Neljäskymmeneskuudes luku

jossa Enkelimummin kivut käyvät entistä kovemmiksi.

Eetvartti-kissakin tuntui ymmärtävän, että kyseessä oli harras hetki. Se kyhnytti yleensä aina emäntänsä jaloissa tai sylissä, mutta nyt se oli kiivennyt lipaston päälle makaamaan ja katseli sieltä käsin kohtaamista. Ruusu oli istahtanut tuolille ja istui siinä hiljaisena tuijottaen vaivaantuneena käsiinsä. Hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Aivan kuin olisi todistamassa hetkeä, joka oli liian yksityinen hänen silmilleen.

Äkkiä Enkelimummi päästi kurkustaan tuskaisen rääkäisyn ja puristi rintaansa. Hän puri alahuultaan ja puristi silmänsä tiukasti yhteen.
”Kivut ovat kovat, niinkö?” Alfred kuiskasi äidilleen.
Enkelimummi ei saanut sanaa suustaan mutta nyökytti päätän myöntymisen merkiksi.
”Kestä hetki, minulla on sinulle lääkettä mukanani.”
Alfred nousi sängyn ääreltä seisomaan ja asteli reppunsa luo, jonka oli kantanut mukanaan Kontiovuorelta. Repusta hän kaivoi esiin pyöreän, kämmenen kokoisen metallisen rasian, jonka kanteen oli kaiverrettu käärme, jolla oli leijonan pää. Leijonan taakse oli kaiverrettu aurinko ja sen sivuille kuu ja tähti. Metallinen rasia helisi Alfredin otteessa ja kun hän avasi kannen, rasian pohjalta paljastui muutama pieni tummanvihreä pilleri.
”Toin lääkkeet mukanani sinua varten”, Alfred osoitti sanansa äidilleen. ”Nämä poistavat kipusi tehokkaasti, tehokkaammin kuin tee, jonka Ruusu toi mukanaan.”
”Miten uskalsit tulla ne mukanasi Hämärämetsän läpi Ruusukylään? Luulin, että lääkkeesi on valmistettu kielletyistä kasveista”, Ruusu kysyi.
”Valitettavasti onkin”, Alfred vastasi. ”Päätin ottaa riskin. Pillerit, jotka toin mukanani, on helpompi piilottaa kuin työkalut, jolla uutin sinulle mukana tuomaasi lääkettä.”
”Miksi et siinä tapauksessa antanut pillereitä mukaani jo aikaisemmin?” Ruusu kysyi Alfredilta.
”Koska nämä lääkkeet saattavat viedä potilaalta hengen, enkä halunnut antaa niitä kokemattomiin käsiisi”, Alfred vastasi. ”Ne vaivuttavat syvään uneen, josta osa ei ehkä herää enää koskaan.”

Ruusun kurkkua kuristi ja hän nieleskeli.
”Oletko varma, että tämä on hyvä idea?” hän kysyi Alfredilta. ”Entä jos Enkelimummi ei kestäkään lääkitystä ja menehtyy?”
Enkelimummi, joka makasi kippurassa vuoteensa pohjalla, puuttui keskusteluun: ”Ruusu, minun aikani on lähellä. Luota Alfrediin, hän tietää, mitä tekee.”
”Miten voit olla noin varma?”
”Hän on tietäjä ja lääkkeiden valmistaminen on hänen tehtävänsä. Joskus tietäjän on tehtävä kipeitäkin päätöksiä.”
”Älä ole huolissasi, Ruusu. Jos lääke vie Miriamin mukanaan, ainakin hän saa lähteä ilman kipuja”, Alfred säesti.
”Suurin rakkauden osoitus on auttaa toista lähtemään ilman syyllisyyttä ja sietämättömiä kipuja”, Enkelimummi kuiskasi vuoteestaan ja ojensi kätensä kohti Alfredin ojentamia pillereitä.

Ruusua pelotti. Hän tiesi, että Enkelimummilla ei ollut enää paljoakaan aikaa, mutta hän olisi silti halunnut riuhtaista pillerit Alfredin kädestä ja heittää ne pois. Hän ei halunnut päästää Enkelimummista irti. Jokainen jäljellä oleva minuutti tuntui tärkeältä ja taistelemisen arvoiselta.
”Ruusu, sinun on päästettävä irti, sillä jonain päivänä on sinun vuorosi. Mutta ennen kuin otan nämä lääkkeet, haluan kertoa teille jotakin”, Enkelimummi ilmoitti. ”Huomaan, että olette löytäneet kellariluukun. Ennen kuin avaatte sen ja astutte kellarin portaille, kaivakaa lipaston laatikosta mukaanne avain.”
”Mihin sillä pääsee?” Ruusu kysyi.
”Huomaatte kyllä.”

Enkelimummi vaikeni ja painoi leuan rintaansa. Hengitys muuttui taas raskaaksi. Ruususta tuntui että oli vain ajan kysymys, milloin Enkelimummi vetäisi viimeisen henkosensa ja lysähtäisi kuolleena Alfredin käsivarsille. Juuri kun Ruusu luuli Enkelimummin nukahtaneen uudestaan, tämä avasikin silmänsä apposen avoimiksi, nosti etusormensa ylös ilmaan ja sanoi: ”Yksi asia vielä! Ennen kuin avaatte kellariluukun, odottakaa, että vaivun uneen. En halua jäädä tänne kuuntelemaan ääniä kellarista.”
Sitten hän työnsi kädessään puristamansa pillerit suuhunsa ja tarttui Alfredin ojentamaan vesilasiin, nielaisi, sulki silmänsä ja vaipui uneen.