Neljäskymmenesviides luku

jossa Ruusu ja Alfred löytävät lattialuukun.

Ruusu valmisti Alfredille ja itselleen aamiaisen. He istuivat tuvan pienen pöydän äärellä ja mutustelivat vaaleita leipiä, jotka Ruusu oli kastanut maitoon ja paistanut voissa valurautapannulla. Päälle hän oli levittänyt karviaismarjoista ja vadelmista tehtyä hilloketta, jota Enkelimummilla oli purkeittain kylmävarastossaan. Alfred kertoi Ruusulle matkastaan Hämärämetsän läpi. Enkelimummin katkonainen hengitys kuului sängyn pohjalta.

Äkkiä Alfred meni hiljaiseksi. Hän oli ojentanut pitkät jalkansa pöydän alla ja kutitteli varpaillaan Ruusun jalkoja. Hän tunsi varpaidensa alla jotain outoa. Aivan kuin keittiön pöydän alitse juoksevan maton alle olisi jäänyt jokin esine. Alfred nousi penkiltä ja siirsi sitä syrjään. Hän polvistui lattialle ja työnsi kätensä paksun räsymaton alle. Ensin hän ei tuntenut muuta kuin lautalattian rosoisen pinnan, mutta sitten käsi osui metallirenkaaseen.
Ruusu, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt, miksi Alfred äkkiä konttasi pöydän alla lattialla, istui omalla puolellaan pöytää hämmästyneenä.
”Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi Alfredilta.
”Maton alla on jotakin”, Alfred tokaisi. ”Voisitko nousta penkiltä ja auttaa minua siirtämään pöytää?”
Ruusu nousi ja tarttui pöydän toisesta päästä kiinni. Yhdessä Alfredin kanssa he siirsivät raskaan pirttipöydän räsymaton päältä pois. Alfred työnsi räsymaton sivuun. Maton alta paljastui lattialuukku ja metallirengas, jolla luukun sai auki. Ruusu jäi tuijottamaan lattiassa olevaa luukkua.
”Mikä tuo on?”
”Täällä alla on ilmeisesti kellari”, Alfred sanoi.
”Enkelimummi ei ole maininnut sanallakaan mistään kellarista”, Ruusu kuiskasi.
”Ehkä hänellä on siihen syynsä.”
Juuri kun Alfred tarttui metallirenkaaseen nostaakseen raskaan luukun auki, Enkelimummin sängystä kuului sydäntä särkevä parkaisu. Ruusu ryntäsi sängylle ja nosti tuskissaan vaikeroivan Enkelimummin istumaan.
”Vettä, haluan vettä”, Enkelimummi vaikeroi.
Alfred kaatoi vettä mukiin ja ojensi sen Ruusulle, joka juotti varovasti Enkelimummia.
Kun Enkelimummi oli juonut veden, hän jäi tuijottamaan silmät sairaudesta kiiluen Ruusua.
”Näin kammottavaa painajaista”, hän huohotti. ”Siinä minulta ryöstettiin vauva. Yritin juosta ryöstäjää kiinni, mutta hän onnistui pakenemaan lapseni kanssa pimeälle kujalle.”
Ruusu rauhoitteli Enkelimummia. Hän asetteli tyynyjä Enkelimummin tueksi niin, että hänen olisi hyvä istua. Enkelimummi huomasi Alfredin, joka seisoi syrjemmällä. Hän tuijotti miestä hiljaa ja tutkivasti. Sitten hän huomasi siirretyn tuvanpöydän ja syrjään sysätyn räsymaton.
”Kuka tuo on ja mitä olette tehneet tuvassani?” Enkelimummi kuiskasi pelästyneenä Ruusulle.
”Etkö tunnista poikaasi Alfredia?” Ruusu kysyi ja ojensi kätensä miestä kohti vetääkseen tämän lähemmäs Enkelimummin vuodetta.
”Alfred? Jos sinä olet Alfred, niin minä olen ilmeisesti kuollut ja saapunut taivaaseen”, Enkelimummi mutisi itsekseen.
Alfred astui lähemmäs ja polvistui Enkelimummin vuoteen äärelle. Hän tarttui Enkelimummin hauraaseen käteen ja puristi sen omaansa.
”Miriam, vihdoinkin saan nähdä sinut. Olen odottanut tätä päivää jo pitkään.”
Enkelimummi tuijotti liikahtamatta Alfredin ruskeisiin silmiin. Kyyneleet nousivat hänen silmäkulmiinsa, sitten hän nosti vaivalloisesti käsivartensa ja veti Alfredin syleilyynsä.
”Oma poikani, vihdoinkin saan sinut syliini. Olen niin pahoillani kaikesta”, Enkelimummi nyyhkytti Alfredin olkaa vasten.

Alfred ei sanonut mitään, painautui vain tiukasti äitiään vasten ja sulki silmänsä. Hän kuuli päänsä sisällä Miriamin itkusta katkonaisen hengityksen ja tämän sydämenlyönnit. Silmäluomien alla hän näki kuvia itsestään ja naisesta, jonka hän oli mielessään kuvitellut äidikseen. Mielikuvien nainen oli hyvin erilainen Miriam kuin se, jonka kuumeisessa sylissä hän nyt lepäsi. Hän tunsi onnea siitä, että sai vihdoin olla äitinsä luona, mutta iloon sekoittui myös rutkasti surua menetetyistä vuosista. Alfredilla oli ollut hyvä koti ja rakastavat kasvattivanhemmat, jotka olivat kasvattaneet häntä kuin omaa poikaansa, mutta Miriamin sylissä levätessään Alfred ei voinut olla ajattelematta, millaiseksi hänen elämänsä olisi muotoutunut, jos häntä ei olisi jo vauvana erotettu biologisesta äidistään.