Ameriikan ihmetys ja pikkujoulumarkkinat

Arvatkaapas mitä! No sitä, että Ruususatua on nyt saatavilla myös englanninkielisenä kirjana. Jos teillä on ulkomaan eläviä ystävinä ja haluatte ystäväänne ilahduttaa lahjalla, josta Suomi-brändiryhmäkin saattaisi olla ylpeä, niin tilatkaapa oma kappaleenne täältä.

Naantalilaisille sellaisia terveisiä, että kipittäkääs lauantaina 27.11.  pikkujoulumarkkinoille ja etsikää Rosetan vanhin täti käsiinne, sillä hänellä on Ruususatuja myynnissä. Saattaapi olla myös muutama pomokirja.

Auringon laskiessa

Laiva oli ankkuroituna laiturin viereen, kun Ruusu ja Alfred saapuivat laiturille. Se oli pieni puinen höyryalus, joka toi Vastarannalta tavaraa Ruusukylään muutaman kerran vuodessa. Laivan kapteeni nojasi aluksen kaiteeseen ja poltti piippua. Kun hän näki Ruusun ja Alfredin saapuvan, hän astui laiturille ja nosti lippalakkiaan tervehdykseksi.
”Sinä taidat olla Ruusu”, kapteeni mörähti ja ojensi kätensä Ruusulle. ”Tervetuloa laivaani.”
”Kiitos”, Ruusu mumisi vastaukseksi.
”Kuinka kauan matka kestää?” Alfred kysyi kapteenilta.
”Tällaisella aurinkoisella säällä olemme perillä parissa päivässä.”
Alfred nyökkäsi ja laski Ruusun repun laiturille. Kapteeni huusi ruoripojan luokseen ja pyysi tätä viemään repun laivaan.

Äkkiä Ruusu kuuli nimeään huudettavan. Hän kääntyi kylään päin ja näki, kuinka Seppä harppoi pitkin kiireisin askelin laituria kohti pitkulainen kotelo kädessään. Ruusu tunsi, kuinka polvet notkuivat hänen allaan. Seppä lähestyi rantaa ja harppoi puuskuttaen laiturille.
”Mitä asiaa sinulla on?” Alfred kysyi tiukasti. ”Luulin, että olimme saaneet asiat päätökseen Miriamin kodin avaimen luovuttaessani.”
Seppä huohotti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Korkealta taivaankannelta porottava aurinko häikäisi ja Seppä siristi silmiään.
”Löysin tämän Enkelimummin tuvan pöydältä”, Seppä sanoi ja ojensi viulukotelon Ruusulle.
Ruusu tuijotti koteloa eikä tiennyt tarttuako siihen vai ei.
”Mutta mitä minä tällä teen?” Ruusu kysyi.
”Enkelimummi oli jättänyt pöydälle viestin, jossa hän pyysi viestin löytäjää antamaan kotelon sinulle ennen lähtöäsi”, Seppä intti ja työnsi koteloa itsepäisesti Ruusulle.
”Pötyä”, Ruusu tiuskaisi. ”Minä kävin sulkemassa pitsihuvilan oven hautajaisten jälkeen eikä tuvan pöydällä ollut silloin mitään viestiä saatikka soitinta.”
Seppä ojensi kirjekuoren Ruusulle. Ruusu avasi sen ja poimi kuoresta kirjeen ja kuivatun ruusun. Ruusu tunnisti kukan samaiseksi lajikkeeksi, jota kasvoi hänen puutarhassaan ja jollaisen hän oli laskenut Enkelimummin haudalle. Viesti oli Enkelimummin käsialalla kirjoitettu.

Ruusu,
meille kaikille on jaettu syntymässämme lahja, jota meidän tulee vaalia. Sinun lahjasi on musiikki ja tietäjän siemen, jotka olet vanhemmiltasi perinyt. Ota viulu mukaasi, pidä siitä yhtä hyvää huolta kuin olet ruusuistasi pitänyt.

Tiesitkö, että ruusu, jota olet puutarhassasi hoitanut, on nimeltänsä Valamonruusu? Se tunnetaan myös toisella nimellä: Unikkoruusu.

Rakkaudella,
Miriam

Ruusu taittoi kirjeen ja asetti sen takaisin kuoreen. Hän seisoi hetken ajatuksissaan ja tarttui sitten Sepän ojentamaan viulukoteloon.
”Kiitos, Seppä. Ja kaikkea hyvää sinulle ja Pauliinalle”, Ruusu sanoi ja ojensi kätensä hyvästiksi. Seppä tarttui epäröivästi Ruusun ojentamaan käteen. Äkkiä hän tunsi suurta tarvetta sulkea edessään seisova nainen syliinsä ja upottautua ikuisiksi ajoiksi naisen syleilyyn, mutta ennen kuin hän ehti vetää naista lähemmäs, Ruusu oli jo irrottanut otteensa. Kuului pillin vihellys ja kapteeni kehotti Ruusua astumaan laivaan. Ruusu puristi viulukoteloaan kainalossaan ja kääntyi Alfredin puoleen.
”Ehkä tiemme vielä risteävät”, Ruusu sanoi ja painoi päänsä Alfredin rintaa vasten.
”Kuka tietää. Mutta ennen kuin lähdet, haluan antaa sinulle lahjan.”
Alfred kaivoi housuntaskusta sinisen mestarikiven ja ojensi sen Ruusulle.
”Tämä kuuluu nyt sinulle. Kun löydät tietäjän, johon luotat, anna se hänelle. Se on merkki.”
Ruusu poimi kiven Alfredin kämmeneltä ja silitti sen sileää pintaa.
”Kiitos”, hän kuiskasi.
Ruusu asteli laiturin ja laivan välistä pikkuista puusiltaa pitkin laivan kannelle. Laivapojat irrottivat köydet laiturista ja pilli huusi lähdön merkiksi.

Vielä kaukaa Ruusu näki kaksi miestä seisomassa vieretysten laiturilla, toinen vilkuttaen, toinen käsiään rinnalla puristaen. Ruusu tuijotti laiturille niin pitkään, että taakse jääneet miehet näkyivät enää pieninä pisteinä. Kun hän käänsi katseensa kohti menosuuntaa, aurinko oli vaipumassa taivaanrannan taa. Se värjäsi horisontin vaaleanpunaiseksi. Äkkiä taivaankannen yli piirtyi hopeinen vana. Ruusu näki taivaalla lähestyvän tutun hopeanhohtoisen kyyhkyn, Aarteen. Sekin oli matkalla Vastarannalle.

***
Sen pituinen se.

Viideskymmenesensimmäinen luku

jossa tehdään lähtöä.

Miriamin hautajaisiin osallistui koko kylä. Aurinkoisena elokuun lopun päivänä Enkelimummi laskettiin kylän hautausmaalla ikuiseen lepoon. Jokainen Ruusukylän asukas laski haudalle yhden ruusun omasta puutarhastaan. Ruusu oli poiminut rakkaimmasta pensaastaan juuri kukkaan puhjenneen tulipunaisen ruusun. Pensas oli Ruusun silmäterä. Hän oli aikoinaan saanut pistokkaan omalta kasvattiäidiltään, joka oli kutsunut ruusua Valamonruusuksi.

Poikkeuksen joukosta teki Seppä, jonka puutarhassa ei kasvanut ruusuja. Seppä oli saapunut hautajaisiin yhdessä Pauliinan kanssa. Sepän puutarhasta pariskunta oli kerännyt kimpun unikoita, jotka he olivat sitoneet kimpuksi vaaleanpunaisella silkkinauhalla. Vähäeleisesti synkin ilmein Seppä laski kimpun Enkelimummin haudalle. Pauliina tarttui miestä kädestä ja puristi kättä omaansa, mutta Seppä ei vastannut puristukseen. Ruusu seurasi pariskuntaa sivusta ja tunsi surua miestä katsoessaan. Hän tiesi, ettei koskaan saisi Seppää omakseen, niin paljon kuin tätä rakastikin. Hän olisi mielellään vihannut Sepän rinnalla seisovaa pellavapäistä Pauliinaa, mutta jostain syystä viha ei ottanut leimahtaakseen vaan haihtui haikeutena ilmaan Ruusun ajatellessa pariskunnan lasta, jonka oli määrä syntyä talvella päivän ollessa lyhyimmillään.

Hautajaisia edeltävänä yönä Ruusu oli kieriskellyt unettomana sängyssään. Kun uni tuntui pakenevan yhä kauemmas, hän oli noussut ylös ja istahtanut mökkinsä rappusille kesäyön hämärään. Aamuyö oli hiljainen, eivätkä linnut olleet vielä heränneet. Ruusun puutarha oli vaipunut uneen, osa kukista oli sulkenut terälehtensä yöksi. Ruusu katsoi pihapiiriä ja lankkuaitaa, joka rajasi pihan kapeasta tiestä, joka johti Sepän asunnolle. Jossain pihan perällä kurnutti sammakko, joka houkutteli luokseen naarasta. Ruusu ihmetteli, miten sammakko tässä vaiheessa kesää jaksoi vielä kurnuttaa. Yleensä ne metelöivät alkukesästä.

Ruusu tiesi, että hänen olisi tehtävä päätös. Ruusukylään hän ei voisi enää jäädä. Kaikki kylässä muistutti liikaa unelmista, jotka eivät olleet toteutuneet hänen osakseen, sekä ihmisistä, joista hän oli tahtomattaan joutunut luopumaan. Alfred oli asettunut yöksi Kyyhkylään ja pyytänyt Ruusua jäämään seurakseen. Vaikka Ruusu oli aina rakastanut Enkelimummia, hänestä tuntui silti vieraalta ajatus siitä, että viettäisi yönsä juuri kuolleen ihmisen talossa. Olkoonkin, että Miriamin ruumis oli kannettu viileään aittaan odottamaan siunausta ja hautaan laskemista. Kasvattiäitiä oli joskus pyydetty pesemään Armoon siirtyvien kyläläisten ruumiita, ja hän oli joskus pyytänyt Ruusuakin mukaansa, mutta Ruusu oli kieltäytynyt. Tällä kertaa Ruusu oli ilmoittanut nukkuvansa yönsä omassa mökissään ja saapuvansa aikaisin aamusta Alfredin luo, mistä ruumis kuljetettaisiin valkoisessa arkussa hevoskärryillä kirkolle.

