Rosetta Kivi: Ruususatu

Ruususadun lukuohjeet

2011-03-07T19:08:00.000+02:00

Rosetta Kiven Ruusatu on julkaistu jatkotarinana tässä blogissa. Voit lukea Ruususadun ilmaiseksi ja ensimmäiseeen kappaleeseen pääset tästä. Tarinan jatko-osia pääset seuraamaan klikkailemalla sivuston oikeassa reunassa sijaitsevan Blogiarkiston linkkejä.

Jos pidät sadusta, vinkkaa siitä kaverillesikin.

Ameriikan ihmetys ja pikkujoulumarkkinat

2010-11-25T22:58:00.001+02:00

Arvatkaapas mitä! No sitä, että Ruususatua on nyt saatavilla myös englanninkielisenä kirjana. Jos teillä on ulkomaan eläviä ystävinä ja haluatte ystäväänne ilahduttaa lahjalla, josta Suomi-brändiryhmäkin saattaisi olla ylpeä, niin tilatkaapa oma kappaleenne täältä.

Naantalilaisille sellaisia terveisiä, että kipittäkääs lauantaina 27.11. pikkujoulumarkkinoille ja etsikää Rosetan vanhin täti käsiinne, sillä hänellä on Ruususatuja myynnissä. Saattaapi olla myös muutama pomokirja.

Auringon laskiessa

2010-11-23T19:17:00.005+02:00

Laiva oli ankkuroituna laiturin viereen, kun Ruusu ja Alfred saapuivat laiturille. Se oli pieni puinen höyryalus, joka toi Vastarannalta tavaraa Ruusukylään muutaman kerran vuodessa. Laivan kapteeni nojasi aluksen kaiteeseen ja poltti piippua. Kun hän näki Ruusun ja Alfredin saapuvan, hän astui laiturille ja nosti lippalakkiaan tervehdykseksi.
”Sinä taidat olla Ruusu”, kapteeni mörähti ja ojensi kätensä Ruusulle. ”Tervetuloa laivaani.”
”Kiitos”, Ruusu mumisi vastaukseksi.
”Kuinka kauan matka kestää?” Alfred kysyi kapteenilta.
”Tällaisella aurinkoisella säällä olemme perillä parissa päivässä.”
Alfred nyökkäsi ja laski Ruusun repun laiturille. Kapteeni huusi ruoripojan luokseen ja pyysi tätä viemään repun laivaan.

Äkkiä Ruusu kuuli nimeään huudettavan. Hän kääntyi kylään päin ja näki, kuinka Seppä harppoi pitkin kiireisin askelin laituria kohti pitkulainen kotelo kädessään. Ruusu tunsi, kuinka polvet notkuivat hänen allaan. Seppä lähestyi rantaa ja harppoi puuskuttaen laiturille.
”Mitä asiaa sinulla on?” Alfred kysyi tiukasti. ”Luulin, että olimme saaneet asiat päätökseen Miriamin kodin avaimen luovuttaessani.”
Seppä huohotti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Korkealta taivaankannelta porottava aurinko häikäisi ja Seppä siristi silmiään.
”Löysin tämän Enkelimummin tuvan pöydältä”, Seppä sanoi ja ojensi viulukotelon Ruusulle.
Ruusu tuijotti koteloa eikä tiennyt tarttuako siihen vai ei.
”Mutta mitä minä tällä teen?” Ruusu kysyi.
”Enkelimummi oli jättänyt pöydälle viestin, jossa hän pyysi viestin löytäjää antamaan kotelon sinulle ennen lähtöäsi”, Seppä intti ja työnsi koteloa itsepäisesti Ruusulle.
”Pötyä”, Ruusu tiuskaisi. ”Minä kävin sulkemassa pitsihuvilan oven hautajaisten jälkeen eikä tuvan pöydällä ollut silloin mitään viestiä saatikka soitinta.”
Seppä ojensi kirjekuoren Ruusulle. Ruusu avasi sen ja poimi kuoresta kirjeen ja kuivatun ruusun. Ruusu tunnisti kukan samaiseksi lajikkeeksi, jota kasvoi hänen puutarhassaan ja jollaisen hän oli laskenut Enkelimummin haudalle. Viesti oli Enkelimummin käsialalla kirjoitettu.

Ruusu,
meille kaikille on jaettu syntymässämme lahja, jota meidän tulee vaalia. Sinun lahjasi on musiikki ja tietäjän siemen, jotka olet vanhemmiltasi perinyt. Ota viulu mukaasi, pidä siitä yhtä hyvää huolta kuin olet ruusuistasi pitänyt.

Tiesitkö, että ruusu, jota olet puutarhassasi hoitanut, on nimeltänsä Valamonruusu? Se tunnetaan myös toisella nimellä: Unikkoruusu.

Rakkaudella,
Miriam

Ruusu taittoi kirjeen ja asetti sen takaisin kuoreen. Hän seisoi hetken ajatuksissaan ja tarttui sitten Sepän ojentamaan viulukoteloon.
”Kiitos, Seppä. Ja kaikkea hyvää sinulle ja Pauliinalle”, Ruusu sanoi ja ojensi kätensä hyvästiksi. Seppä tarttui epäröivästi Ruusun ojentamaan käteen. Äkkiä hän tunsi suurta tarvetta sulkea edessään seisova nainen syliinsä ja upottautua ikuisiksi ajoiksi naisen syleilyyn, mutta ennen kuin hän ehti vetää naista lähemmäs, Ruusu oli jo irrottanut otteensa. Kuului pillin vihellys ja kapteeni kehotti Ruusua astumaan laivaan. Ruusu puristi viulukoteloaan kainalossaan ja kääntyi Alfredin puoleen.
”Ehkä tiemme vielä risteävät”, Ruusu sanoi ja painoi päänsä Alfredin rintaa vasten.
”Kuka tietää. Mutta ennen kuin lähdet, haluan antaa sinulle lahjan.”
Alfred kaivoi housuntaskusta sinisen mestarikiven ja ojensi sen Ruusulle.
”Tämä kuuluu nyt sinulle. Kun löydät tietäjän, johon luotat, anna se hänelle. Se on merkki.”
Ruusu poimi kiven Alfredin kämmeneltä ja silitti sen sileää pintaa.
”Kiitos”, hän kuiskasi.
Ruusu asteli laiturin ja laivan välistä pikkuista puusiltaa pitkin laivan kannelle. Laivapojat irrottivat köydet laiturista ja pilli huusi lähdön merkiksi.

