Neljäskymmenesseitsemäs luku

jossa Ruusu löytää hillopurkkien keskeltä lukitun oven.

Alfred nosti metallirengasta ja aukaisi painavan kellariluukun. Hän ihmetteli itsekseen, miten pienikokoinen Miriam oli onnistunut yksin nostamaan luukkua. Alfredin ja Ruusun jalkojen alla avautui pimeys, jonne tukevat puuaskelmat jyrkästi johdattivat. Puuportaiden vierellä seinällä oli kynttilänpidikkeet.
”Ilmeisesti kellarissa ei ole muuta valaistusta”, Alfred totesi kyyristellessään polvillaan kellariluukun äärellä yrittäen hahmottaa alla aukeavaa tilaa.
Ruusu tiesi, missä Enkelimummi säilytti lyhtyjä, kynttilöitä ja tulentekovälineitä ja palasi pian kori käsivarsillaan. Kori oli täynnä mehiläisvahasta valettuja kynttilöitä, jotka Enkelimummi oli itse valmistanut.
”Nämä varmaan riittävät”, Ruusu sanoi ja ojensi korin Alfredille.
”Hyvä, mennään.”
Alfred astui ylimmälle puuportaalle ja poimi Ruusun ojentamasta korista kaksi kynttilää. Hän asetti yhden kummallekin puolelle porrasta ja sytytti niihin tulen. Sitten hän jatkoi kipuamista alaspäin ja sytytti uudet kynttilät jokaisen kynttilänpitimen kohdalla, kunnes oli päässyt kellarin pohjalle asti. Kynttilänauha valaisi kellaria ja portaita. Alfredista kynttiläkuja muistutti majakkaa, joka pimeällä merellä ohjaa laivaa oikeaan suuntaan.
”Alahan tulla”, Alfred huusi luukun äärellä epäröivälle Ruusulle.
”Pieni hetki. Tarvitsemme avaimen.”

Alfred oli kellariluukusta innostuneena melkein unohtanut Miriamin ohjeen. Ruusu asteli seinän vierelle lipastolle. Eetvartti makasi lipaston päällä ja maukaisi Ruusun tarttuessa lipaston ylimmän laatikon kahvaan. Ruusua huvitti, kun hän ajatteli kissaa avainta vartioimassa. Lipaston laatikko avautui naristen. Ruusu työnsi kätensä laatikon pohjalle. Se oli täynnä vanhoja kirjeitä, joita Enkelimummin kyyhkyt olivat kuljettaneet Ruusukylään. Hetken kaiveltuaan Ruusun käteen osui metallinen avain ja hän poimi sen käteensä. Avaimen päässä roikkui vaaleanpunainen silkkinauha, joka oli solmittu rusetille. Ruusu puristi avaimen tiukasti käteensä.
”Löytyi”, hän huusi kellarissa odottavalle Alfredille, mutta pelästyi saman tien huutoaan ja katsahti huolestuneena Enkelimummia, joka nukkui sängyssään. Ruusu kuunteli hetken, oliko hän epähuomiossa herättänyt Enkelimummin, mutta kun hän kuuli tasaisen hengityksen sängystä, hän huokaisi helpotuksesta ja palasi takaisin lattialuukun äärelle.
Ruusu ei pitänyt pimeistä kellareista, vielä vähemmän ummehtuneista ja pölyisistä sellaisista. Hän sitoi korin kahvaan pitkän nauhan ja laski kynttilät varovasti alas Alfredille. Kun Alfred oli vastaanottanut korin, Ruusu astui ensimmäiselle askelmalla ja siirsi arastellen jalkojaan askel askeleelta alaspäin.
Kellariholvi avautui heidän edessään synkkänä ja hiljaisena. Aivan kuin kukaan ei olisi astunut sinne vuosikausiin. Tiiliseiniä kiersivät puiset hyllyköt, joille Enkelimummi oli säilönyt hilloja, marmeladeja ja mehuja lasisiin astioihin. Ruusu katseli ympärilleen. Häntä puistatti. Hän ei uskonut haamuihin eikä muihinkaan yliluonnollisiin olentoihin, mutta hän oli varma, että jos sellaisia jostain löytyisi, niin juuri tästä kellarista.
”Alahan tulla”, malttamaton Alfred hoputti Ruusua portaiden alapuolella.
Ruusun astuttua alimmaiselle portaalle Alfred tarttui hänen käteensä ja auttoi häntä loikkaamaan alas.
”En ymmärrä, miten Enkelimummi on pystynyt liikkumaan ylös ja alas näitä järkyttäviä portaita”, Ruusu sanoi. ”Nämä ovat suorastaan hengenvaaralliset.”
”En ymmärrä minäkään. Miriamilla on selkeästi sisua ja akrobaatin kykyä enemmän kuin mitä hänestä tällä hetkellä päälle päin näkyy”, Alfred naurahti.