Ruusu mietti rappusilla istuessaan omaa tulevaisuuttaan. Hän voisi toki jättää Ruusukylän ja seurata Alfredia Kontiovuorelle. Siellä hän voisi avustaa Alfredia tämän työssä ja epäilemättä tulla onnelliseksi Alfredin puolisona. Ehkä heitä siunattaisiin lapsella, jota Ruusu oli salaa aina toivonut. Ruusua hymyilytti ajatus äitiydestä ja omasta lapsesta. Sellaisesta, jota hän saisi kantaa sisässään ja joka olisi hänen lihaansa ja vertansa. Ruusu piti kovasti Alfredista ja oli vakuuttunut siitä, että tästä tulisi hyvä isä. Istuttuaan portailla pitkän tovin Ruusun silmät alkoivat painaa ja hän nousi ylös mennäkseen makuulle. Juuri, kun hän oli tarttunut ovenkahvaan avatakseen tuvan oven, hänen selkänsä takaa kuului hiljaista suhinaa ja Enkelimummin Aarre-kyyhky laskeutui Ruusun olkapäälle. Kyyhkyn nokassa oli kirjekuori ja sen sisällä oli viesti:

Rakas Ruusu,
kun saat tämän viestin, olen jo kaukana. Muista, mitä olen sinulle opettanut. Meillä kaikilla on tiemme kuljettavanamme. Joskus tiet risteävät, toisinaan vain hetkeksi, joskus pidemmäksi aikaa. Sinun tehtäväsi on seurata unelmaasi ja elää se todeksi. Ruusukylä on ollut minun päämääräni, mutta sinun elämäsi on toisaalla.


Rakkaudella
Miriam

Luettuaan viestin, Ruusu oli lähettänyt kyyhkyn takaisin kotiinsa. Se oli lentänyt kesäöisen hämärän läpi kohti Kyyhkylää. Käytyään pitkälleen omaan sänkyynsä, Ruusu oli vaipunut nopeasti syvään uneen mieli rauhallisena siitä, mitä tulevaisuudella oli hänelle tarjota.

Haudan äärellä seisoessaan Ruusu tarttui Alfredia käsivarresta. Alfred puristi Ruusun kainaloonsa ja painoi nenänsä Ruusun mustiin hiuksiin. Ruusu tunsi miehen kyynelistä kostean posken omaansa vasten. Kun Ruusukylän väki hiljalleen poistui hautajaisista Ruusu jäi Alfredin kanssa vielä haudalle ja asetti pienen harmaasta kivestä valmistetun enkeliveistoksen ruusujen joukkoon. Käsi kädessä he jättivät hyvästit Miriamille.

Seuraavana päivänä Ruusu pakkasi tavaransa ja sulki mökkinsä oven. Hän ojensi avaimen Pauliinalle, joka työnsi sen esiliinansa taskuun. Aikaisemmin Alfred oli luovuttanut Enkelimummin pitsihuvilan avaimen Sepälle. Alfred palaisi takaisin Kontiovuorelle oppilaidensa luo. Seppä ja Pauliina olivat luvanneet pitää kyyhkyistä ja pitsihuvilasta huolta mutta vannottaneet, että Alfred saisi milloin tahansa palata äitinsä taloon, jos sattuisi muuttamaan mieltään. Alfred puristi surumielisesti päätään ja ilmoitti, että hänen elämänsä oli Kontiovuorella.
”Hoidathan puutarhaani rakkaudella siihen asti, kun palaan takaisin?” Ruusu kysyi Pauliinalta ja katsoi vihreäsilmäistä naista silmiin. Ruususta tuntui kuin Pauliinan silmissä olisi lainehtinut järvivesi.
”Hoidan. Minä pidän huolta mökistäsi ja pihastasi, ja kun taas palaat, kotisi on yhtä hyvässä kunnossa kuin nyt kun sen itse tänään minun hoitooni luovutat”, Pauliina vastasi. Hän sulki Ruusun syleilyynsä ja puristi lujaa. ”Kiitos kaikesta, Ruusu. Jään kaipaamaan sinua.”

Ruusu tunsi kuinka pala puristi hänen nieluaan, eikä hän saanut sanaa suustaan. Hän räpytteli silmiään. Alfred tarttui Ruusun reppuun, johon tämä oli pakannut vähäiset tavaransa, ja nosti sen olalleen. Hän tarttui Ruusua kädestä ja yhdessä he astuivat portista ulos hiekkatielle ja lähtivät kulkemaan kohti rantaa. Ruusu kääntyi katsomaan taakseen ja näki Pauliinan seisovan mökkinsä portailla ja vilkuttavan Ruusulle. Ruusu nosti kätensä hyvästiksi. Hän tarttui Alfredia kädestä ja lähti kulkemaan päättäväisin askelin kohti Ruusukylän laituria.

Pikkujoulujen pukinkonttiin

Ruususadusta ilmestyi juuri 2. painos eli kirjaa on taas saatavilla kartonkikantisena painettuna versiona. Sivuja kirjassa on 191. Kirjan hinta kotiin postitettuna on 15 euroa. Hintaan sisältyy postimaksu Suomessa. Kirjoja tarjolla niin kauan, kuin painos riittää.

Kirjaa et saa kirjakaupoista. Jos haluat tilata kirjan itsellesi tai ystävällesi, lähetä s-postia osoitteeseen rosetta.kivi@gmail.com.

Viideskymmenes luku

jossa Seppä saa vieraan.

Samaan aikaan Seppä pyöri rauhattomana tuvassaan. Topi seurasi isäntäänsä tuvan pöydän alta, jonne se oli mennyt lepäämään. Pauliina oli vahvistanut uutisen Sepälle, joka ei ollut koskaan kuvitellut tulevansa isäksi. Toki Seppä ymmärsi oman osuutensa tapahtuneessa, mutta silti hän jossain aivojensa perukoilla syytti Pauliinaa tilanteen saamasta käänteestä. Pauliina oli houkutellut hänet luokseen ja hänen lihansa oli heikko. Hinta, jonka hän nyt saisi virheestään maksaa, oli Sepän mielestä kohtuuton. Seppä oli yrittänyt ehdottaa Pauliinalle, että tämän tulisi pyytää tohtorilta apua päästäkseen eroon sisällään kasvavasta ihmisen alusta, mutta Pauliina ei ollut halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Itse asiassa Pauliina oli raivostunut silmittömästi kuullessaan Sepän ehdotuksen ja lähtenyt ovet paukkuen Ollin krouvista. Olli oli kuullut Sepän ja Pauliinan välisen keskustelun, vaikka oli yrittänyt pysytellä kattilatiskin takana piilossa. Kun Pauliina lähti, Olli astui esiin tiskinsä takaa.
”Luulen, että on parempi, jos lähdet kotiin miettimään asioita”, Olli totesi ja tuijotti tiukasti Seppää silmiin.
”Mitä vielä! Yksi tuhti sahti lisää”, Seppä huudahti ja kaivoi kolikon taskustaan.
”Olet juonut jo tarpeeksi, eivätkä nämä asiat juomalla parane.”
Olli avasi oven Sepälle ja toivotti tälle hyvää illan jatkoa. Niskojaan nakellen Seppä painui ovesta kesäyöhön.

Kotiin saavuttuaan hän ei saanut unta. Pauliina ja lapsi – vai miksi sitä syntymätöntä otusta pitäisi kutsua – eivät jättäneet Seppää rauhaan. Seppä istahti tupapöydän ääreen ja painoi kasvot kämmeniinsä. Hän kaipasi Ruusua – ainoaa naista, jota elämässään oli koskaan rakastanut. Seppä tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan.
Kun Seppä nosti kasvot käsistään, hän huomasi yllätyksekseen, että Enkelimummi istui toiselle puolelle pöytää. Enkelimummi tuijotti mietteliäänä Seppää.
”Mi-miten pääsit sisälle?” Seppä änkytti. Hän ei ollut kuullut Enkelimummin koputtavan oveen, vielä vähemmän aukaisevan narisevaa tuvan ovea.
”Tuo tuskin on olennainen kysymys juuri nyt”, Enkelimummi vastasi. Hänen äänensä kuulosta erilaiselta kuin aikaisemmin. Siinä oli sama lempeys kuin ennenkin, mutta ääni kuului ikään kuin Sepän omasta päästä. Ilmeisesti Ollin krouvissa vedetyt pari sahtilasia olivat näillä helteillä liikaa, Seppä päätteli.
”Mitä sinä täällä teet?” Seppä kysyi pöyristyneenä. Hän toki piti Enkelimummista, mutta aavemainen hiippailu ja tunkeutuminen toisen kotiin oli sentään liikaa.
”Tarkoitukseni ei ollut pelästyttää sinua”, Enkelimummi vastasi. ”Halusin vain tulla keskustelemaan kanssasi lapsesta.”
”Sinäkin siis tiedät siitä?”
”Tiedän. Ja tiedän myös, että Pauliina on häädetty kotoaan”, Enkelimummi vastasi.

Seppä tuijotti nolona Enkelimummia. Pauliina oli kertonut Sepälle tukalasta tilanteestaan ja pyytänyt päästä asumaan Sepän luo. Seppä oli kieltäytynyt ja hän arvasi, ettei Enkelimummi todennäköisesti taputtaisi hänen päätään siitä hyvästä.
”Halusin vain ilmoittaa, että taloni on nyt vapaa. Voitte muuttaa Pauliinan kanssa Kyyhkylään. Siellä on enemmän tilaa kuin sinun tuvassasi ja ansaitsette kumpikin uuden alun”, Enkelimummi sanoi.
”Oletko muuttanut?” Seppä kysyi ihmeissään. Enkelimummi oli aina asunut Kyyhkylässä, eikä Seppä muistanut hänen maininneen muutosta.
”Olen. Enkä palaa enää Kyyhkylään”, Enkelimummi vastasi.
Seppä ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tunsi Enkelimummin niin hyvin, että tiesi, ettei tämän kanssa kannattanut ryhtyä väittelemään. Jos muori oli päättänyt muuttaa, tämän päätä ei kääntäisi kukaan.
”Kiitos tarjouksesta, mutta minä haluan jatkossakin asua yksin. En ole mikään perheenisä. Viihdyn aivan loistavasti Topin kanssa kahdestaan”, Seppä vastasi.
”Ymmärrän, mutta tilanne on nyt toinen. Sinusta tulee isä, tahdoitpa tai et. Eikä ole kohtuullista laittaa Pauliinaa kantamaan yksin vastuuta perheestä, jonka luomisessa sinä olet ollut yhtä lailla osallinen kuin hänkin”, Enkelimummi totesi rauhallisesti.

