Neljäskymmenesneljäs luku

jossa Alfred saapuu Ruusukylään.

Alfred saapui Ruusukylään aamuhämärän vielä levätessä niittyjen yllä. Ruusukylä nukkui ja Alfred oli siitä iloinen. Hän ei halunnut herättää huomiota. Hän oli matkannut metsän halki pari päivää. Hämärämetsä oli hänelle tuttu, eikä hän pelännyt susia eikä muitakaan eläimiä. Matka oli silti ollut raskas, sillä hän pelkäsi saapuvansa perille liian myöhään. Hän oli lähtenyt matkaan heti saatuaan Ruusun viestin.

Alfred ei ollut koskaan tavannut äitiään Miriamia. Hän oli saanut tietää äidistään viisitoistavuotiaana, kun kyyhky oli eräänä päivänä lentänyt hänen ikkunastaan sisään ja tuonut hänelle viestin. Hän ei ollut ensin uskoa naista, joka väitti olevansa hänen biologinen äitinsä ja kertoi joutuneensa eroon pojastaan tämän synnyttyä. Viestissä Miriam kertoi myös Mitrosta, Alfredin isästä, joka naitettiin rikkaan talon tyttären kanssa. Alfred piti viestiä pilana, mutta kun hän oli kertonut asiasta Mestarille, jonka luona oli juuri aloittanut opinnot, tämä olikin yllättäen vahvistanut Miriamin tarinan. Alfred järkyttyi perin pohjin saadessaan tietää, etteivät hänen vanhempinaan pitämänsä ihmiset olleetkaan hänen oikeita vanhempiaan.
”Mutta olethan sinä ollut meille kuin oma poika”, kasvattiäiti vetosi raivostuneeseen poikaan, joka vaati selitystä sille, miksi asia oli salattu häneltä viisitoista vuotta.
”Emme halunneet, että tunnet olosi ulkopuoliseksi, siksi päätimme olla kertomatta”, kasvatti-isä vahvisti.
Vähitellen Alfredin raivo laantui ja hän pystyi näkemään asian kasvattivanhempiensa näkökulmasta. Tosiaan, hän oli aina tuntenut olevansa kasvattivanhemmilleen kuin oma poika ja sitähän hän olikin. Hän oli vauvasta asti kasvanut näiden huomassa ja ollut osa perhettä. Siitäkin huolimatta hän halusi tavata Miriamin. Hän halusi nähdä, miltä hänen biologinen äitinsä näytti, oliko heissä samoja piirteitä. Mutta Miriam ei halunnut Alfredin saapuvan Ruusukylään. Hän ei halunnut kenenkään tietävän pojastaan eikä hän halunnut ryhtyä kilpailemaan huomiosta Alfredin kasvattivanhempien kanssa. Hän ajatteli, että kasvattivanhemmat eivät pitäisi siitä, että Alfredin biologinen äiti kaikkien vuosien jälkeen ilmestyisi pojan elämään. Jossain sisimmässään Enkelimummi myös pelkäsi tavata Alfredia. Hän pelkäsi tulevansa torjutuksi, sillä olihan luonnollista, että Alfred rakasti kasvattivanhempiaan enemmän kuin naista, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Miriam ajatteli, ettei hän enää koskaan pystyisi luopumaan pojastaan uudestaan, jos hän näkisi tämän. Hän pystyi elämään kaipauksensa kanssa, kun kommunikointi pojan kanssa tapahtui kirjeitse, mutta jos hän koskaan saisi sulkea pojan syliinsä, hän ei enää pystyisi päästämään tästä irti. Siksi oli parempi pysyä erossa toisistaan ja pitää yhteyttä kyyhkyjen välityksellä.

Ruusu oli piirtänyt kirjeeseen pienen kartan, johon hän oli merkinnyt Ruusukylän talot ja tuvat. Kartan avulla Alfred löysi vaivattomasti Kyyhkylän. Aurinko oli nousemassa taivaanrannan takaa, kun Alfred avasi varovasti Kyyhkylän veräjän. Se narisi. Jossain kauempana kiekui kukko.

Alfred astui hämärään tupaan, jonka ikkunoista aamuauringon ensimmäiset säteet siivilöityivät pitsiverhojen läpi. Huoneen peräseinällä ikkunan alla oli sänky, jossa nukkui valkoiseen puuvillayöpaitaan pukeutunut vanhempi rouva. Alfred arvasi, että nukkuva nainen oli Miriam. Lattialla sängyn vierellä patjalla makasi Ruusu täydessä unessa. Ruusun jalkojen ympärille kietoutuneena makasi pullea oranssikarvainen kissa. Alfredin astuessa tupaan kissa nosti välittömästi päänsä ja tuijotti tutkivasti vierasta. Sitten se naukaisi kuin varoittaakseen talon väkeä tunkeilijasta ja herätti Ruusun.

Ruusu nousi patjalta eikä hetkeen muistanut missä oli. Hän oli valvonut Enkelimummin unta jo yli viikon ja päivät alkoivat mennä sekaisin. Ne limittyivät toisiinsa ja hänen oli vaikea muistaa, mikä päivä tänään oli. Hän tuijotti ihmeissään ovensuussa seisovaa nuorukaista ja kuvitteli hetken näkevänsä unta. Mutta kun Alfred astui huoneen poikki ja laskeutui lattialle patjan viereen, Ruusu tiesi olevansa hereillä.
”Sinä sait viestini”, hän sanoi ja painautui lujasti Alfredia vasten. Mies puristi käsivartensa Ruusun ympärille ja tuuditti tätä sylissään kuin pientä lasta. Ruusu itki hiljaa vaikkei oikein tiennyt miksi. Tuntui kuin monien valvottujen öiden taakka olisi helpottanut nyt kun Alfred oli siinä.
”Lähdin heti viestisi saatuani”, Alfred vastasi. ”Oletan, että tuo hopeahapsinen nainen vierelläsi on Miriam. Kuinka kauan hänellä on vielä aikaa?”
”Lääkäri arvioi, että kyse on enää päivistä. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut varma, että Enkelimummi lähtee. Olen antanut hänelle keittämääsi lääkettä, mutta nyt sekin alkaa käydä vähiin ja kivut ovat aina vain kovempia.”
Alfred nousi lattialta ja asettui sängyn viereen. Hän katsoi lempeillä silmillään nukkuvaa naista ja silitti tämän hiestä kosteita hiuksia, jotka olivat liimautuneet otsalle.
”Lääke menettää tehoaan ajan myötä. Älä huoli, minulla on mukana toista lääkettä, jonka keitin kotona. Mutta ennen kuin herätämme Miriamin ja ryhdymme lääkitsemään häntä haluaisin jotain syötävää”, Alfred hymyili ja silitti Ruusun poskea.