Vielä kaukaa Ruusu näki kaksi miestä seisomassa vieretysten laiturilla, toinen vilkuttaen, toinen käsiään rinnalla puristaen. Ruusu tuijotti laiturille niin pitkään, että taakse jääneet miehet näkyivät enää pieninä pisteinä. Kun hän käänsi katseensa kohti menosuuntaa, aurinko oli vaipumassa taivaanrannan taa. Se värjäsi horisontin vaaleanpunaiseksi. Äkkiä taivaankannen yli piirtyi hopeinen vana. Ruusu näki taivaalla lähestyvän tutun hopeanhohtoisen kyyhkyn, Aarteen. Sekin oli matkalla Vastarannalle.

***
Sen pituinen se.

Viideskymmenesensimmäinen luku

2010-11-22T20:51:00.000+02:00

jossa tehdään lähtöä.

Miriamin hautajaisiin osallistui koko kylä. Aurinkoisena elokuun lopun päivänä Enkelimummi laskettiin kylän hautausmaalla ikuiseen lepoon. Jokainen Ruusukylän asukas laski haudalle yhden ruusun omasta puutarhastaan. Ruusu oli poiminut rakkaimmasta pensaastaan juuri kukkaan puhjenneen tulipunaisen ruusun. Pensas oli Ruusun silmäterä. Hän oli aikoinaan saanut pistokkaan omalta kasvattiäidiltään, joka oli kutsunut ruusua Valamonruusuksi.

Poikkeuksen joukosta teki Seppä, jonka puutarhassa ei kasvanut ruusuja. Seppä oli saapunut hautajaisiin yhdessä Pauliinan kanssa. Sepän puutarhasta pariskunta oli kerännyt kimpun unikoita, jotka he olivat sitoneet kimpuksi vaaleanpunaisella silkkinauhalla. Vähäeleisesti synkin ilmein Seppä laski kimpun Enkelimummin haudalle. Pauliina tarttui miestä kädestä ja puristi kättä omaansa, mutta Seppä ei vastannut puristukseen. Ruusu seurasi pariskuntaa sivusta ja tunsi surua miestä katsoessaan. Hän tiesi, ettei koskaan saisi Seppää omakseen, niin paljon kuin tätä rakastikin. Hän olisi mielellään vihannut Sepän rinnalla seisovaa pellavapäistä Pauliinaa, mutta jostain syystä viha ei ottanut leimahtaakseen vaan haihtui haikeutena ilmaan Ruusun ajatellessa pariskunnan lasta, jonka oli määrä syntyä talvella päivän ollessa lyhyimmillään.

Hautajaisia edeltävänä yönä Ruusu oli kieriskellyt unettomana sängyssään. Kun uni tuntui pakenevan yhä kauemmas, hän oli noussut ylös ja istahtanut mökkinsä rappusille kesäyön hämärään. Aamuyö oli hiljainen, eivätkä linnut olleet vielä heränneet. Ruusun puutarha oli vaipunut uneen, osa kukista oli sulkenut terälehtensä yöksi. Ruusu katsoi pihapiiriä ja lankkuaitaa, joka rajasi pihan kapeasta tiestä, joka johti Sepän asunnolle. Jossain pihan perällä kurnutti sammakko, joka houkutteli luokseen naarasta. Ruusu ihmetteli, miten sammakko tässä vaiheessa kesää jaksoi vielä kurnuttaa. Yleensä ne metelöivät alkukesästä.

Ruusu tiesi, että hänen olisi tehtävä päätös. Ruusukylään hän ei voisi enää jäädä. Kaikki kylässä muistutti liikaa unelmista, jotka eivät olleet toteutuneet hänen osakseen, sekä ihmisistä, joista hän oli tahtomattaan joutunut luopumaan. Alfred oli asettunut yöksi Kyyhkylään ja pyytänyt Ruusua jäämään seurakseen. Vaikka Ruusu oli aina rakastanut Enkelimummia, hänestä tuntui silti vieraalta ajatus siitä, että viettäisi yönsä juuri kuolleen ihmisen talossa. Olkoonkin, että Miriamin ruumis oli kannettu viileään aittaan odottamaan siunausta ja hautaan laskemista. Kasvattiäitiä oli joskus pyydetty pesemään Armoon siirtyvien kyläläisten ruumiita, ja hän oli joskus pyytänyt Ruusuakin mukaansa, mutta Ruusu oli kieltäytynyt. Tällä kertaa Ruusu oli ilmoittanut nukkuvansa yönsä omassa mökissään ja saapuvansa aikaisin aamusta Alfredin luo, mistä ruumis kuljetettaisiin valkoisessa arkussa hevoskärryillä kirkolle.