Enkelimummin rauhallisuus raivostutti Seppää. Kuka tuo nainen luuli olevansa? Hiipiä nyt salaa hänen tupaansa ja vielä kaiken kukkuraksi vaatia häntä muuttamaan Pauliinan kanssa yhteen.
”Mutta minä en rakasta Pauliinaa!” Seppä karjaisi ja iski nyrkin pöytään. ”Enkä minä halua lasta.”
Enkelimummi huokaisi ja tuijotti pitkän hiljaisuuden vallitessa vastapäätä istuvaa raivostunutta miestä. Sitten hän avasi suunsa:
”Tuo kaikki on varmaan tavallaan totta, mutta tämä lapsi on myös mahdollisuus ja uusi alku. Lapsi ei ole syyllinen sinun onnettomuuteesi eikä siltä ole kysytty, haluaako se tulla maailmaan. Olette Pauliinan kanssa yhdessä tehneet valinnan, jonka seurauksena tilanne on nyt tämä.”

Seppä nousi pikaistuksissaan ylös penkiltä, mutta Enkelimummi viittoi häntä istumaan takaisin alas.
”Rauhoitu. En pyydä sinulta muuta kuin että kuuntelet, mitä minulla on sanottavanani. Tämän jälkeen en enää palaa tähän asiaan. Enkä muihinkaan sen puoleen”, Enkelimummi sanoi.
Sepästä näytti aivan siltä kuin Enkelimummi olisi pidätellyt hymyä.
”Tälle lapselle sinulla on mahdollisuus luoda parempi elämä kuin minkä itse sait vanhemmiltasi. Tämän lapsen kautta sinulla on mahdollisuus tuntea aitoa rakkautta, sellaista jota et ole koskaan aikaisemmin saanut tuntea. Jos olet valmis sitoutumaan tämän lapsen kasvuun ja tutustumaan lapsen äitiin, voin luvata sinulle, että sinulle aukeaa aivan uusi maailma. Mutta se edellyttää sitä, että luovut siitä, mistä pakonomaisesti pidät nyt kiinni. Vain luopumalla vanhasta voit saada jotain uutta.”
Seppä ei vastannut. Häntä heikotti ja hän painoi päänsä. Kun hän nosti katseensa takaisin Enkelimummiin, tämä oli poissa.

Neljäskymmenesyhdeksäs luku

jossa Enkelimummi antaa Alfredille tehtävän.

Alfred puristi kädessään sileäpintaista kuukiveä, jonka Ruusu oli hänelle Mesilammella antanut. Äkkiä oviaukkoon ilmestyi valkoinen hahmo. Ensin se näytti pelkästään valolta, jolla ei ollut selkeitä rajoja, mutta kohta Alfredin silmät erottivat tulijan.

”Miriam, mitä sinä täällä teet?” Alfred huudahti. Hän yritti ottaa askeleen kohti ovea, mutta jalat olivat kuin sementtiin valetut. Miriam seisoi oviaukossa harmaat hiukset hopeisina ilmassa leijuen. Alfred ei voinut ymmärtää, miksi Miriamin päällä oleva hohtava kaapu liikkui tämän yllä aivan kuin Miriam olisi seissyt kovassa tuulessa. Miriam hymyili Alfredille ja ojensi kätensä kohti poikaansa. Alfred yritti tarttua Miriamin käsiin, mutta välimatka Miriamin ja Alfredin välillä oli liian pitkä.
”Alfred, tulin sanomaan hyvästit sinulle ja Ruusulle.”
”Mihin sinä olet lähdössä? Ethän sinä kipeänä voi mihinkään lähteä.”
”Kaikilla meillä on aikamme ja nyt on minun vuoroni.”
”Odota”, Alfred huusi ja yritti tavoittaa Miriamia käsillään estääkseen tämän poistumisen.
”Älä rimpuile, Alfred. Se ei auta mitään. Kuuntele, haluan kertoa sinulle jotain.”

Tämän sanottuaan Miriam ojensi kätensä kohti viulua soittavaa Ruusua ja samassa viulu ja jousi lennähtivät Ruusun käsistä takaisin laatikkoon omille paikoilleen. Ruusu lysähti maahan makaamaan ja huohotti aivan kuin olisi juuri juossut Hämärämetsän läpi ja takaisin. Kun hän vihdoinkin sai hengityksensä tasaantumaan, Alfred auttoi hänet ylös vierelleen.
”Mitä tapahtui?” Ruusu kysyi Alfredilta. Alfred osoitti oviaukkoon sormellaan ja Ruusu jäi hämmästyneenä tuijottamaan Enkelimummia, joka hiukset ja kaapu hulmuten tuijotti heitä oviaukosta.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Tulin sanomaan teille hyvästit ja kertomaan viimeisen asian, ennen lähtöäni.”
Ruusu avasi suunsa esittääkseen vastalauseen, mutta Enkelimummi vaiensi Ruusun nostamalla etusormen huuliensa eteen.
”On minun vuoroni lähteä. Kun nousette kellarista takaisin tupaan, löydätte minut sängystäni makaamassa. Näytän nukkuvan, mutta minua ei enää ole. Jos tartutte käteeni, tunnette, että elämä on siirtynyt minusta muualle, ajan tuolle puolen. Jättäkää siis hyvästit minulle nyt, kun vielä olen luonanne, sillä hetken päästä minua ei enää ole täällä keskellänne.”

Ruusu ja Alfred tuijottivat sanattomina oviaukossa säteilevää naista. Ruusun poskia pitkin valui kyynelvirta. He ymmärsivät etteivät koskaan enää voisi koskettaa Enkelimummia, sillä heidän välillään oli näkymätön seinä. Enkelimummi, oikealta nimeltään Miriam, oli jo siirtynyt toiseen maailmaan, sellaiseen johon Alfredilla ja Ruusulla ei ollut pääsyä.

Enkelimummi käänsi katseensa Ruusua kohti.
”Ruusu, löytämäsi viulut ovat vanhempiesi soittimet. Lilja ja Gabriel rakastivat soittimiaan ja veivät ne mukanaan, kun heidät häädettiin pois Ruusukylästä. Sen yön jälkeen, kun Ulvas tappoi heidät ja sinä olit jo löytänyt uuden kodin Ruusukylästä, minä hain soittimet metsästä takaisin ja piilotin ne kellariini. Kun olit nelivuotias annoin sinulle hetkeksi äitisi viulun. Kasvattiäitisi suuttui, koska halusi suojella sinua pormestarin määräämältä rangaistukselta. Tiesin kuitenkin, että eräänä päivänä sinä löytäisit viulut, tarttuisit niihin ja huomaisit, että olet perinyt vanhempiesi lahjan. Tässä kylässä on soitto ja laulu kielletty, mutta muista, että tämä kylä ei ole koko maailma. Sinun tehtäväsi on seurata unelmaasi ja elää se todeksi.”

Tämän sanottuaan Miriam käänsi katseensa Alfrediin. Hänen silmänsä olivat surulliset, kun hän katsoi poikaansa.
”Alfred, olisin antanut elämäni, jos vain olisin saanut pitää sinut luonani. Olen niin kovin pahoillani mutta samalla onnellinen siitä, että olet saanut kasvaa hyvässä kodissa.”
”Olet tehnyt parhaasi ja elänyt rinnallani kirjein ja ajatuksin”, Alfred kuiskasi naiselle, jonka vasta äsken oli oppinut tuntemaan äitinään. Hänen sydäntään riipaisi katkeruus siitä, että heidän yhteinen aikansa oli jäänyt näin lyhyeksi.
”Haluan sinun tietävän, että olet ollut minulle aina elämäni suurin rakkaus. Vaikken ole saanut elää lähelläsi, olen kantanut sinua sydämessäni siitä asti, kun jouduin sinusta luopumaan. En ole hetkeksikään unohtanut sinua enkä koskaan unohda. Muistathan tämän, kun minua ei enää ole?”
”Muistan. Rakkaus ei koskaan häviä”, Alfred kuiskasi. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
”Lupaathan minulle yhden asian?” Miriam jatkoi.
”Minkä?”
”Saata Ruusu perille.”
”Minne?”
”Satamaan.”
Alfred nyökkäsi ja samassa Miriam oli poissa. Kellari oli sysimusta, kunnes oviaukon sammuneet kynttilä yhtäkkiä syttyivät palamaan aivan kuin eivät koskaan olisi sammuneetkaan.

Neljäskymmeneskahdeksas luku

jossa Ruusu vaipuu omaan maailmaansa.

(c) iStockphoto.com

Alfred ja Ruusu seisoivat pimeän huoneen ovella ja yrittivät hahmottaa huoneen ääriä. Alfred huomasi oven kummallakin reunalla sijaitsevat kynttilänjalat. Kynttilät olivat palaneet loppuun, ja Alfred vaihtoi korista uudet tilalle. Kun hän sytytti kynttilät palamaan, huoneeseen levisi kellertävä heikko valo, joka paljasti huoneen sisällön. Ruusu astui Alfredin perässä huoneeseen ja tuijotti suu auki näkemäänsä. Hän ei ollut odottanut löytävänsä Enkelimummin kellarivarastosta mitään tällaista.

Huoneen seiniä peittivät maalaukset, jotka olivat lähes peittyneet pölyn ja tomun alle. Siitäkin huolimatta Alfred ja Ruusu erottivat yksityiskohtia maalauksista: kuusia, mäntyjä ja koivuja, lintuja ja muita metsäneläimiä. Kaiken keskelle oli maalattu lampi ja kivi, jotka Ruusu tunnisti paikaksi, jossa hän oli tavannut Näkin. Kiven äärelle taiteilija, kuka hän olikaan, oli maalannut nuoren miehen ja naisen, jotka soittivat viulua.
”Lilja ja Gabriel”, Ruusu kuiskasi ja osoitti Alfredille seinälle maalattua pariskuntaa.
”Sinun vanhempasiko?”
”Kyllä, he jotka Ulvas tappoi.”
Alfred tuijotti sanattomana seinää. Kumpikaan ei voinut ymmärtää, miksi Enkelimummin kellarin perimmäiseen huoneeseen oli maalattu Hämärämetsä ja sinne Ruusun vanhemmat viulua soittamaan. Mitä tekemistä Enkelimummilla oli heidän kanssaan?
”Mikä tuo on?” Ruusu kääntyi ja osoitti huoneen keskellä seisovaa koroketta. Koroke oli noin puolen metrin korkuinen, tummasta puusta veistetty taso, jonka reunoja kiersivät taidokkaat koristeveistokset. Puun pinta oli vahattu ja se oli joskus varmasti kiiltänyt kuin Sepän takoma kuparikatto auringossa, mutta nyt sen pinta oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Pöytätason päällä oli mustalla nahalla päällystettyä pitkulainen kotelo, jonka kansi oli suljettu hopeisilla soljilla.
”Avaa se”, Ruusu kehotti Alfredia päättäväisellä äänellä.
Alfred epäröi.
”Oletko aivan varma? Emmehän me voi lupaa kysymättä tonkia Miriamin tavaroita.”