Ruusulta kesti tovin tottua kellarin pimeyteen. Hän erotti vaivoin seinän vierelle hyllyille pinotut hillopurnukat ja mehupullot. Alfred nosti korista kaksi paksua kynttilää ja sytytti ne palamaan. Toisen hän ojensi Ruusulle. Ruusu kohotti palavan kynttilän päänsä yläpuolelle valaistakseen huonetta. Huoneen vasemmalle seinustalle oli pinottu halkoja. Halkopinot oli lajiteltu kolmeen ryhmään halkojen koon mukaan. Suurimmat halot muodostivat yhden pinon, keskikokoiset toisen ja kolmanteen pinoon, joka oikeastaan oli pärekori, Enkelimummi oli lajitellut sytykkeenä käyttämänsä pienemmät oksat. Halkopinojen vieressä lattialla oli tyhjä pärekori, jolla Enkelimummi oli kantanut halkoja tupaan.

Ruusu hengitti sisäänsä viileän kellarin tuoksua. Ruusu piti ummehtuneesta tuoksusta, jota kellarissa säilöttävät kasvikset ja vihannekset loivat ympärilleen. Huoneen vastakkaisella seinällä oli puusta rakennettuja kannellisia laatikoita. Niihin Enkelimummi oli säilönyt perunoita, sipuleja, porkkanoita ja lanttuja, joita hän kasvatti omassa puutarhassaan. Perunalaarin pohja oli melkein näkyvillä, sillä Enkelimummi ei ollut jaksanut nostaa uuden sadon perunoita ja täyttää laareja niillä. Ruusulle tuli haikea mieli, sillä hän tiesi, että sadonkorjuu oli Enkelimummin jokavuotinen perinne. Tämä oli Enkelimummin aikuiselämän ensimmäinen vuosi, kun perunat olivat jääneet maahan.
Alfred astui huoneen poikki seinän nurkassa olevan suuren tynnyrin luo. Hän nosti tynnyrin kantta. Ilmaan levisi pistävä etikan tuoksu.
”Mitä nämä ovat?” Alfred tuijotti tynnyrin pimeää nestemäistä pintaa. Nesteen joukossa kellui kämmenen kokoisia vihreitä suippoja kasviksia.
”Etikkakurkkuja”, Ruusu vastasi. ”Enkelimummi säilöö puutarhastaan saamansa sadon joka vuosi huolellisesti. Kurkut, perunat, kasvikset ja marjat hän käyttää pimeän talven aikana ja loihtii niistä mitä herkullisimpia ruokia. Mutta kuten huomaat hillopurkkien kyljistä, tämänvuotinen sato jää keräämättä.”

Alfred tuijotti hiljaisuuden vallitessa hillopurkkeja, joiden etiketeissä oli viime kesän päivämäärä. Sitten hän kääntyi vastakkaisella seinällä olevaa tummaa puuovea kohti. Hän asteli oven luo, tarttui kahvasta ja painoi sen alas. Ovi pysyi kiinni.
”Kokeile tätä”, Ruusu sanoi ja kaivoi mekkonsa taskusta avaimen, jonka oli löytänyt lipaston laatikosta. ”Ehkä se sopii lukkoon.”
Alfred otti avaimen Ruusulta ja työnsi sen puuoven lukkopesään, joka oli vuosien kuluessa ruostunut kellarin kosteassa ilmassa. Avain kirskui lukossa. Alfred väänsi avainta kaikilla voimillaan, mutta lukko pysyi itsepäisesti kiinni.
”Väärä avain”, Alfred sanoi ja päästi ärtyneenä irti avaimesta.
”Lipaston laatikossa oli vain yksi avain. Pakko sen on sopia lukkoon.”
”Kokeile itse niin uskot”, Alfred tiuskaisi.
”Pitele tätä”, Ruusu sanoi ja ojensi kynttilänsä Alfredille. ”Nosta kynttilä aivan lukon lähelle, niin näen paremmin”, hän opasti.

Ruusu veti avaimen pois lukosta ja tarkasteli sitä kynttilän valossa. Avain oli vanha ja ruostunut, mutta se näytti ehjältä. Yksikään sakara ei ollut taittunut. Ruusu koukistui lukkopesää kohti ja kurkkasi avaimenreikään. Reikä ylsi oven toiselle puolelle, mutta huoneessa oli niin pimeää, ettei Ruusu nähnyt, mitä siellä oli. Hän tarttui Alfredin kädessä olevaan kynttilään ja toi sitä lähemmäs lukkopesää. Jostain käsittämättömästä syystä, puhtaasti päähänpistosta, Ruusu työnsi avaimen pään kynttilänliekkiin ja piti avainta liekissä.
”Mitä sinä oikein teet?” Alfred huudahti. ”Aiotko tuhota koko avaimen?”
Ruusua nolotti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän oli saanut päähänsä työntää avaimen kynttilänliekkiin. Alfred kiskaisi avaimen Ruusun kädestä ja Ruusun kynttilä sammui. Alfred tuijotti mustunutta avaimenpäätä oman kynttilänsä valossa ja pudisti päätään. Sitten hän sytytti omalla kynttilällään Ruusun sammuneen kynttilälangan.
”Tuskin tuo asiaa auttoi, mutta kokeillaan uudestaan”, hän mutisi ja työnsi avaimen uudestaan lukkopesään. Avain kitisi aivan kuin aikaisemminkin, mutta kun Alfred käänsi avainta lukkopesässä, avain antoi periksi ja kääntyi pesässä täyskierroksen. Alfred painoi kahvaa ja kummankin hämmästykseksi ovi aukesi naristen. Heidän eteensä avautui hämähäkinseittien peittämä oviaukko ja pimeä pölyinen huone.