Ruusu mietti rappusilla istuessaan omaa tulevaisuuttaan. Hän voisi toki jättää Ruusukylän ja seurata Alfredia Kontiovuorelle. Siellä hän voisi avustaa Alfredia tämän työssä ja epäilemättä tulla onnelliseksi Alfredin puolisona. Ehkä heitä siunattaisiin lapsella, jota Ruusu oli salaa aina toivonut. Ruusua hymyilytti ajatus äitiydestä ja omasta lapsesta. Sellaisesta, jota hän saisi kantaa sisässään ja joka olisi hänen lihaansa ja vertansa. Ruusu piti kovasti Alfredista ja oli vakuuttunut siitä, että tästä tulisi hyvä isä. Istuttuaan portailla pitkän tovin Ruusun silmät alkoivat painaa ja hän nousi ylös mennäkseen makuulle. Juuri, kun hän oli tarttunut ovenkahvaan avatakseen tuvan oven, hänen selkänsä takaa kuului hiljaista suhinaa ja Enkelimummin Aarre-kyyhky laskeutui Ruusun olkapäälle. Kyyhkyn nokassa oli kirjekuori ja sen sisällä oli viesti:

Rakas Ruusu,
kun saat tämän viestin, olen jo kaukana. Muista, mitä olen sinulle opettanut. Meillä kaikilla on tiemme kuljettavanamme. Joskus tiet risteävät, toisinaan vain hetkeksi, joskus pidemmäksi aikaa. Sinun tehtäväsi on seurata unelmaasi ja elää se todeksi. Ruusukylä on ollut minun päämääräni, mutta sinun elämäsi on toisaalla.

Rakkaudella
Miriam

Luettuaan viestin, Ruusu oli lähettänyt kyyhkyn takaisin kotiinsa. Se oli lentänyt kesäöisen hämärän läpi kohti Kyyhkylää. Käytyään pitkälleen omaan sänkyynsä, Ruusu oli vaipunut nopeasti syvään uneen mieli rauhallisena siitä, mitä tulevaisuudella oli hänelle tarjota.

Haudan äärellä seisoessaan Ruusu tarttui Alfredia käsivarresta. Alfred puristi Ruusun kainaloonsa ja painoi nenänsä Ruusun mustiin hiuksiin. Ruusu tunsi miehen kyynelistä kostean posken omaansa vasten. Kun Ruusukylän väki hiljalleen poistui hautajaisista Ruusu jäi Alfredin kanssa vielä haudalle ja asetti pienen harmaasta kivestä valmistetun enkeliveistoksen ruusujen joukkoon. Käsi kädessä he jättivät hyvästit Miriamille.

Seuraavana päivänä Ruusu pakkasi tavaransa ja sulki mökkinsä oven. Hän ojensi avaimen Pauliinalle, joka työnsi sen esiliinansa taskuun. Aikaisemmin Alfred oli luovuttanut Enkelimummin pitsihuvilan avaimen Sepälle. Alfred palaisi takaisin Kontiovuorelle oppilaidensa luo. Seppä ja Pauliina olivat luvanneet pitää kyyhkyistä ja pitsihuvilasta huolta mutta vannottaneet, että Alfred saisi milloin tahansa palata äitinsä taloon, jos sattuisi muuttamaan mieltään. Alfred puristi surumielisesti päätään ja ilmoitti, että hänen elämänsä oli Kontiovuorella.
”Hoidathan puutarhaani rakkaudella siihen asti, kun palaan takaisin?” Ruusu kysyi Pauliinalta ja katsoi vihreäsilmäistä naista silmiin. Ruususta tuntui kuin Pauliinan silmissä olisi lainehtinut järvivesi.
”Hoidan. Minä pidän huolta mökistäsi ja pihastasi, ja kun taas palaat, kotisi on yhtä hyvässä kunnossa kuin nyt kun sen itse tänään minun hoitooni luovutat”, Pauliina vastasi. Hän sulki Ruusun syleilyynsä ja puristi lujaa. ”Kiitos kaikesta, Ruusu. Jään kaipaamaan sinua.”

Ruusu tunsi kuinka pala puristi hänen nieluaan, eikä hän saanut sanaa suustaan. Hän räpytteli silmiään. Alfred tarttui Ruusun reppuun, johon tämä oli pakannut vähäiset tavaransa, ja nosti sen olalleen. Hän tarttui Ruusua kädestä ja yhdessä he astuivat portista ulos hiekkatielle ja lähtivät kulkemaan kohti rantaa. Ruusu kääntyi katsomaan taakseen ja näki Pauliinan seisovan mökkinsä portailla ja vilkuttavan Ruusulle. Ruusu nosti kätensä hyvästiksi. Hän tarttui Alfredia kädestä ja lähti kulkemaan päättäväisin askelin kohti Ruusukylän laituria.

Pikkujoulujen pukinkonttiin

2010-11-20T10:05:00.000+02:00

Ruususadusta ilmestyi juuri 2. painos eli kirjaa on taas saatavilla kartonkikantisena painettuna versiona. Sivuja kirjassa on 191. Kirjan hinta kotiin postitettuna on 15 euroa. Hintaan sisältyy postimaksu Suomessa. Kirjoja tarjolla niin kauan, kuin painos riittää.

Kirjaa et saa kirjakaupoista. Jos haluat tilata kirjan itsellesi tai ystävällesi, lähetä s-postia osoitteeseen rosetta.kivi@gmail.com.

Viideskymmenes luku

2010-11-18T17:04:00.000+02:00

jossa Seppä saa vieraan.