Ruusu tiesi, että Alfred oli oikeassa, mutta jokin hänessä vaati saada nähdä kotelon sisällön. Aivan kuin se olisi ollut hänen oma kotelonsa, jonka sisältö kuului hänelle. Ruusu ymmärsi kyllä, että ajatus oli järjenvastainen. Eihän hän ollut koskaan aikaisemmin käynyt Enkelimummin kellarissa, saati nähnyt edessä olevaa mustanahkaista koteloa. Ruusu ei vastannut Alfredin kysymykseen vaan napsautti hopeiset soljet auki ja nosti raskaan kannen ylös. Kannen saranat narisivat heikosti, aivan kuin koteloa ei olisi avattu vuosiin. Kannen sisäpinta oli vuorattu kermanvalkoisella silkkikankaalla ja kotelon sisältö oli peitetty samasta kankaasta tehdyllä silkkisellä liinalla. Ruusu hengitti syvään sisäänpäin ja tarttui tärisevin käsin liinan kulmasta kiinni. Kun Ruusu nosti liinan syrjään, he näkivät edessään kaksi viulua, jotka makasivat rinnakkain laatikon pohjalla, ja viulujen vieressä olivat jouset.

Ruusu tarttui pienempään viuluun ja nosti sen käteensä. Viulu oli tummanruskea ja sen kansi kiilsi lakkauksesta. Ruusu tunnusteli varovasti viulun neljää kieltä. Ne tuntuivat tutuilta sormissa. Alfred seisoi hiljaa Ruusun vieressä, kun tämä asetti viulun leukansa alle ja poimi jousen laatikosta. Alfredista tuntui kuin Ruusu olisi siirtynyt toiseen maailmaan. Hän oli siinä aivan Alfredin vieressä mutta ei kumminkaan ollut.
Ruusu sulki silmänsä ja asetti jousen viulun kielille. Käsi lepäsi hetken liikkumattomana mutta alkoi yhtäkkiä soittaa ihmeen ihanaa laulua. Jos Alfred olisi kuullut Näkin soittaman kappaleen, hän olisi tunnistanut sen samaksi.

Ruusun soittaessa haltioituneena viuluaan Alfred käänsi katseensa ovelle. Aivan kuin hän olisi kuullut jonkun astuvan jyrkkiä portaita pitkin kellariin. Ovella ei näkynyt ketään, mutta Alfred tunsi, että kellarin läpi kohti huoneen ovea lähestyi joku.
”Kuulitko? Kellarissa on joku”, hän kuiskasi Ruusulle, mutta Ruusu ei reagoinut mitenkään Alfredin puheeseen. Hän oli täysin omassa maailmassaan, ja hetken Alfredista tuntui kuin viulu olisi soittanut Ruusua eikä päinvastoin.

Alfredia pelotti. Hän ei tiennyt miksi, mutta tuo joku joka lähestyi ovea ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Hän seisoi jähmettyneenä paikoillaan ja odotti. Yhtäkkiä oviaukossa palavat kynttilät sammuivat ja kellariin tuli pilkkopimeää. Vain viulun ääni kaikui kellarin kiviseinistä.

Neljäskymmenesseitsemäs luku

jossa Ruusu löytää hillopurkkien keskeltä lukitun oven.

Alfred nosti metallirengasta ja aukaisi painavan kellariluukun. Hän ihmetteli itsekseen, miten pienikokoinen Miriam oli onnistunut yksin nostamaan luukkua. Alfredin ja Ruusun jalkojen alla avautui pimeys, jonne tukevat puuaskelmat jyrkästi johdattivat. Puuportaiden vierellä seinällä oli kynttilänpidikkeet.
”Ilmeisesti kellarissa ei ole muuta valaistusta”, Alfred totesi kyyristellessään polvillaan kellariluukun äärellä yrittäen hahmottaa alla aukeavaa tilaa.
Ruusu tiesi, missä Enkelimummi säilytti lyhtyjä, kynttilöitä ja tulentekovälineitä ja palasi pian kori käsivarsillaan. Kori oli täynnä mehiläisvahasta valettuja kynttilöitä, jotka Enkelimummi oli itse valmistanut.
”Nämä varmaan riittävät”, Ruusu sanoi ja ojensi korin Alfredille.
”Hyvä, mennään.”
Alfred astui ylimmälle puuportaalle ja poimi Ruusun ojentamasta korista kaksi kynttilää. Hän asetti yhden kummallekin puolelle porrasta ja sytytti niihin tulen. Sitten hän jatkoi kipuamista alaspäin ja sytytti uudet kynttilät jokaisen kynttilänpitimen kohdalla, kunnes oli päässyt kellarin pohjalle asti. Kynttilänauha valaisi kellaria ja portaita. Alfredista kynttiläkuja muistutti majakkaa, joka pimeällä merellä ohjaa laivaa oikeaan suuntaan.
”Alahan tulla”, Alfred huusi luukun äärellä epäröivälle Ruusulle.
”Pieni hetki. Tarvitsemme avaimen.”

Alfred oli kellariluukusta innostuneena melkein unohtanut Miriamin ohjeen. Ruusu asteli seinän vierelle lipastolle. Eetvartti makasi lipaston päällä ja maukaisi Ruusun tarttuessa lipaston ylimmän laatikon kahvaan. Ruusua huvitti, kun hän ajatteli kissaa avainta vartioimassa. Lipaston laatikko avautui naristen. Ruusu työnsi kätensä laatikon pohjalle. Se oli täynnä vanhoja kirjeitä, joita Enkelimummin kyyhkyt olivat kuljettaneet Ruusukylään. Hetken kaiveltuaan Ruusun käteen osui metallinen avain ja hän poimi sen käteensä. Avaimen päässä roikkui vaaleanpunainen silkkinauha, joka oli solmittu rusetille. Ruusu puristi avaimen tiukasti käteensä.
”Löytyi”, hän huusi kellarissa odottavalle Alfredille, mutta pelästyi saman tien huutoaan ja katsahti huolestuneena Enkelimummia, joka nukkui sängyssään. Ruusu kuunteli hetken, oliko hän epähuomiossa herättänyt Enkelimummin, mutta kun hän kuuli tasaisen hengityksen sängystä, hän huokaisi helpotuksesta ja palasi takaisin lattialuukun äärelle.
Ruusu ei pitänyt pimeistä kellareista, vielä vähemmän ummehtuneista ja pölyisistä sellaisista. Hän sitoi korin kahvaan pitkän nauhan ja laski kynttilät varovasti alas Alfredille. Kun Alfred oli vastaanottanut korin, Ruusu astui ensimmäiselle askelmalla ja siirsi arastellen jalkojaan askel askeleelta alaspäin.
Kellariholvi avautui heidän edessään synkkänä ja hiljaisena. Aivan kuin kukaan ei olisi astunut sinne vuosikausiin. Tiiliseiniä kiersivät puiset hyllyköt, joille Enkelimummi oli säilönyt hilloja, marmeladeja ja mehuja lasisiin astioihin. Ruusu katseli ympärilleen. Häntä puistatti. Hän ei uskonut haamuihin eikä muihinkaan yliluonnollisiin olentoihin, mutta hän oli varma, että jos sellaisia jostain löytyisi, niin juuri tästä kellarista.
”Alahan tulla”, malttamaton Alfred hoputti Ruusua portaiden alapuolella.
Ruusun astuttua alimmaiselle portaalle Alfred tarttui hänen käteensä ja auttoi häntä loikkaamaan alas.
”En ymmärrä, miten Enkelimummi on pystynyt liikkumaan ylös ja alas näitä järkyttäviä portaita”, Ruusu sanoi. ”Nämä ovat suorastaan hengenvaaralliset.”
”En ymmärrä minäkään. Miriamilla on selkeästi sisua ja akrobaatin kykyä enemmän kuin mitä hänestä tällä hetkellä päälle päin näkyy”, Alfred naurahti.

Ruusulta kesti tovin tottua kellarin pimeyteen. Hän erotti vaivoin seinän vierelle hyllyille pinotut hillopurnukat ja mehupullot. Alfred nosti korista kaksi paksua kynttilää ja sytytti ne palamaan. Toisen hän ojensi Ruusulle. Ruusu kohotti palavan kynttilän päänsä yläpuolelle valaistakseen huonetta. Huoneen vasemmalle seinustalle oli pinottu halkoja. Halkopinot oli lajiteltu kolmeen ryhmään halkojen koon mukaan. Suurimmat halot muodostivat yhden pinon, keskikokoiset toisen ja kolmanteen pinoon, joka oikeastaan oli pärekori, Enkelimummi oli lajitellut sytykkeenä käyttämänsä pienemmät oksat. Halkopinojen vieressä lattialla oli tyhjä pärekori, jolla Enkelimummi oli kantanut halkoja tupaan.

Ruusu hengitti sisäänsä viileän kellarin tuoksua. Ruusu piti ummehtuneesta tuoksusta, jota kellarissa säilöttävät kasvikset ja vihannekset loivat ympärilleen. Huoneen vastakkaisella seinällä oli puusta rakennettuja kannellisia laatikoita. Niihin Enkelimummi oli säilönyt perunoita, sipuleja, porkkanoita ja lanttuja, joita hän kasvatti omassa puutarhassaan. Perunalaarin pohja oli melkein näkyvillä, sillä Enkelimummi ei ollut jaksanut nostaa uuden sadon perunoita ja täyttää laareja niillä. Ruusulle tuli haikea mieli, sillä hän tiesi, että sadonkorjuu oli Enkelimummin jokavuotinen perinne. Tämä oli Enkelimummin aikuiselämän ensimmäinen vuosi, kun perunat olivat jääneet maahan.
Alfred astui huoneen poikki seinän nurkassa olevan suuren tynnyrin luo. Hän nosti tynnyrin kantta. Ilmaan levisi pistävä etikan tuoksu.
”Mitä nämä ovat?” Alfred tuijotti tynnyrin pimeää nestemäistä pintaa. Nesteen joukossa kellui kämmenen kokoisia vihreitä suippoja kasviksia.
”Etikkakurkkuja”, Ruusu vastasi. ”Enkelimummi säilöö puutarhastaan saamansa sadon joka vuosi huolellisesti. Kurkut, perunat, kasvikset ja marjat hän käyttää pimeän talven aikana ja loihtii niistä mitä herkullisimpia ruokia. Mutta kuten huomaat hillopurkkien kyljistä, tämänvuotinen sato jää keräämättä.”

