jossa heitetään hyvästit.
Ensimmäiset auringonsäteet osuivat Ruusun kasvoihin. Hän puristi Alfredin käsivarsia tiukemmin ympärilleen ja painoi selkäänsä tämän vatsaa vasten. Alfredin käsivarret tuntuivat turvallisilta hänen ympärillään eikä hän olisi halunnut vielä herätä. Alfredin paljastus oli saanut Ruusun pois tolaltaan. Milloinkaan hänelle ei ollut tullut mieleen, että Enkelimummi olisi joutunut luopumaan niin paljosta elämässään. Enkelimummi ei ollut kertonut kenellekään elämästään Miriamina, eikä yksikään ruusukyläläinen osannut arvata, että Enkelimummi oli synnyttänyt lapsen, josta hänet oli erotettu. Ruusua nolotti se, miten ylimielisesti hän oli suhtautunut Enkelimummin neuvoihin omissa sydänsuruissaan. Ruusu ei ollut ymmärtänyt, miten surullisen omakohtaisesti Enkelimummi puhui luopumisesta. Hän oli joutunut luopumaan suurimmasta rakkaudesta, mitä ihminen voi elämässään kohdata, omasta lapsestaan.
Ruusu painoi silmäluomiaan tiukemmin kiinni ja leikki nukkuvaa. Hän ei halunnut erota Alfredista. Ei nyt kun hän vasta oli oppinut tuntemaan miehen. Alfred silitti unisena Ruusun vatsaa ja painoi nenänsä tämän niskaan. Ruusu toivoi hetken kestävän ikuisesti.
”Hyvää huomenta, neiti”, kuului silloin puusta. ”Aika nousta ylös ja valmistautua matkaan.”
Ruusu avasi silmänsä ja suuntasi katseensa ääntä kohti. Lievo istui koivunoksalla ja suki sulkiaan.
Ruusu huokaisi tyytymättömänä. Tämäkin vielä, pahanilmanlintu pilaamassa hänen aamuaan.
”Mitä sinä täällä teet?” Ruusu kysyi linnulta.
Alfred oli herännyt ja venytteli käsiään raukean oloisena.
”Tulin noutamaan neidin paluumatkalle. Hämärämetsä on sinulle nyt jo tutumpi, mutta parempi kuitenkin, että autan sinut suorinta tietä sen läpi. Enkelimummi tarvitsee sinua”, Lievo raakkui.
”Hyvää huomenta teille kummallekin”, Alfred liittyi keskusteluun. ”Ja hienoa, Lievo, että saavuit oppaaksi. Hämärämetsä muuttaa muotoaan ja näyttäytyy kulkijalle aina uutena. Kokenut opas on kullan arvoinen.”
”Totta turiset, herra. Ja terveisiä myös omalta isännältäni Matiakselta”, Lievo vastasi.
”Kiitos, miten Matias voi? Vieläkö kihti vaivaa häntä?”
”Vaivaa, ja ikä alkaa painaa. Siksi hän on valinnut seuraajansa ja kouluttaa tätä tietäjäksi.”
”Sano isännällesi lämpimät terveiset”, Alfred sanoi ja asteli astian luo, jossa kasvit olivat hautuneet yön yli. Hän haistoi lääkeseosta ja sekoitti astian pohjalle kerääntynyttä liejumaista ainesta.
”Erinomaisen onnistunutta”, Alfred mutisi itsekseen ja ryhtyi annostelemaan lääkettä pieneen puurasiaan, jonka hän kaivoi repustaan.
Ruusu sytytti nuotion ja keitti pannussa teetä. Hän kaivoi repustaan pari palaa leipää.
”Nämä ovat viimeiset leipäpalani. Kotimatkalle minulla ei ole enää syötävää.”
”Ei syytä huoleen, neiti. Minä tiedän nopeimman reitin ja metsässä on kyllä marjoja. Pärjäät niillä Ruusukylään asti”, Lievo opasti.
Kun Alfred oli saanut lääkkeen pakattua puurasiaan hän ojensi sen Ruusulle.
”Tarjoile lääkettä Miriamille kipuun ja erityisesti iltaisin. Se auttaa häntä nukahtamaan.”