Samaan aikaan Seppä pyöri rauhattomana tuvassaan. Topi seurasi isäntäänsä tuvan pöydän alta, jonne se oli mennyt lepäämään. Pauliina oli vahvistanut uutisen Sepälle, joka ei ollut koskaan kuvitellut tulevansa isäksi. Toki Seppä ymmärsi oman osuutensa tapahtuneessa, mutta silti hän jossain aivojensa perukoilla syytti Pauliinaa tilanteen saamasta käänteestä. Pauliina oli houkutellut hänet luokseen ja hänen lihansa oli heikko. Hinta, jonka hän nyt saisi virheestään maksaa, oli Sepän mielestä kohtuuton. Seppä oli yrittänyt ehdottaa Pauliinalle, että tämän tulisi pyytää tohtorilta apua päästäkseen eroon sisällään kasvavasta ihmisen alusta, mutta Pauliina ei ollut halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Itse asiassa Pauliina oli raivostunut silmittömästi kuullessaan Sepän ehdotuksen ja lähtenyt ovet paukkuen Ollin krouvista. Olli oli kuullut Sepän ja Pauliinan välisen keskustelun, vaikka oli yrittänyt pysytellä kattilatiskin takana piilossa. Kun Pauliina lähti, Olli astui esiin tiskinsä takaa.
”Luulen, että on parempi, jos lähdet kotiin miettimään asioita”, Olli totesi ja tuijotti tiukasti Seppää silmiin.
”Mitä vielä! Yksi tuhti sahti lisää”, Seppä huudahti ja kaivoi kolikon taskustaan.
”Olet juonut jo tarpeeksi, eivätkä nämä asiat juomalla parane.”
Olli avasi oven Sepälle ja toivotti tälle hyvää illan jatkoa. Niskojaan nakellen Seppä painui ovesta kesäyöhön.

Kotiin saavuttuaan hän ei saanut unta. Pauliina ja lapsi – vai miksi sitä syntymätöntä otusta pitäisi kutsua – eivät jättäneet Seppää rauhaan. Seppä istahti tupapöydän ääreen ja painoi kasvot kämmeniinsä. Hän kaipasi Ruusua – ainoaa naista, jota elämässään oli koskaan rakastanut. Seppä tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan.
Kun Seppä nosti kasvot käsistään, hän huomasi yllätyksekseen, että Enkelimummi istui toiselle puolelle pöytää. Enkelimummi tuijotti mietteliäänä Seppää.
”Mi-miten pääsit sisälle?” Seppä änkytti. Hän ei ollut kuullut Enkelimummin koputtavan oveen, vielä vähemmän aukaisevan narisevaa tuvan ovea.
”Tuo tuskin on olennainen kysymys juuri nyt”, Enkelimummi vastasi. Hänen äänensä kuulosta erilaiselta kuin aikaisemmin. Siinä oli sama lempeys kuin ennenkin, mutta ääni kuului ikään kuin Sepän omasta päästä. Ilmeisesti Ollin krouvissa vedetyt pari sahtilasia olivat näillä helteillä liikaa, Seppä päätteli.
”Mitä sinä täällä teet?” Seppä kysyi pöyristyneenä. Hän toki piti Enkelimummista, mutta aavemainen hiippailu ja tunkeutuminen toisen kotiin oli sentään liikaa.
”Tarkoitukseni ei ollut pelästyttää sinua”, Enkelimummi vastasi. ”Halusin vain tulla keskustelemaan kanssasi lapsesta.”
”Sinäkin siis tiedät siitä?”
”Tiedän. Ja tiedän myös, että Pauliina on häädetty kotoaan”, Enkelimummi vastasi.

Seppä tuijotti nolona Enkelimummia. Pauliina oli kertonut Sepälle tukalasta tilanteestaan ja pyytänyt päästä asumaan Sepän luo. Seppä oli kieltäytynyt ja hän arvasi, ettei Enkelimummi todennäköisesti taputtaisi hänen päätään siitä hyvästä.
”Halusin vain ilmoittaa, että taloni on nyt vapaa. Voitte muuttaa Pauliinan kanssa Kyyhkylään. Siellä on enemmän tilaa kuin sinun tuvassasi ja ansaitsette kumpikin uuden alun”, Enkelimummi sanoi.
”Oletko muuttanut?” Seppä kysyi ihmeissään. Enkelimummi oli aina asunut Kyyhkylässä, eikä Seppä muistanut hänen maininneen muutosta.
”Olen. Enkä palaa enää Kyyhkylään”, Enkelimummi vastasi.
Seppä ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tunsi Enkelimummin niin hyvin, että tiesi, ettei tämän kanssa kannattanut ryhtyä väittelemään. Jos muori oli päättänyt muuttaa, tämän päätä ei kääntäisi kukaan.
”Kiitos tarjouksesta, mutta minä haluan jatkossakin asua yksin. En ole mikään perheenisä. Viihdyn aivan loistavasti Topin kanssa kahdestaan”, Seppä vastasi.
”Ymmärrän, mutta tilanne on nyt toinen. Sinusta tulee isä, tahdoitpa tai et. Eikä ole kohtuullista laittaa Pauliinaa kantamaan yksin vastuuta perheestä, jonka luomisessa sinä olet ollut yhtä lailla osallinen kuin hänkin”, Enkelimummi totesi rauhallisesti.

Enkelimummin rauhallisuus raivostutti Seppää. Kuka tuo nainen luuli olevansa? Hiipiä nyt salaa hänen tupaansa ja vielä kaiken kukkuraksi vaatia häntä muuttamaan Pauliinan kanssa yhteen.
”Mutta minä en rakasta Pauliinaa!” Seppä karjaisi ja iski nyrkin pöytään. ”Enkä minä halua lasta.”
Enkelimummi huokaisi ja tuijotti pitkän hiljaisuuden vallitessa vastapäätä istuvaa raivostunutta miestä. Sitten hän avasi suunsa:
”Tuo kaikki on varmaan tavallaan totta, mutta tämä lapsi on myös mahdollisuus ja uusi alku. Lapsi ei ole syyllinen sinun onnettomuuteesi eikä siltä ole kysytty, haluaako se tulla maailmaan. Olette Pauliinan kanssa yhdessä tehneet valinnan, jonka seurauksena tilanne on nyt tämä.”