Alfred tuijotti hiljaisuuden vallitessa hillopurkkeja, joiden etiketeissä oli viime kesän päivämäärä. Sitten hän kääntyi vastakkaisella seinällä olevaa tummaa puuovea kohti. Hän asteli oven luo, tarttui kahvasta ja painoi sen alas. Ovi pysyi kiinni.
”Kokeile tätä”, Ruusu sanoi ja kaivoi mekkonsa taskusta avaimen, jonka oli löytänyt lipaston laatikosta. ”Ehkä se sopii lukkoon.”
Alfred otti avaimen Ruusulta ja työnsi sen puuoven lukkopesään, joka oli vuosien kuluessa ruostunut kellarin kosteassa ilmassa. Avain kirskui lukossa. Alfred väänsi avainta kaikilla voimillaan, mutta lukko pysyi itsepäisesti kiinni.
”Väärä avain”, Alfred sanoi ja päästi ärtyneenä irti avaimesta.
”Lipaston laatikossa oli vain yksi avain. Pakko sen on sopia lukkoon.”
”Kokeile itse niin uskot”, Alfred tiuskaisi.
”Pitele tätä”, Ruusu sanoi ja ojensi kynttilänsä Alfredille. ”Nosta kynttilä aivan lukon lähelle, niin näen paremmin”, hän opasti.

Ruusu veti avaimen pois lukosta ja tarkasteli sitä kynttilän valossa. Avain oli vanha ja ruostunut, mutta se näytti ehjältä. Yksikään sakara ei ollut taittunut. Ruusu koukistui lukkopesää kohti ja kurkkasi avaimenreikään. Reikä ylsi oven toiselle puolelle, mutta huoneessa oli niin pimeää, ettei Ruusu nähnyt, mitä siellä oli. Hän tarttui Alfredin kädessä olevaan kynttilään ja toi sitä lähemmäs lukkopesää. Jostain käsittämättömästä syystä, puhtaasti päähänpistosta, Ruusu työnsi avaimen pään kynttilänliekkiin ja piti avainta liekissä.
”Mitä sinä oikein teet?” Alfred huudahti. ”Aiotko tuhota koko avaimen?”
Ruusua nolotti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän oli saanut päähänsä työntää avaimen kynttilänliekkiin. Alfred kiskaisi avaimen Ruusun kädestä ja Ruusun kynttilä sammui. Alfred tuijotti mustunutta avaimenpäätä oman kynttilänsä valossa ja pudisti päätään. Sitten hän sytytti omalla kynttilällään Ruusun sammuneen kynttilälangan.
”Tuskin tuo asiaa auttoi, mutta kokeillaan uudestaan”, hän mutisi ja työnsi avaimen uudestaan lukkopesään. Avain kitisi aivan kuin aikaisemminkin, mutta kun Alfred käänsi avainta lukkopesässä, avain antoi periksi ja kääntyi pesässä täyskierroksen. Alfred painoi kahvaa ja kummankin hämmästykseksi ovi aukesi naristen. Heidän eteensä avautui hämähäkinseittien peittämä oviaukko ja pimeä pölyinen huone.

Myyjäisiä

(c) Sädehelmi

Sädehelmi kävi lauantaina myymässä ihania itsetehtyjä koruja sekä Rosetan kirjoja Café Salon Kaamoskarkeiloissa. Seuraava pysäkki on sunnuntai 21.11. ja Wiurilan käsityöläisten joulumyyjäiset klo 11-16. Jos et ehdi sinne, niin Salon omasta Lillan-putiikista löydät Ruususatuja ja muuta ihanaa pukinkonttiin.

28. marraskuuta avaa ovensa myös maankuulu Takataskun joulupuoti, jossa Ruususatuja myynnissä.

Jos mikään näistä myyjäisistä ja putiikeista ei osu matkasi varrelle, niin Ruususatuja voit tilata myös suoraan Rosetalta s-postiosoitteesta rosetta.kivi@gmail.com hintaan 15 euroa (sis. postimaksun Suomessa).

Jos ette vielä ole huomanneet, niin Ruususatu ilmestyy nyt myös englanniksi Lola Rogersin käännöksenä. Ilahduttakaapa ulkomaan ystäviänne Ruususadulla. Tarinan löydätte täältä.

Neljäskymmeneskuudes luku

jossa Enkelimummin kivut käyvät entistä kovemmiksi.

Eetvartti-kissakin tuntui ymmärtävän, että kyseessä oli harras hetki. Se kyhnytti yleensä aina emäntänsä jaloissa tai sylissä, mutta nyt se oli kiivennyt lipaston päälle makaamaan ja katseli sieltä käsin kohtaamista. Ruusu oli istahtanut tuolille ja istui siinä hiljaisena tuijottaen vaivaantuneena käsiinsä. Hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Aivan kuin olisi todistamassa hetkeä, joka oli liian yksityinen hänen silmilleen.

Äkkiä Enkelimummi päästi kurkustaan tuskaisen rääkäisyn ja puristi rintaansa. Hän puri alahuultaan ja puristi silmänsä tiukasti yhteen.
”Kivut ovat kovat, niinkö?” Alfred kuiskasi äidilleen.
Enkelimummi ei saanut sanaa suustaan mutta nyökytti päätän myöntymisen merkiksi.
”Kestä hetki, minulla on sinulle lääkettä mukanani.”
Alfred nousi sängyn ääreltä seisomaan ja asteli reppunsa luo, jonka oli kantanut mukanaan Kontiovuorelta. Repusta hän kaivoi esiin pyöreän, kämmenen kokoisen metallisen rasian, jonka kanteen oli kaiverrettu käärme, jolla oli leijonan pää. Leijonan taakse oli kaiverrettu aurinko ja sen sivuille kuu ja tähti. Metallinen rasia helisi Alfredin otteessa ja kun hän avasi kannen, rasian pohjalta paljastui muutama pieni tummanvihreä pilleri.
”Toin lääkkeet mukanani sinua varten”, Alfred osoitti sanansa äidilleen. ”Nämä poistavat kipusi tehokkaasti, tehokkaammin kuin tee, jonka Ruusu toi mukanaan.”
”Miten uskalsit tulla ne mukanasi Hämärämetsän läpi Ruusukylään? Luulin, että lääkkeesi on valmistettu kielletyistä kasveista”, Ruusu kysyi.
”Valitettavasti onkin”, Alfred vastasi. ”Päätin ottaa riskin. Pillerit, jotka toin mukanani, on helpompi piilottaa kuin työkalut, jolla uutin sinulle mukana tuomaasi lääkettä.”
”Miksi et siinä tapauksessa antanut pillereitä mukaani jo aikaisemmin?” Ruusu kysyi Alfredilta.
”Koska nämä lääkkeet saattavat viedä potilaalta hengen, enkä halunnut antaa niitä kokemattomiin käsiisi”, Alfred vastasi. ”Ne vaivuttavat syvään uneen, josta osa ei ehkä herää enää koskaan.”

Ruusun kurkkua kuristi ja hän nieleskeli.
”Oletko varma, että tämä on hyvä idea?” hän kysyi Alfredilta. ”Entä jos Enkelimummi ei kestäkään lääkitystä ja menehtyy?”
Enkelimummi, joka makasi kippurassa vuoteensa pohjalla, puuttui keskusteluun: ”Ruusu, minun aikani on lähellä. Luota Alfrediin, hän tietää, mitä tekee.”
”Miten voit olla noin varma?”
”Hän on tietäjä ja lääkkeiden valmistaminen on hänen tehtävänsä. Joskus tietäjän on tehtävä kipeitäkin päätöksiä.”
”Älä ole huolissasi, Ruusu. Jos lääke vie Miriamin mukanaan, ainakin hän saa lähteä ilman kipuja”, Alfred säesti.
”Suurin rakkauden osoitus on auttaa toista lähtemään ilman syyllisyyttä ja sietämättömiä kipuja”, Enkelimummi kuiskasi vuoteestaan ja ojensi kätensä kohti Alfredin ojentamia pillereitä.

Ruusua pelotti. Hän tiesi, että Enkelimummilla ei ollut enää paljoakaan aikaa, mutta hän olisi silti halunnut riuhtaista pillerit Alfredin kädestä ja heittää ne pois. Hän ei halunnut päästää Enkelimummista irti. Jokainen jäljellä oleva minuutti tuntui tärkeältä ja taistelemisen arvoiselta.
”Ruusu, sinun on päästettävä irti, sillä jonain päivänä on sinun vuorosi. Mutta ennen kuin otan nämä lääkkeet, haluan kertoa teille jotakin”, Enkelimummi ilmoitti. ”Huomaan, että olette löytäneet kellariluukun. Ennen kuin avaatte sen ja astutte kellarin portaille, kaivakaa lipaston laatikosta mukaanne avain.”
”Mihin sillä pääsee?” Ruusu kysyi.
”Huomaatte kyllä.”

Enkelimummi vaikeni ja painoi leuan rintaansa. Hengitys muuttui taas raskaaksi. Ruususta tuntui että oli vain ajan kysymys, milloin Enkelimummi vetäisi viimeisen henkosensa ja lysähtäisi kuolleena Alfredin käsivarsille. Juuri kun Ruusu luuli Enkelimummin nukahtaneen uudestaan, tämä avasikin silmänsä apposen avoimiksi, nosti etusormensa ylös ilmaan ja sanoi: ”Yksi asia vielä! Ennen kuin avaatte kellariluukun, odottakaa, että vaivun uneen. En halua jäädä tänne kuuntelemaan ääniä kellarista.”
Sitten hän työnsi kädessään puristamansa pillerit suuhunsa ja tarttui Alfredin ojentamaan vesilasiin, nielaisi, sulki silmänsä ja vaipui uneen.

Neljäskymmenesviides luku

jossa Ruusu ja Alfred löytävät lattialuukun.

Ruusu valmisti Alfredille ja itselleen aamiaisen. He istuivat tuvan pienen pöydän äärellä ja mutustelivat vaaleita leipiä, jotka Ruusu oli kastanut maitoon ja paistanut voissa valurautapannulla. Päälle hän oli levittänyt karviaismarjoista ja vadelmista tehtyä hilloketta, jota Enkelimummilla oli purkeittain kylmävarastossaan. Alfred kertoi Ruusulle matkastaan Hämärämetsän läpi. Enkelimummin katkonainen hengitys kuului sängyn pohjalta.