”Kuinka monta kertaa päivässä minun pitää antaa hänelle lääkettä?”
”Alussa riittää, että annat sitä hänelle silloin kun hän itse pyytää sitä kipuunsa. Kun kipu rupeaa hallitsemaan hänen elämäänsä, voit annostella lääkettä neljän tunnin välein. Sekoita teelusikallinen kuppiin kiehuvaa vettä ja anna lääkkeen hautua vedessä pari minuuttia. Tarjoile sen jälkeen juoma Miriamille.”
Ruusu huomasi, että Alfred kutsui Enkelimummia mieluiten tämän oikealla nimellä. Alfredille Enkelimummi ei ollut mikään mummi vaan Miriam, hänen äitinsä.
”Asia selvä”, Ruusu vastasi ja asetti puurasian varovasti reppunsa sivutaskuun. ”Mutta ennen kuin lähden, haluan syödä sinun kanssasi aamiaista.”
Ruusu ja Alfred söivät leipää ja joivat teetä hiljaisuuden vallitessa. Kumpikin heistä tiesi, etteivät he enää koskaan tapaisi, ja tietoisuus siitä sai heidät haikeiksi. Lyhyessä ajassa he olivat löytäneet toisistaan ystävät, sielunkumppanit.
”Etkö voisi lähteä mukaani Ruusukylään?” Ruusu yritti vielä kerran. ”Äitisi ilahtuisi varmasti sinut nähdessään.”
”En haluaisi mitään muuta enemmän kuin seurata sinua, tavata äitini ja elää kanssasi loppuelämän onnellisena, mutta meille tietäjille on annettu tehtävä ja meidän tärkein velvollisuutemme on toteuttaa sitä.”
Ruusu huokaisi. Hänestä tietäjien kohtalo kuulosti julmalta. Uhrata nyt rakkaus ja ihmissuhteet työn vuoksi. Siihen hänestä ei olisi. Ruusulle rakkaus oli elämän tärkein tehtävä, eikä hän osannut kuvitella sen suurempaa tavoitetta.
Alfred aavisti Ruusun ajatukset ja sanoi: ”Oman taitonsa hyödyntäminen ja sen tarjoaminen lähimmäisen palvelukseen on myös rakkautta.”
Ruusu oli pakannut reppunsa ja Alfred sammutteli nuotiota. Lievo lensi malttamattomana Mesilammen yllä ja hoputti Ruusua matkaan.
”Neiti pistää nyt vipinää kinttuihin. Meidän täytyy päästä Hämärämetsän läpi auringon vielä paistaessa.”
Ruusu hidasteli lähtöä. Hän halusi venyttää viimeisiä minuutteja Alfredin kanssa. Alfred heilautti repun selkäänsä ja tarttui Ruusua olkapäistä.
”Oli ilo tutustua sinuun, Ruusu. Tiedän, että pidät hyvää huolta äidistäni.”
”Lupaan hoitaa Enkelimummia kuin omaa äitiäni.”
”Onnea matkaan, Ruusunen. Muista, että sinä itse olet vastuussa omasta onnestasi”, Alfred sanoi ja sulki Ruusun syleilyynsä.
Ruusu tunsi miehen karhean parransängen poskeaan vasten. Hän hengitti syvään Alfredin tuoksua. Silmäkulmia kirveli, vaikka hän oli päättänyt ettei itkisi.
”Onnea matkaan, Alfred.”
Alfred kääntyi ja lähti kävelemään Mesilammelta Kontiovuorelle johtavaa polkua. Ruusu tuijotti Alfredin etääntyvää selkää. Kun Alfredia ei enää näkynyt, hän kääntyi Lievon puoleen:
”Lähdetään.”
”Oli jo aikakin, neiti”, Lievo raakkui tyytymättömänä. ”Sen sanon, että vain typerys rakastuu tietäjään.”
Sitten se sukelsi Hämärämetsän syvyyksiin. Ruusu heitti repun selkäänsä ja lähti seuraamaan korppia.
1 kommenttia:
Niin haikeaa!
Lähetä kommentti