Seppä nousi pikaistuksissaan ylös penkiltä, mutta Enkelimummi viittoi häntä istumaan takaisin alas.
”Rauhoitu. En pyydä sinulta muuta kuin että kuuntelet, mitä minulla on sanottavanani. Tämän jälkeen en enää palaa tähän asiaan. Enkä muihinkaan sen puoleen”, Enkelimummi sanoi.
Sepästä näytti aivan siltä kuin Enkelimummi olisi pidätellyt hymyä.
”Tälle lapselle sinulla on mahdollisuus luoda parempi elämä kuin minkä itse sait vanhemmiltasi. Tämän lapsen kautta sinulla on mahdollisuus tuntea aitoa rakkautta, sellaista jota et ole koskaan aikaisemmin saanut tuntea. Jos olet valmis sitoutumaan tämän lapsen kasvuun ja tutustumaan lapsen äitiin, voin luvata sinulle, että sinulle aukeaa aivan uusi maailma. Mutta se edellyttää sitä, että luovut siitä, mistä pakonomaisesti pidät nyt kiinni. Vain luopumalla vanhasta voit saada jotain uutta.”
Seppä ei vastannut. Häntä heikotti ja hän painoi päänsä. Kun hän nosti katseensa takaisin Enkelimummiin, tämä oli poissa.

Neljäskymmenesyhdeksäs luku

2010-11-17T07:16:00.001+02:00

jossa Enkelimummi antaa Alfredille tehtävän.

Alfred puristi kädessään sileäpintaista kuukiveä, jonka Ruusu oli hänelle Mesilammella antanut. Äkkiä oviaukkoon ilmestyi valkoinen hahmo. Ensin se näytti pelkästään valolta, jolla ei ollut selkeitä rajoja, mutta kohta Alfredin silmät erottivat tulijan.

”Miriam, mitä sinä täällä teet?” Alfred huudahti. Hän yritti ottaa askeleen kohti ovea, mutta jalat olivat kuin sementtiin valetut. Miriam seisoi oviaukossa harmaat hiukset hopeisina ilmassa leijuen. Alfred ei voinut ymmärtää, miksi Miriamin päällä oleva hohtava kaapu liikkui tämän yllä aivan kuin Miriam olisi seissyt kovassa tuulessa. Miriam hymyili Alfredille ja ojensi kätensä kohti poikaansa. Alfred yritti tarttua Miriamin käsiin, mutta välimatka Miriamin ja Alfredin välillä oli liian pitkä.
”Alfred, tulin sanomaan hyvästit sinulle ja Ruusulle.”
”Mihin sinä olet lähdössä? Ethän sinä kipeänä voi mihinkään lähteä.”
”Kaikilla meillä on aikamme ja nyt on minun vuoroni.”
”Odota”, Alfred huusi ja yritti tavoittaa Miriamia käsillään estääkseen tämän poistumisen.
”Älä rimpuile, Alfred. Se ei auta mitään. Kuuntele, haluan kertoa sinulle jotain.”

Tämän sanottuaan Miriam ojensi kätensä kohti viulua soittavaa Ruusua ja samassa viulu ja jousi lennähtivät Ruusun käsistä takaisin laatikkoon omille paikoilleen. Ruusu lysähti maahan makaamaan ja huohotti aivan kuin olisi juuri juossut Hämärämetsän läpi ja takaisin. Kun hän vihdoinkin sai hengityksensä tasaantumaan, Alfred auttoi hänet ylös vierelleen.
”Mitä tapahtui?” Ruusu kysyi Alfredilta. Alfred osoitti oviaukkoon sormellaan ja Ruusu jäi hämmästyneenä tuijottamaan Enkelimummia, joka hiukset ja kaapu hulmuten tuijotti heitä oviaukosta.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Tulin sanomaan teille hyvästit ja kertomaan viimeisen asian, ennen lähtöäni.”
Ruusu avasi suunsa esittääkseen vastalauseen, mutta Enkelimummi vaiensi Ruusun nostamalla etusormen huuliensa eteen.
”On minun vuoroni lähteä. Kun nousette kellarista takaisin tupaan, löydätte minut sängystäni makaamassa. Näytän nukkuvan, mutta minua ei enää ole. Jos tartutte käteeni, tunnette, että elämä on siirtynyt minusta muualle, ajan tuolle puolen. Jättäkää siis hyvästit minulle nyt, kun vielä olen luonanne, sillä hetken päästä minua ei enää ole täällä keskellänne.”

Ruusu ja Alfred tuijottivat sanattomina oviaukossa säteilevää naista. Ruusun poskia pitkin valui kyynelvirta. He ymmärsivät etteivät koskaan enää voisi koskettaa Enkelimummia, sillä heidän välillään oli näkymätön seinä. Enkelimummi, oikealta nimeltään Miriam, oli jo siirtynyt toiseen maailmaan, sellaiseen johon Alfredilla ja Ruusulla ei ollut pääsyä.