Äkkiä Alfred meni hiljaiseksi. Hän oli ojentanut pitkät jalkansa pöydän alla ja kutitteli varpaillaan Ruusun jalkoja. Hän tunsi varpaidensa alla jotain outoa. Aivan kuin keittiön pöydän alitse juoksevan maton alle olisi jäänyt jokin esine. Alfred nousi penkiltä ja siirsi sitä syrjään. Hän polvistui lattialle ja työnsi kätensä paksun räsymaton alle. Ensin hän ei tuntenut muuta kuin lautalattian rosoisen pinnan, mutta sitten käsi osui metallirenkaaseen.
Ruusu, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt, miksi Alfred äkkiä konttasi pöydän alla lattialla, istui omalla puolellaan pöytää hämmästyneenä.
”Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi Alfredilta.
”Maton alla on jotakin”, Alfred tokaisi. ”Voisitko nousta penkiltä ja auttaa minua siirtämään pöytää?”
Ruusu nousi ja tarttui pöydän toisesta päästä kiinni. Yhdessä Alfredin kanssa he siirsivät raskaan pirttipöydän räsymaton päältä pois. Alfred työnsi räsymaton sivuun. Maton alta paljastui lattialuukku ja metallirengas, jolla luukun sai auki. Ruusu jäi tuijottamaan lattiassa olevaa luukkua.
”Mikä tuo on?”
”Täällä alla on ilmeisesti kellari”, Alfred sanoi.
”Enkelimummi ei ole maininnut sanallakaan mistään kellarista”, Ruusu kuiskasi.
”Ehkä hänellä on siihen syynsä.”
Juuri kun Alfred tarttui metallirenkaaseen nostaakseen raskaan luukun auki, Enkelimummin sängystä kuului sydäntä särkevä parkaisu. Ruusu ryntäsi sängylle ja nosti tuskissaan vaikeroivan Enkelimummin istumaan.
”Vettä, haluan vettä”, Enkelimummi vaikeroi.
Alfred kaatoi vettä mukiin ja ojensi sen Ruusulle, joka juotti varovasti Enkelimummia.
Kun Enkelimummi oli juonut veden, hän jäi tuijottamaan silmät sairaudesta kiiluen Ruusua.
”Näin kammottavaa painajaista”, hän huohotti. ”Siinä minulta ryöstettiin vauva. Yritin juosta ryöstäjää kiinni, mutta hän onnistui pakenemaan lapseni kanssa pimeälle kujalle.”
Ruusu rauhoitteli Enkelimummia. Hän asetteli tyynyjä Enkelimummin tueksi niin, että hänen olisi hyvä istua. Enkelimummi huomasi Alfredin, joka seisoi syrjemmällä. Hän tuijotti miestä hiljaa ja tutkivasti. Sitten hän huomasi siirretyn tuvanpöydän ja syrjään sysätyn räsymaton.
”Kuka tuo on ja mitä olette tehneet tuvassani?” Enkelimummi kuiskasi pelästyneenä Ruusulle.
”Etkö tunnista poikaasi Alfredia?” Ruusu kysyi ja ojensi kätensä miestä kohti vetääkseen tämän lähemmäs Enkelimummin vuodetta.
”Alfred? Jos sinä olet Alfred, niin minä olen ilmeisesti kuollut ja saapunut taivaaseen”, Enkelimummi mutisi itsekseen.
Alfred astui lähemmäs ja polvistui Enkelimummin vuoteen äärelle. Hän tarttui Enkelimummin hauraaseen käteen ja puristi sen omaansa.
”Miriam, vihdoinkin saan nähdä sinut. Olen odottanut tätä päivää jo pitkään.”
Enkelimummi tuijotti liikahtamatta Alfredin ruskeisiin silmiin. Kyyneleet nousivat hänen silmäkulmiinsa, sitten hän nosti vaivalloisesti käsivartensa ja veti Alfredin syleilyynsä.
”Oma poikani, vihdoinkin saan sinut syliini. Olen niin pahoillani kaikesta”, Enkelimummi nyyhkytti Alfredin olkaa vasten.

Alfred ei sanonut mitään, painautui vain tiukasti äitiään vasten ja sulki silmänsä. Hän kuuli päänsä sisällä Miriamin itkusta katkonaisen hengityksen ja tämän sydämenlyönnit. Silmäluomien alla hän näki kuvia itsestään ja naisesta, jonka hän oli mielessään kuvitellut äidikseen. Mielikuvien nainen oli hyvin erilainen Miriam kuin se, jonka kuumeisessa sylissä hän nyt lepäsi. Hän tunsi onnea siitä, että sai vihdoin olla äitinsä luona, mutta iloon sekoittui myös rutkasti surua menetetyistä vuosista. Alfredilla oli ollut hyvä koti ja rakastavat kasvattivanhemmat, jotka olivat kasvattaneet häntä kuin omaa poikaansa, mutta Miriamin sylissä levätessään Alfred ei voinut olla ajattelematta, millaiseksi hänen elämänsä olisi muotoutunut, jos häntä ei olisi jo vauvana erotettu biologisesta äidistään.

Kirjat käyvät kaupaksi

Ensimmäinen painos on jo loppuunmyyty. Enää kaksi kirjaa jäljellä eli täytynee ottaa uusi painos. Kiitos kaikille tilaajille ja erityisesti kaikille ihanaisille, jotka olette ottaneet Rosetan kirjoja puoteihinne ja joulumyyjäisiin myyntiin. Naisverkostoissa on voimaa!

Olen perustanut Facebookiin sivun, jonka nimi on The Tale of Rose. Tervetuloa "tykkäämään". Sivun nimi on tosiaan englanniksi, koska olen käännättänyt tekstin. Käännös on Lola Rogersin tekemä ja aivan ihastuttava. Eetvartti-kissan nimi on Edaward the cat. Hih. Ja Enkelimummi on Granny Angel.

Sain käännöksen oikolukijalta ihanaa lukijapalautetta:

"Your novel is charming, very redemptive and full of symbolism, and I felt quite emotional at the end! I like your cover description of it as a fairytale for grown-ups (I would also include young adults in this category), and especially enjoyed the way some of the characters are fighting against their better selves, and against self-knowledge. [...]"The responsibility of honesty", came through very strongly to me in the text – being honest to yourself as well as to others."

Neljäskymmenesneljäs luku

jossa Alfred saapuu Ruusukylään.

Alfred saapui Ruusukylään aamuhämärän vielä levätessä niittyjen yllä. Ruusukylä nukkui ja Alfred oli siitä iloinen. Hän ei halunnut herättää huomiota. Hän oli matkannut metsän halki pari päivää. Hämärämetsä oli hänelle tuttu, eikä hän pelännyt susia eikä muitakaan eläimiä. Matka oli silti ollut raskas, sillä hän pelkäsi saapuvansa perille liian myöhään. Hän oli lähtenyt matkaan heti saatuaan Ruusun viestin.

Alfred ei ollut koskaan tavannut äitiään Miriamia. Hän oli saanut tietää äidistään viisitoistavuotiaana, kun kyyhky oli eräänä päivänä lentänyt hänen ikkunastaan sisään ja tuonut hänelle viestin. Hän ei ollut ensin uskoa naista, joka väitti olevansa hänen biologinen äitinsä ja kertoi joutuneensa eroon pojastaan tämän synnyttyä. Viestissä Miriam kertoi myös Mitrosta, Alfredin isästä, joka naitettiin rikkaan talon tyttären kanssa. Alfred piti viestiä pilana, mutta kun hän oli kertonut asiasta Mestarille, jonka luona oli juuri aloittanut opinnot, tämä olikin yllättäen vahvistanut Miriamin tarinan. Alfred järkyttyi perin pohjin saadessaan tietää, etteivät hänen vanhempinaan pitämänsä ihmiset olleetkaan hänen oikeita vanhempiaan.
”Mutta olethan sinä ollut meille kuin oma poika”, kasvattiäiti vetosi raivostuneeseen poikaan, joka vaati selitystä sille, miksi asia oli salattu häneltä viisitoista vuotta.
”Emme halunneet, että tunnet olosi ulkopuoliseksi, siksi päätimme olla kertomatta”, kasvatti-isä vahvisti.
Vähitellen Alfredin raivo laantui ja hän pystyi näkemään asian kasvattivanhempiensa näkökulmasta. Tosiaan, hän oli aina tuntenut olevansa kasvattivanhemmilleen kuin oma poika ja sitähän hän olikin. Hän oli vauvasta asti kasvanut näiden huomassa ja ollut osa perhettä. Siitäkin huolimatta hän halusi tavata Miriamin. Hän halusi nähdä, miltä hänen biologinen äitinsä näytti, oliko heissä samoja piirteitä. Mutta Miriam ei halunnut Alfredin saapuvan Ruusukylään. Hän ei halunnut kenenkään tietävän pojastaan eikä hän halunnut ryhtyä kilpailemaan huomiosta Alfredin kasvattivanhempien kanssa. Hän ajatteli, että kasvattivanhemmat eivät pitäisi siitä, että Alfredin biologinen äiti kaikkien vuosien jälkeen ilmestyisi pojan elämään. Jossain sisimmässään Enkelimummi myös pelkäsi tavata Alfredia. Hän pelkäsi tulevansa torjutuksi, sillä olihan luonnollista, että Alfred rakasti kasvattivanhempiaan enemmän kuin naista, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Miriam ajatteli, ettei hän enää koskaan pystyisi luopumaan pojastaan uudestaan, jos hän näkisi tämän. Hän pystyi elämään kaipauksensa kanssa, kun kommunikointi pojan kanssa tapahtui kirjeitse, mutta jos hän koskaan saisi sulkea pojan syliinsä, hän ei enää pystyisi päästämään tästä irti. Siksi oli parempi pysyä erossa toisistaan ja pitää yhteyttä kyyhkyjen välityksellä.

Ruusu oli piirtänyt kirjeeseen pienen kartan, johon hän oli merkinnyt Ruusukylän talot ja tuvat. Kartan avulla Alfred löysi vaivattomasti Kyyhkylän. Aurinko oli nousemassa taivaanrannan takaa, kun Alfred avasi varovasti Kyyhkylän veräjän. Se narisi. Jossain kauempana kiekui kukko.

Alfred astui hämärään tupaan, jonka ikkunoista aamuauringon ensimmäiset säteet siivilöityivät pitsiverhojen läpi. Huoneen peräseinällä ikkunan alla oli sänky, jossa nukkui valkoiseen puuvillayöpaitaan pukeutunut vanhempi rouva. Alfred arvasi, että nukkuva nainen oli Miriam. Lattialla sängyn vierellä patjalla makasi Ruusu täydessä unessa. Ruusun jalkojen ympärille kietoutuneena makasi pullea oranssikarvainen kissa. Alfredin astuessa tupaan kissa nosti välittömästi päänsä ja tuijotti tutkivasti vierasta. Sitten se naukaisi kuin varoittaakseen talon väkeä tunkeilijasta ja herätti Ruusun.

