Neljäskymmenestoinen luku

jossa Sepän elämä tekee täyskäännöksen.

”Nyt en ymmärrä, mitä tarkoitat”, Seppä kiivastui. Hän tunsi, miten kiukku alkoi vallata hänen mieltään. Pauliina ei ollut koskaan merkinnyt Sepälle muuta kuin hetkellistä iloa eikä hän tuntenut Pauliinaa kohtaa syviä tunteita. Oli varmasti totta, että hän oli kohdellut Pauliina epäreilusti. Hän tiesi Pauliinan toivovan perhettä, mutta toisaalta hän oli alusta asti tehnyt Pauliinalle selväksi, ettei rakastanut tätä. Hän oli ollut rehellinen ja oli kohtuutonta, että Ruusu tuomitsi hänet mitättömästä harha-askeleesta.
”Sinä tiedät, että en ole koskaan voinut sietää Pauliinaa”, Ruusu jatkoi. ”Olin järkyttynyt, kun löysin hänet aamuyöllä sängystäni. Tiedätkö, miksi hän oli tunkeutunut mökkiini?”
”Mistä minä voisin tietää, mitä sen naisen päässä liikkuu”, Seppä kimpaantui. Hän ei olisi halunnut jauhaa Pauliinasta, sillä Pauliina oli taaksejäänyttä elämää. ”Enkä ylipäätään ymmärrä, miksi hän on etsinyt sinut käsiinsä. Ethän sinä liity hänen elämäänsä millään tavalla.”
”Pauliina etsi minut käsiinsä kertoakseen minulle salaisuuden.”
”Vai vielä salaisuuden! Mikä se sellainen salaisuus muka on?”, Seppä kysyi ivallisella äänellä.
”Pauliina on raskaana. Hän odottaa sinun lastasi, Seppä.”
Seppä vaikeni. Hän tuijotti Ruusua silmiin ja kuuli ajan kulun korvissaan. Oliko tämä jokin testi?
”Hän valehtelee!” Seppä karjaisi.
”En usko. Kun hänen vanhempansa saivat tietää raskaudesta, he heittivät Pauliinan ulos kodista, eikä Pauliinalla ollut muuta paikkaa, mihin mennä kuin minun tyhjä tupani.”

Seppä astui ulos Enkelimummin veräjästä, ja poistui hartiat lysyssä laahustaen. Ruusu tuijotti Sepän etääntyvää selkää. Hän puristi kämmeniään nyrkkiin, ei siksi, että olisi halunnut lyödä, vaan siksi, että tunsi niin suurta voimatonta surua ja raivoa siitä, että elämä erotti heidät toisistaan. Hän tiesi, että lapsi oli aina taivaan lahja, mutta sillä hetkellä hän ei pystynyt näkemään uutta ihmistä siunauksena. Vaikkei hän koskaan ollut sitä Sepälle ääneen sanonutkaan, hän tiesi syvällä sisimmässään olevansa Pauliinalle kateellinen. Hänestähän olisi pitänyt tulla Sepän lapselle äiti. Ja nyt Seppä oli mennyt pilaamaan kaiken, viimeisetkin mahdollisuuden rippeet, saattamalla Pauliinan raskaaksi.
Kun Ruusu astui takaisin tupaan, Enkelimummi istui sängyssään ja silitti kissaa sylissään.
”Taisin nukkua pitkään”, Enkelimummi kuiskasi. Hänen valkoinen tukkansa hapsotti joka suuntaan.
”Toivottavasti Alfredin lääke auttoi.”
”Auttoi. Kipu helpotti, ainakin hetkeksi.” Enkelimummi hymyili.
”Haluaisitko jotain syötävää?”
”Minulla on kiljuva nälkä. Kaapissa on kardemummalla maustettua karviaismarmeladia ja vehnäleipää.”

Ruusu kasteli vehnäleivän nopeasti maidossa ja paistoi leivät kuumalla pannulla voissa. Sillä aikaa kun leivät paistuivat kullankeltaisiksi, hän vispasi kermasta vaahtoa, jonka levitti leipien päälle yhdessä marmeladin kanssa. Sitten he istuutuivat tuvan pöydän äärelle syömään. Ruusu ei muistanut, milloin hän olisi maistanut mitään niin makoisaa. Enkelimummi valmisti marmeladia oman puutarhan marjoista ja höysti niitä erilaisilla mausteilla. Karviaismarmeladi oli Ruusun herkkua, mutta hän piti myös Enkelimummin vadelma- ja luumuhilloista, punaviinimarjamehusta, kirsikkamarmeladista ja omenakanelihillokkeesta, varsinkin kun siihen lisäsi kermavaahtoa.
”Ruusu, haluaisin pyytää sinulta apua muutamaan asiaan liittyen. Sitten kun minua ei enää ole, haluaisin, että –”
”Onko meidän pakko puhua tästä nyt?” Ruusu keskeytti Enkelimummin. Enkelimummin aika saattaisi olla lähellä, mutta Ruusua ahdisti puhua asiasta. Hän ei halunnut ajatella aikaa, jolloin Enkelimummia ei enää olisi. Enkelimummi hymyili Ruusulle ja tarttui tätä kädestä:
”Olisi suuri helpotus, jos saisin puhua siitä nyt. En tiedä, kuinka monta päivää, viikkoa tai kuukautta minulla on jäljellä. Ja asia on tärkeä.”

Ruusu huokaisi. Hän tuijotti hetken sormiaan ja mietti Seppää. Hän olisi kovasti halunnut kertoa asiasta Enkelimummille mutta ymmärsi, että tämä ei ollut oikea hetki. Enkelimummilla oli omissa asioissaan tarpeeksi mietittävää, eikä olisi oikein lisätä hänen taakkaansa.
”Kun minua ei enää ole, haluan, että järjestät pienimuotoiset hautajaiset. Olen säästänyt sitä varten rahaa, jotka löydät piirongin laatikosta. Siellä on myös kirje, jonka haluan sinun lukevan hautajaisten jälkeen. Olen kirjoittanut sen sinulle.”
”Mitä siinä lukee?”
”Malta mielesi. Kaikella on aikansa ja paikkansa.”
”Onko siinä kaikki?”
”Kyllä. Ja toivon, että pidät huolta siitä, että saan Alfredin lääkettä aina kun kivut käyvät ylivoimaisiksi. Lupaatko?”
”Lupaan.”