Enkelimummi käänsi katseensa Ruusua kohti.
”Ruusu, löytämäsi viulut ovat vanhempiesi soittimet. Lilja ja Gabriel rakastivat soittimiaan ja veivät ne mukanaan, kun heidät häädettiin pois Ruusukylästä. Sen yön jälkeen, kun Ulvas tappoi heidät ja sinä olit jo löytänyt uuden kodin Ruusukylästä, minä hain soittimet metsästä takaisin ja piilotin ne kellariini. Kun olit nelivuotias annoin sinulle hetkeksi äitisi viulun. Kasvattiäitisi suuttui, koska halusi suojella sinua pormestarin määräämältä rangaistukselta. Tiesin kuitenkin, että eräänä päivänä sinä löytäisit viulut, tarttuisit niihin ja huomaisit, että olet perinyt vanhempiesi lahjan. Tässä kylässä on soitto ja laulu kielletty, mutta muista, että tämä kylä ei ole koko maailma. Sinun tehtäväsi on seurata unelmaasi ja elää se todeksi.”

Tämän sanottuaan Miriam käänsi katseensa Alfrediin. Hänen silmänsä olivat surulliset, kun hän katsoi poikaansa.
”Alfred, olisin antanut elämäni, jos vain olisin saanut pitää sinut luonani. Olen niin kovin pahoillani mutta samalla onnellinen siitä, että olet saanut kasvaa hyvässä kodissa.”
”Olet tehnyt parhaasi ja elänyt rinnallani kirjein ja ajatuksin”, Alfred kuiskasi naiselle, jonka vasta äsken oli oppinut tuntemaan äitinään. Hänen sydäntään riipaisi katkeruus siitä, että heidän yhteinen aikansa oli jäänyt näin lyhyeksi.
”Haluan sinun tietävän, että olet ollut minulle aina elämäni suurin rakkaus. Vaikken ole saanut elää lähelläsi, olen kantanut sinua sydämessäni siitä asti, kun jouduin sinusta luopumaan. En ole hetkeksikään unohtanut sinua enkä koskaan unohda. Muistathan tämän, kun minua ei enää ole?”
”Muistan. Rakkaus ei koskaan häviä”, Alfred kuiskasi. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
”Lupaathan minulle yhden asian?” Miriam jatkoi.
”Minkä?”
”Saata Ruusu perille.”
”Minne?”
”Satamaan.”
Alfred nyökkäsi ja samassa Miriam oli poissa. Kellari oli sysimusta, kunnes oviaukon sammuneet kynttilä yhtäkkiä syttyivät palamaan aivan kuin eivät koskaan olisi sammuneetkaan.

Neljäskymmeneskahdeksas luku

2010-11-16T07:20:00.000+02:00

jossa Ruusu vaipuu omaan maailmaansa.

Alfred ja Ruusu seisoivat pimeän huoneen ovella ja yrittivät hahmottaa huoneen ääriä. Alfred huomasi oven kummallakin reunalla sijaitsevat kynttilänjalat. Kynttilät olivat palaneet loppuun, ja Alfred vaihtoi korista uudet tilalle. Kun hän sytytti kynttilät palamaan, huoneeseen levisi kellertävä heikko valo, joka paljasti huoneen sisällön. Ruusu astui Alfredin perässä huoneeseen ja tuijotti suu auki näkemäänsä. Hän ei ollut odottanut löytävänsä Enkelimummin kellarivarastosta mitään tällaista.

Huoneen seiniä peittivät maalaukset, jotka olivat lähes peittyneet pölyn ja tomun alle. Siitäkin huolimatta Alfred ja Ruusu erottivat yksityiskohtia maalauksista: kuusia, mäntyjä ja koivuja, lintuja ja muita metsäneläimiä. Kaiken keskelle oli maalattu lampi ja kivi, jotka Ruusu tunnisti paikaksi, jossa hän oli tavannut Näkin. Kiven äärelle taiteilija, kuka hän olikaan, oli maalannut nuoren miehen ja naisen, jotka soittivat viulua.
”Lilja ja Gabriel”, Ruusu kuiskasi ja osoitti Alfredille seinälle maalattua pariskuntaa.
”Sinun vanhempasiko?”
”Kyllä, he jotka Ulvas tappoi.”
Alfred tuijotti sanattomana seinää. Kumpikaan ei voinut ymmärtää, miksi Enkelimummin kellarin perimmäiseen huoneeseen oli maalattu Hämärämetsä ja sinne Ruusun vanhemmat viulua soittamaan. Mitä tekemistä Enkelimummilla oli heidän kanssaan?
”Mikä tuo on?” Ruusu kääntyi ja osoitti huoneen keskellä seisovaa koroketta. Koroke oli noin puolen metrin korkuinen, tummasta puusta veistetty taso, jonka reunoja kiersivät taidokkaat koristeveistokset. Puun pinta oli vahattu ja se oli joskus varmasti kiiltänyt kuin Sepän takoma kuparikatto auringossa, mutta nyt sen pinta oli pölyn ja hämähäkinseittien peitossa. Pöytätason päällä oli mustalla nahalla päällystettyä pitkulainen kotelo, jonka kansi oli suljettu hopeisilla soljilla.
”Avaa se”, Ruusu kehotti Alfredia päättäväisellä äänellä.
Alfred epäröi.
”Oletko aivan varma? Emmehän me voi lupaa kysymättä tonkia Miriamin tavaroita.”

Ruusu tiesi, että Alfred oli oikeassa, mutta jokin hänessä vaati saada nähdä kotelon sisällön. Aivan kuin se olisi ollut hänen oma kotelonsa, jonka sisältö kuului hänelle. Ruusu ymmärsi kyllä, että ajatus oli järjenvastainen. Eihän hän ollut koskaan aikaisemmin käynyt Enkelimummin kellarissa, saati nähnyt edessä olevaa mustanahkaista koteloa. Ruusu ei vastannut Alfredin kysymykseen vaan napsautti hopeiset soljet auki ja nosti raskaan kannen ylös. Kannen saranat narisivat heikosti, aivan kuin koteloa ei olisi avattu vuosiin. Kannen sisäpinta oli vuorattu kermanvalkoisella silkkikankaalla ja kotelon sisältö oli peitetty samasta kankaasta tehdyllä silkkisellä liinalla. Ruusu hengitti syvään sisäänpäin ja tarttui tärisevin käsin liinan kulmasta kiinni. Kun Ruusu nosti liinan syrjään, he näkivät edessään kaksi viulua, jotka makasivat rinnakkain laatikon pohjalla, ja viulujen vieressä olivat jouset.