Ruusu nousi patjalta eikä hetkeen muistanut missä oli. Hän oli valvonut Enkelimummin unta jo yli viikon ja päivät alkoivat mennä sekaisin. Ne limittyivät toisiinsa ja hänen oli vaikea muistaa, mikä päivä tänään oli. Hän tuijotti ihmeissään ovensuussa seisovaa nuorukaista ja kuvitteli hetken näkevänsä unta. Mutta kun Alfred astui huoneen poikki ja laskeutui lattialle patjan viereen, Ruusu tiesi olevansa hereillä.
”Sinä sait viestini”, hän sanoi ja painautui lujasti Alfredia vasten. Mies puristi käsivartensa Ruusun ympärille ja tuuditti tätä sylissään kuin pientä lasta. Ruusu itki hiljaa vaikkei oikein tiennyt miksi. Tuntui kuin monien valvottujen öiden taakka olisi helpottanut nyt kun Alfred oli siinä.
”Lähdin heti viestisi saatuani”, Alfred vastasi. ”Oletan, että tuo hopeahapsinen nainen vierelläsi on Miriam. Kuinka kauan hänellä on vielä aikaa?”
”Lääkäri arvioi, että kyse on enää päivistä. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut varma, että Enkelimummi lähtee. Olen antanut hänelle keittämääsi lääkettä, mutta nyt sekin alkaa käydä vähiin ja kivut ovat aina vain kovempia.”
Alfred nousi lattialta ja asettui sängyn viereen. Hän katsoi lempeillä silmillään nukkuvaa naista ja silitti tämän hiestä kosteita hiuksia, jotka olivat liimautuneet otsalle.
”Lääke menettää tehoaan ajan myötä. Älä huoli, minulla on mukana toista lääkettä, jonka keitin kotona. Mutta ennen kuin herätämme Miriamin ja ryhdymme lääkitsemään häntä haluaisin jotain syötävää”, Alfred hymyili ja silitti Ruusun poskea.

Neljäskymmeneskolmas luku

jossa Ruusu antaa Pauliinalle tehtävän.

Enkelimummin tila heikkeni nopeasti. Ruusu oli joutunut nostamaan lääkeannostelua jo neljään kertaan päivässä, minkä seurauksena Enkelimummi nukkui suurimman osan vuorokaudesta. Ruusu valvoi Enkelimummin unta ja nukkui yötkin hänen tuvassaan siltä varalta, että Enkelimummi tarvitsisi häntä. Tohtori oli käynyt pariin otteeseen tapaamassa potilasta, mutta niin kuin Enkelimummi oli sanonutkin, tämä ei pystynyt tekemään paljoakaan Enkelimummin tilan parantamiseksi. Ruusu ei maininnut sanallakaan Alfredin lääkkeestä, sillä hän ei halunnut saattaa itseään eikä Enkelimummia vaikeuksiin.

Kylän pastori Matteus Fariskus oli myös saapunut paikalle kuullessaan huhut Enkelimummin terveyden heikkenemisestä. Fariskus oli kantanut mukanaan pientä öljypulloa ja tarjonnut Enkelimummille viimeistä voitelua, jonka tarkoituksena oli tarjota sairaalle syntien anteeksiantoa ja henkistä voimaa. Enkelimummi oli kieltäytynyt Fariskuksen palveluista ja käännyttänyt miehen pois luotaan. Fariskus oli loukkaantunut ja varoittanut Enkelimummia siitä, ettei yksikään syntinen voinut kuoltuaan päästä Suuren Voiman tyyssijoille, ellei hän ollut tunnustanut ensin syntejään ja saanut niitä anteeksi Voiman lähettiläältä, jollaisena Fariskus itseään piti.

Enkelimummi oli tuohtunut Fariskukselle ja korottanut kuumeista ääntään sängynpohjalta:
”Minä uskon Voimaan ja Voima on minussa. Voima tietää ja tuntee salatuimmatkin ajatukseni enkä minä pysty sitä pakenemaan enkä siltä piiloutumaan. Miksi minä tarvitsisin sinua minun ja Voiman välille? Jos minulla on Voiman sisäinen tuntemus, ei minun pelastukseni ole sinusta eikä kaltaisistasi kiinni. Se on yksin Voiman ansiota ja Hänen kädessään.”
Ruusun oli vaikea käsittää, mitä Enkelimummi tarkoitti pelastuksella ja Voiman sisäisellä tuntemuksella, mutta kun Enkelimummi oli alkanut yskiä hillittömästi, hän oli tarttunut Fariskusta käsivarresta ja pahoitellen ohjannut tämän öljypulloineen ulos. Hän oli pyytänyt anteeksi Enkelimummin kovia sanoja ja vedonnut siihen, että Enkelimummi sairauden vuoksi päästi suustaan harkitsemattomia ja että tämän pitäisi saada nyt levätä rauhassa. Fariskus oli tuijottanut silmät leimuten Ruusua ja todennut, ettei Enkelimummi terveenäkään ollut koskaan osoittanut enempää nöyryyttä kirkon oppeja kohtaan.
”Siitä asti kun tuo nainen saapui Ruusukylään, hän on kulkenut omia polkujaan ja halveksinut pyhiä oppejamme. Ota sinä, Ruusu, opiksesi äläkä anna Enkelimummin johdattaa sinua väärille poluille. Vain puhtaassa opissa on pelastus ja sitä minä tarjoan seurakuntalaisilleni”, Fariskus saarnasi.
Hänen kiivastuneet kasvonsa hehkuivat punaläikikkäinä ja kaksoisleuka tutisi kuin vasta valmistunut vadelmahyytelö. Ruususta Fariskus näytti aivan kimmastuneelta kalkkunalta. Ruusu tiesi myös, että kimmastuneen kalkkunan kanssa ei kannattanut ryhtyä mittelöön, ja siksi hän hyvästelikin Fariskuksen nopeasti ja sulki veräjän tämän perässä.

Viime yönä Enkelimummi oli vaikeroinut tuskissaan, vaikka Ruusu oli juottanut hänelle lääketeetä kahdesti yön aikana. Eetvartti oli huolissaan nuollut emäntänsä kättä ja puskenut tämän poskea kuin herättääkseen tämän loputtomasta painajaisesta. Kun aamu vihdoin valkeni, Ruusu oli itsekin niin väsynyt, ettei herännyt edes naapuritalon kovaäänisen kukon kiekumiseen. Yön hämärimpinä hetkinä Ruusu ajatteli kaipauksella Seppää sekä ruusutarhaansa, jota hän ei ollut päässyt hoitamaan. Rikkaruohot olivat jo varmasti peittäneet rakkaat ruusupensaat ja tuhohyönteiset kutoneet verkkojaan ruusun terälehtiin.

Ruusu luuli hourailevansa unissaan, kun pellavakutomon Pauliina sinä aamuna astui Enkelimummin ovesta sisään. Pauliinan palmikot oli tyypilliseen tapaan kiedottu korvien päälle rinkeleiksi. Yllään hänellä oli löysä pellavainen leninki, joka oli värjätty mustikan siniseksi. Lyhyet puhvihihat paljastivat hänen sirot ruskettuneet käsivartensa. Leningin rinnuksella oli ristipistoin koristeltuja valkoisia kuvioita. Ruusu ei voinut kieltää sitä, etteikö Pauliina olisi näyttänyt kauniilta. Pauliinan kasvot näyttivät pehmeämmiltä kuin yleensä ja hän puristi ujosti kädessään nenäliinaa. Pauliina oli yhtä hoikka kuin ennenkin, raskaus ei vielä ollut ehtinyt niin pitkälle, että se olisi näkynyt pehmeästi laskeutuvat leningin alta.
”Mitä asiaa?” Ruusu kysyi tuvan keskellä tuppisuuna seisovalta Pauliinalta.
”Halusin vain tulla kysymään, tarvitsetko apua”, Pauliina vastasi.
Ruusu tunsi olonsa vaikeaksi. Viime yönä hän oli hiljaa mielessään toivonut, että joku tulisi hänen avukseen Enkelimummia hoitamaan, mutta hän ei totisesti ollut ajatellut Pauliinaa. Vaikka hänen vihansa naista kohtaan ei enää ollutkaan yhtä voimakasta kuin aikaisemmin, ei hän silti halunnut olla tämän kanssa tekemisissä. Pauliina ilmeisesti aavisti Ruusun aatokset, koska alkoi kovasti selittelemään:
”Haluaisin vain olla avuksi nyt kun… niin siis vaikka odotankin Sepän lasta… olethan sinäkin auttanut minua.”

Ruusu ei ymmärtänyt alkuunkaan, mitä Pauliina tarkoitti auttamisella. Eihän hän ollut auttanut Pauliinaa millään tavalla. Pauliina jatkoi:
”Sinä yönä, kun saavuit kotiisi ja minä nukuin sängyssäsi…”
”Mitä siitä?” Ruusu keskeytti ärtyneenä. Hän muisti kyllä järkytyksen, kun oli löytänyt Pauliinan sängystään. Aamulla Pauliina oli kertonut odottavansa Sepän lasta ja joutuneensa häädetyksi pois vanhempiensa kodista, kun he olivat saaneet tietää raskaudesta.
”Minulla ei ollut silloin paikkaa, mihin mennä. Tiesin, että talosi oli tyhjänä, ja murtauduin sisään. Sinä olisit voinut heittää minut ulos ja ilmiantaa murrosta, mutta annoit minun jäädä luoksesi.”
”Sama kai se, kuka talossa asuu nyt, kun minä hoidan Enkelimummia”, Ruusu mutisi.
”Anna minun auttaa sinua”, Pauliina vetosi. ”Haluan olla hyödyksi ja osaan hoitaa kotia.”
Ruusu mietti kuumeisesti, mitä vastaisi Pauliinalle. Hän ei naisen hyväntahtoisuudesta huolimatta halunnut tätä ympärilleen Enkelimummin tupaan pyörimään. Kateus lapsesta muistutti olemassaolostaan.
”On yksi asia, jossa voisit auttaa.”
”Kerro, autan mielelläni.”
”Voisit hoitaa puutarhaani, nyppiä rikkaruohot ruusupensaista ja myrkyttää kirvat. Osaatko?”
”Paremmin kuin uskotkaan”, Pauliina hymyili. ”Ole huoleti. Puutarhasi on hyvissä käsissä.”
Kun Pauliina kääntyi poistuakseen, Ruusu hymyili ensimmäistä kertaa moneen päivään.

Neljäskymmenestoinen luku

jossa Sepän elämä tekee täyskäännöksen.

