoja nuoria kiinnostaa kehittää itsessään tietäjän taitoja. Tietäjän elämä vaatii joskus suuriakin uhrauksia, joita harva haluaa tehdä. Tätä vauhtia me tietäjät olemme sukupuuttoon kuoleva ammattiryhmä.” 

”Onko Enkelimummikin tietäjä?” Ruusu kysyi.

”On. Hänellä on erikoislahja, jota meillä muilla tietäjillä ei ole.”

”Mikä se on?”

”Hän pystyy näkemään ihmisen sydämeen ja tulevaisuuteen. Siksi hän on meistä tietäjistä ainoa, joka pystyy tunnistamaan uuden tietäjän jo ennen kuin tämä itse ymmärtää olevansa yksi meistä.” 

”Mutta Enkelimummi on sairas.”

”Tiedän. Ja minä teen kaikkeni helpottaakseni hänen oloaan, mutta parantamaan en häntä pysty.”

”Tarkoitatko, että…?”

”Kukaan meistä ei elä tässä maailmassa ikuisesti. Ja Enkelimummin aika on lähellä.”