Ruusu tarttui pienempään viuluun ja nosti sen käteensä. Viulu oli tummanruskea ja sen kansi kiilsi lakkauksesta. Ruusu tunnusteli varovasti viulun neljää kieltä. Ne tuntuivat tutuilta sormissa. Alfred seisoi hiljaa Ruusun vieressä, kun tämä asetti viulun leukansa alle ja poimi jousen laatikosta. Alfredista tuntui kuin Ruusu olisi siirtynyt toiseen maailmaan. Hän oli siinä aivan Alfredin vieressä mutta ei kumminkaan ollut.
Ruusu sulki silmänsä ja asetti jousen viulun kielille. Käsi lepäsi hetken liikkumattomana mutta alkoi yhtäkkiä soittaa ihmeen ihanaa laulua. Jos Alfred olisi kuullut Näkin soittaman kappaleen, hän olisi tunnistanut sen samaksi.

Ruusun soittaessa haltioituneena viuluaan Alfred käänsi katseensa ovelle. Aivan kuin hän olisi kuullut jonkun astuvan jyrkkiä portaita pitkin kellariin. Ovella ei näkynyt ketään, mutta Alfred tunsi, että kellarin läpi kohti huoneen ovea lähestyi joku.
”Kuulitko? Kellarissa on joku”, hän kuiskasi Ruusulle, mutta Ruusu ei reagoinut mitenkään Alfredin puheeseen. Hän oli täysin omassa maailmassaan, ja hetken Alfredista tuntui kuin viulu olisi soittanut Ruusua eikä päinvastoin.

Alfredia pelotti. Hän ei tiennyt miksi, mutta tuo joku joka lähestyi ovea ei tuntunut olevan tästä maailmasta. Hän seisoi jähmettyneenä paikoillaan ja odotti. Yhtäkkiä oviaukossa palavat kynttilät sammuivat ja kellariin tuli pilkkopimeää. Vain viulun ääni kaikui kellarin kiviseinistä.

Neljäskymmenesseitsemäs luku

2010-11-15T07:40:00.000+02:00

jossa Ruusu löytää hillopurkkien keskeltä lukitun oven.

Alfred nosti metallirengasta ja aukaisi painavan kellariluukun. Hän ihmetteli itsekseen, miten pienikokoinen Miriam oli onnistunut yksin nostamaan luukkua. Alfredin ja Ruusun jalkojen alla avautui pimeys, jonne tukevat puuaskelmat jyrkästi johdattivat. Puuportaiden vierellä seinällä oli kynttilänpidikkeet.
”Ilmeisesti kellarissa ei ole muuta valaistusta”, Alfred totesi kyyristellessään polvillaan kellariluukun äärellä yrittäen hahmottaa alla aukeavaa tilaa.
Ruusu tiesi, missä Enkelimummi säilytti lyhtyjä, kynttilöitä ja tulentekovälineitä ja palasi pian kori käsivarsillaan. Kori oli täynnä mehiläisvahasta valettuja kynttilöitä, jotka Enkelimummi oli itse valmistanut.
”Nämä varmaan riittävät”, Ruusu sanoi ja ojensi korin Alfredille.
”Hyvä, mennään.”
Alfred astui ylimmälle puuportaalle ja poimi Ruusun ojentamasta korista kaksi kynttilää. Hän asetti yhden kummallekin puolelle porrasta ja sytytti niihin tulen. Sitten hän jatkoi kipuamista alaspäin ja sytytti uudet kynttilät jokaisen kynttilänpitimen kohdalla, kunnes oli päässyt kellarin pohjalle asti. Kynttilänauha valaisi kellaria ja portaita. Alfredista kynttiläkuja muistutti majakkaa, joka pimeällä merellä ohjaa laivaa oikeaan suuntaan.
”Alahan tulla”, Alfred huusi luukun äärellä epäröivälle Ruusulle.
”Pieni hetki. Tarvitsemme avaimen.”