”Nyt en ymmärrä, mitä tarkoitat”, Seppä kiivastui. Hän tunsi, miten kiukku alkoi vallata hänen mieltään. Pauliina ei ollut koskaan merkinnyt Sepälle muuta kuin hetkellistä iloa eikä hän tuntenut Pauliinaa kohtaa syviä tunteita. Oli varmasti totta, että hän oli kohdellut Pauliina epäreilusti. Hän tiesi Pauliinan toivovan perhettä, mutta toisaalta hän oli alusta asti tehnyt Pauliinalle selväksi, ettei rakastanut tätä. Hän oli ollut rehellinen ja oli kohtuutonta, että Ruusu tuomitsi hänet mitättömästä harha-askeleesta.
”Sinä tiedät, että en ole koskaan voinut sietää Pauliinaa”, Ruusu jatkoi. ”Olin järkyttynyt, kun löysin hänet aamuyöllä sängystäni. Tiedätkö, miksi hän oli tunkeutunut mökkiini?”
”Mistä minä voisin tietää, mitä sen naisen päässä liikkuu”, Seppä kimpaantui. Hän ei olisi halunnut jauhaa Pauliinasta, sillä Pauliina oli taaksejäänyttä elämää. ”Enkä ylipäätään ymmärrä, miksi hän on etsinyt sinut käsiinsä. Ethän sinä liity hänen elämäänsä millään tavalla.”
”Pauliina etsi minut käsiinsä kertoakseen minulle salaisuuden.”
”Vai vielä salaisuuden! Mikä se sellainen salaisuus muka on?”, Seppä kysyi ivallisella äänellä.
”Pauliina on raskaana. Hän odottaa sinun lastasi, Seppä.”
Seppä vaikeni. Hän tuijotti Ruusua silmiin ja kuuli ajan kulun korvissaan. Oliko tämä jokin testi?
”Hän valehtelee!” Seppä karjaisi.
”En usko. Kun hänen vanhempansa saivat tietää raskaudesta, he heittivät Pauliinan ulos kodista, eikä Pauliinalla ollut muuta paikkaa, mihin mennä kuin minun tyhjä tupani.”

Seppä astui ulos Enkelimummin veräjästä, ja poistui hartiat lysyssä laahustaen. Ruusu tuijotti Sepän etääntyvää selkää. Hän puristi kämmeniään nyrkkiin, ei siksi, että olisi halunnut lyödä, vaan siksi, että tunsi niin suurta voimatonta surua ja raivoa siitä, että elämä erotti heidät toisistaan. Hän tiesi, että lapsi oli aina taivaan lahja, mutta sillä hetkellä hän ei pystynyt näkemään uutta ihmistä siunauksena. Vaikkei hän koskaan ollut sitä Sepälle ääneen sanonutkaan, hän tiesi syvällä sisimmässään olevansa Pauliinalle kateellinen. Hänestähän olisi pitänyt tulla Sepän lapselle äiti. Ja nyt Seppä oli mennyt pilaamaan kaiken, viimeisetkin mahdollisuuden rippeet, saattamalla Pauliinan raskaaksi.
Kun Ruusu astui takaisin tupaan, Enkelimummi istui sängyssään ja silitti kissaa sylissään.
”Taisin nukkua pitkään”, Enkelimummi kuiskasi. Hänen valkoinen tukkansa hapsotti joka suuntaan.
”Toivottavasti Alfredin lääke auttoi.”
”Auttoi. Kipu helpotti, ainakin hetkeksi.” Enkelimummi hymyili.
”Haluaisitko jotain syötävää?”
”Minulla on kiljuva nälkä. Kaapissa on kardemummalla maustettua karviaismarmeladia ja vehnäleipää.”

Ruusu kasteli vehnäleivän nopeasti maidossa ja paistoi leivät kuumalla pannulla voissa. Sillä aikaa kun leivät paistuivat kullankeltaisiksi, hän vispasi kermasta vaahtoa, jonka levitti leipien päälle yhdessä marmeladin kanssa. Sitten he istuutuivat tuvan pöydän äärelle syömään. Ruusu ei muistanut, milloin hän olisi maistanut mitään niin makoisaa. Enkelimummi valmisti marmeladia oman puutarhan marjoista ja höysti niitä erilaisilla mausteilla. Karviaismarmeladi oli Ruusun herkkua, mutta hän piti myös Enkelimummin vadelma- ja luumuhilloista, punaviinimarjamehusta, kirsikkamarmeladista ja omenakanelihillokkeesta, varsinkin kun siihen lisäsi kermavaahtoa.
”Ruusu, haluaisin pyytää sinulta apua muutamaan asiaan liittyen. Sitten kun minua ei enää ole, haluaisin, että –”
”Onko meidän pakko puhua tästä nyt?” Ruusu keskeytti Enkelimummin. Enkelimummin aika saattaisi olla lähellä, mutta Ruusua ahdisti puhua asiasta. Hän ei halunnut ajatella aikaa, jolloin Enkelimummia ei enää olisi. Enkelimummi hymyili Ruusulle ja tarttui tätä kädestä:
”Olisi suuri helpotus, jos saisin puhua siitä nyt. En tiedä, kuinka monta päivää, viikkoa tai kuukautta minulla on jäljellä. Ja asia on tärkeä.”

Ruusu huokaisi. Hän tuijotti hetken sormiaan ja mietti Seppää. Hän olisi kovasti halunnut kertoa asiasta Enkelimummille mutta ymmärsi, että tämä ei ollut oikea hetki. Enkelimummilla oli omissa asioissaan tarpeeksi mietittävää, eikä olisi oikein lisätä hänen taakkaansa.
”Kun minua ei enää ole, haluan, että järjestät pienimuotoiset hautajaiset. Olen säästänyt sitä varten rahaa, jotka löydät piirongin laatikosta. Siellä on myös kirje, jonka haluan sinun lukevan hautajaisten jälkeen. Olen kirjoittanut sen sinulle.”
”Mitä siinä lukee?”
”Malta mielesi. Kaikella on aikansa ja paikkansa.”
”Onko siinä kaikki?”
”Kyllä. Ja toivon, että pidät huolta siitä, että saan Alfredin lääkettä aina kun kivut käyvät ylivoimaisiksi. Lupaatko?”
”Lupaan.”

Rosetta komppaa: Kaikki muuttuu paremmaksi

Kaikki muuttuu paremmaksi!

Neljäskymmenesensimmäinen luku

jossa Seppä vakuuttaa rakkauttaan.

Enkelimummi nukkui kuudetta tuntia. Välillä Ruusu kävi pyyhkimässä hikeä Enkelimummin otsalta ja kuuntelemassa, että tämä hengittää. Sitten hän istui taas tuvan pöydän ääreen ja jatkoi kirjeen kirjoittamista. Hän oli juuri saanut viimeisteltyä viestin ja pujotettua sen rullalle pieneen metalliseen putkeen, kun tuvan ovi avautui. Seppä työnsi päänsä ovesta sisään. Ruusu nosti sormen huulilleen viittoakseen Sepälle, että tämän tuli olla hiljaa. Ruusu ei halunnut, että Enkelimummi heräisi unestaan. Hän viittoi Seppää seuraamaan mukanaan ulkorakennukseen.
Sade oli tauonnut, mutta taivas oli pilvinen. Ruusun varpaat kastuivat kun hän kulki Seppä perässään huvimajaan ja istuutui pyöreän pöydän ääreen. Seppä asettui Ruusua vastapäätä toiselle puolelle pöytää.
”Kävin aamulla tuvallasi. Pauliina kertoi, että olet täällä”, Seppä avasi keskustelun.
”Mitä sinä haluat?” Ruusu kysyi naama peruslukemilla. Hän ei aikoisi päästää Seppää helpolla.
”Halusin tavata sinut. Olen kaivannut sinua kovasti matkasi aikana. Haluaisin puhua –”
”Mitä puhumista meillä enää on toisillemme?”
”Ymmärrän, että olet vihainen. Mutta minä olen miettinyt asioita matkasi aikana. Tiedän tehneeni virheen, kun en silloin yhtenä iltana antanut sinun jäädä luokseni yöksi. Jouduin paniikkiin. En tarkoittanut ajaa sinua pois luotani”, Seppä sanoi ja ojensi kätensä pöydän yli tarttuakseen Ruusua kädestä. Ruusu veti käden pois pöydältä syliinsä.
”Tällä keskustelulla ei taida olla enää mitään merkitystä”, Ruusu kuiskasi ja tuijotti käsiinsä.
”Ei mitään ole vielä menetetty”, Seppä huudahti. ”Me voimme unohtaa menneet ja aloittaa alusta. Voimme kasvattaa yhdessä ruusuja ja muitakin kukkia. Minä kyllä opin, lupaan sen.”
Ruusu tuijotti vastapäätä istuvaa Seppää. Miehen siniharmaat silmät katsoivat vetoavasti häneen. Ruskettuneita kasvoja peitti parin päivän parransänki. Ruusu huomasi, että Sepän ohimoilla kasvoi muutama harmaa hius. Ruusu oli aina pitänyt Seppää komeana. Sillä hetkellä hän näytti entistäkin komeammalta.
”Kerroit tavanneesi Pauliinan luonani. Etkö yhtään ihmetellyt, miksi hän oli siellä?” Ruusu kysyi.
”Ihmettelin tietysti ja kysyinkin sitä häneltä, mutta hän ei halunnut vastata. Hän on minulle vihainen”, Seppä vastasi.
”Ja syystäkin. Sinä olet kohdellut häntä ala-arvoisesti.”
”En ole luvannut hänelle mitään. Hän on tiennyt alusta asti, ettei kyseessä ole vakava suhde.”
Ruusu ei vastannut mitään, tuijotti vain kiukkuisesti Seppää.
”Ruusu, olen pahoillani siitä, mitä Pauliinan kanssa tapahtui. Hän ei merkitse minulle mitään, ja olen kertonut sen hänelle. En ymmärrä, miksi hän yhä haluaa sotkeutua elämäämme.”
”Minä ymmärrän.”
”Mitä tarkoitat?”
”Tarkoitan, että Pauliinalla on hyvä syy sotkeutua elämääsi. Hän rakastaa sinua.”
”Mutta minä en rakasta häntä. Minä rakastan sinua”, Seppä vakuutti. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Ruusu yhä jaksoi jauhaa Pauliinasta.
”Mitä sinä oikeastaan tiedät rakkaudesta?”
”Ainakin sen, etten halua elää ilman sinua. Jos voisit antaa minulle anteeksi, löytäisimme varmasti keinon elää yhdessä.”
”Päätös on jo tehty puolestamme. Kaikella toiminnalla on seurauksensa. Joskus niitä ei vain näe heti. Ja sinä olet sulkenut silmäsi eräältä merkittävältä seikalta.”