Neljäskymmeneskahdeksas luku

jossa Ruusu vaipuu omaan maailmaansa.

(c) iStockphoto.com

Alfred ja Ruusu seisoivat pimeän huoneen ovella ja yrittivät hahmottaa huoneen ääriä. Alfred huomasi oven kummallakin reunalla sijaitsevat kynttilänjalat. Kynttilät olivat palaneet loppuun, ja Alfred vaihtoi korista uudet tilalle. Kun hän sytytti kynttilät palamaan, huoneeseen levisi kellertävä heikko valo, joka paljasti huoneen sisällön. Ruusu astui Alfredin perässä huoneeseen ja tuijotti suu auki näkemäänsä. Hän ei ollut odottanut löytävänsä Enkelimummin kellarivarastosta mitään tällaista.

Huoneen seiniä peittivät maalaukset, jotka olivat lähes peittyneet pölyn ja tomun alle. Siitäkin huolimatta Alfred ja Ruusu erottivat yksityiskohtia maalauksista: kuusia, mäntyjä ja koivuja, lintuja ja muita metsäneläimiä. Kaiken keskelle oli maalattu lampi ja kivi, jotka Ruusu tunnisti paikaksi, jossa hän oli tavannut Näkin. Kiven äärelle taiteilija, kuka hän olikaan, oli maalannut nuoren miehen ja naisen, jotka soittivat viulua.
”Lilja ja Gabriel”, Ruusu kuiskasi ja osoitti Alfredille seinälle maalattua pariskuntaa.
”Sinun vanhempasiko?”
”Kyllä, he jotka Ulvas tappoi.”
Alfred tuijotti sanattomana seinää. Kumpikaan ei voinut ymmärtää, miksi Enkelimummin kellarin perimmäiseen huoneeseen oli maalattu Hämärämetsä ja sinne Ruusun vanhemmat viulua soittamaan. Mitä tekemistä Enkelimummilla oli heidän kanssaan?
”Mikä tuo on?” Ruusu kääntyi ja osoitti huoneen keskellä seisovaa koroketta. Koroke oli noin puolen metrin korkuinen, tummasta puusta veistetty taso, jonka reunoja kiersivät taidokkaat koristeveistokset. Puun pinta oli vahattu ja se oli joskus varmasti kiiltänyt kuin Sepän takoma kuparikatto auringossa, mutta nyt sen pinta oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Pöytätason päällä oli mustalla nahalla päällystettyä pitkulainen kotelo, jonka kansi oli suljettu hopeisilla soljilla.
”Avaa se”, Ruusu kehotti Alfredia päättäväisellä äänellä.
Alfred epäröi.
”Oletko aivan varma? Emmehän me voi lupaa kysymättä tonkia Miriamin tavaroita.”

Ruusu tiesi, että Alfred oli oikeassa, mutta jokin hänessä vaati saada nähdä kotelon sisällön. Aivan kuin se olisi ollut hänen oma kotelonsa, jonka sisältö kuului hänelle. Ruusu ymmärsi kyllä, että ajatus oli järjenvastainen. Eihän hän ollut koskaan aikaisemmin käynyt Enkelimummin kellarissa, saati nähnyt edessä olevaa mustanahkaista koteloa. Ruusu ei vastannut Alfredin kysymykseen vaan napsautti hopeiset soljet auki ja nosti raskaan kannen ylös. Kannen saranat narisivat heikosti, aivan kuin koteloa ei olisi avattu vuosiin. Kannen sisäpinta oli vuorattu kermanvalkoisella silkkikankaalla ja kotelon sisältö oli peitetty samasta kankaasta tehdyllä silkkisellä liinalla. Ruusu hengitti syvään sisäänpäin ja tarttui tärisevin käsin liinan kulmasta kiinni. Kun Ruusu nosti liinan syrjään, he näkivät edessään kaksi viulua, jotka makasivat rinnakkain laatikon pohjalla, ja viulujen vieressä olivat jouset.

Ruusu tarttui pienempään viuluun ja nosti sen käteensä. Viulu oli tummanruskea ja sen kansi kiilsi lakkauksesta. Ruusu tunnusteli varovasti viulun neljää kieltä. Ne tuntuivat tutuilta sormissa. Alfred seisoi hiljaa Ruusun vieressä, kun tämä asetti viulun leukansa alle ja poimi jousen laatikosta. Alfredista tuntui kuin Ruusu olisi siirtynyt toiseen maailmaan. Hän oli siinä aivan Alfredin vieressä mutta ei kumminkaan ollut.
Ruusu sulki silmänsä ja asetti jousen viulun kielille. Käsi lepäsi hetken liikkumattomana mutta alkoi yhtäkkiä soittaa ihmeen ihanaa laulua. Jos Alfred olisi kuullut Näkin soittaman kappaleen, hän olisi tunnistanut sen samaksi.

Ruusun soittaessa haltioituneena viuluaan Alfred käänsi katseensa ovelle. Aivan kuin hän olisi kuullut jonkun astuvan jyrkkiä portaita pitkin kellariin. Ovella ei näkynyt ketään, mutta Alfred tunsi, että kellarin läpi kohti huoneen ovea lähestyi joku.
”Kuulitko? Kellarissa on joku”, hän kuiskasi Ruusulle, mutta Ruusu ei reagoinut mitenkään Alfredin puheeseen. Hän oli täysin omassa maailmassaan, ja hetken Alfredista tuntui kuin viulu olisi soittanut Ruusua eikä päinvastoin.

Alfredia pelotti. Hän ei tiennyt miksi, mutta tuo joku joka lähestyi ovea ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Hän seisoi jähmettyneenä paikoillaan ja odotti. Yhtäkkiä oviaukossa palavat kynttilät sammuivat ja kellariin tuli pilkkopimeää. Vain viulun ääni kaikui kellarin kiviseinistä.