Alfred oli kellariluukusta innostuneena melkein unohtanut Miriamin ohjeen. Ruusu asteli seinän vierelle lipastolle. Eetvartti makasi lipaston päällä ja maukaisi Ruusun tarttuessa lipaston ylimmän laatikon kahvaan. Ruusua huvitti, kun hän ajatteli kissaa avainta vartioimassa. Lipaston laatikko avautui naristen. Ruusu työnsi kätensä laatikon pohjalle. Se oli täynnä vanhoja kirjeitä, joita Enkelimummin kyyhkyt olivat kuljettaneet Ruusukylään. Hetken kaiveltuaan Ruusun käteen osui metallinen avain ja hän poimi sen käteensä. Avaimen päässä roikkui vaaleanpunainen silkkinauha, joka oli solmittu rusetille. Ruusu puristi avaimen tiukasti käteensä.
”Löytyi”, hän huusi kellarissa odottavalle Alfredille, mutta pelästyi saman tien huutoaan ja katsahti huolestuneena Enkelimummia, joka nukkui sängyssään. Ruusu kuunteli hetken, oliko hän epähuomiossa herättänyt Enkelimummin, mutta kun hän kuuli tasaisen hengityksen sängystä, hän huokaisi helpotuksesta ja palasi takaisin lattialuukun äärelle.
Ruusu ei pitänyt pimeistä kellareista, vielä vähemmän ummehtuneista ja pölyisistä sellaisista. Hän sitoi korin kahvaan pitkän nauhan ja laski kynttilät varovasti alas Alfredille. Kun Alfred oli vastaanottanut korin, Ruusu astui ensimmäiselle askelmalla ja siirsi arastellen jalkojaan askel askeleelta alaspäin.
Kellariholvi avautui heidän edessään synkkänä ja hiljaisena. Aivan kuin kukaan ei olisi astunut sinne vuosikausiin. Tiiliseiniä kiersivät puiset hyllyköt, joille Enkelimummi oli säilönyt hilloja, marmeladeja ja mehuja lasisiin astioihin. Ruusu katseli ympärilleen. Häntä puistatti. Hän ei uskonut haamuihin eikä muihinkaan yliluonnollisiin olentoihin, mutta hän oli varma, että jos sellaisia jostain löytyisi, niin juuri tästä kellarista.
”Alahan tulla”, malttamaton Alfred hoputti Ruusua portaiden alapuolella.
Ruusun astuttua alimmaiselle portaalle Alfred tarttui hänen käteensä ja auttoi häntä loikkaamaan alas.
”En ymmärrä, miten Enkelimummi on pystynyt liikkumaan ylös ja alas näitä järkyttäviä portaita”, Ruusu sanoi. ”Nämä ovat suorastaan hengenvaaralliset.”
”En ymmärrä minäkään. Miriamilla on selkeästi sisua ja akrobaatin kykyä enemmän kuin mitä hänestä tällä hetkellä päälle päin näkyy”, Alfred naurahti.

Ruusulta kesti tovin tottua kellarin pimeyteen. Hän erotti vaivoin seinän vierelle hyllyille pinotut hillopurnukat ja mehupullot. Alfred nosti korista kaksi paksua kynttilää ja sytytti ne palamaan. Toisen hän ojensi Ruusulle. Ruusu kohotti palavan kynttilän päänsä yläpuolelle valaistakseen huonetta. Huoneen vasemmalle seinustalle oli pinottu halkoja. Halkopinot oli lajiteltu kolmeen ryhmään halkojen koon mukaan. Suurimmat halot muodostivat yhden pinon, keskikokoiset toisen ja kolmanteen pinoon, joka oikeastaan oli pärekori, Enkelimummi oli lajitellut sytykkeenä käyttämänsä pienemmät oksat. Halkopinojen vieressä lattialla oli tyhjä pärekori, jolla Enkelimummi oli kantanut halkoja tupaan.

Ruusu hengitti sisäänsä viileän kellarin tuoksua. Ruusu piti ummehtuneesta tuoksusta, jota kellarissa säilöttävät kasvikset ja vihannekset loivat ympärilleen. Huoneen vastakkaisella seinällä oli puusta rakennettuja kannellisia laatikoita. Niihin Enkelimummi oli säilönyt perunoita, sipuleja, porkkanoita ja lanttuja, joita hän kasvatti omassa puutarhassaan. Perunalaarin pohja oli melkein näkyvillä, sillä Enkelimummi ei ollut jaksanut nostaa uuden sadon perunoita ja täyttää laareja niillä. Ruusulle tuli haikea mieli, sillä hän tiesi, että sadonkorjuu oli Enkelimummin jokavuotinen perinne. Tämä oli Enkelimummin aikuiselämän ensimmäinen vuosi, kun perunat olivat jääneet maahan.
Alfred astui huoneen poikki seinän nurkassa olevan suuren tynnyrin luo. Hän nosti tynnyrin kantta. Ilmaan levisi pistävä etikan tuoksu.
”Mitä nämä ovat?” Alfred tuijotti tynnyrin pimeää nestemäistä pintaa. Nesteen joukossa kellui kämmenen kokoisia vihreitä suippoja kasviksia.
”Etikkakurkkuja”, Ruusu vastasi. ”Enkelimummi säilöö puutarhastaan saamansa sadon joka vuosi huolellisesti. Kurkut, perunat, kasvikset ja marjat hän käyttää pimeän talven aikana ja loihtii niistä mitä herkullisimpia ruokia. Mutta kuten huomaat hillopurkkien kyljistä, tämänvuotinen sato jää keräämättä.”

Alfred tuijotti hiljaisuuden vallitessa hillopurkkeja, joiden etiketeissä oli viime kesän päivämäärä. Sitten hän kääntyi vastakkaisella seinällä olevaa tummaa puuovea kohti. Hän asteli oven luo, tarttui kahvasta ja painoi sen alas. Ovi pysyi kiinni.
”Kokeile tätä”, Ruusu sanoi ja kaivoi mekkonsa taskusta avaimen, jonka oli löytänyt lipaston laatikosta. ”Ehkä se sopii lukkoon.”
Alfred otti avaimen Ruusulta ja työnsi sen puuoven lukkopesään, joka oli vuosien kuluessa ruostunut kellarin kosteassa ilmassa. Avain kirskui lukossa. Alfred väänsi avainta kaikilla voimillaan, mutta lukko pysyi itsepäisesti kiinni.
”Väärä avain”, Alfred sanoi ja päästi ärtyneenä irti avaimesta.
”Lipaston laatikossa oli vain yksi avain. Pakko sen on sopia lukkoon.”
”Kokeile itse niin uskot”, Alfred tiuskaisi.
”Pitele tätä”, Ruusu sanoi ja ojensi kynttilänsä Alfredille. ”Nosta kynttilä aivan lukon lähelle, niin näen paremmin”, hän opasti.

Ruusu veti avaimen pois lukosta ja tarkasteli sitä kynttilän valossa. Avain oli vanha ja ruostunut, mutta se näytti ehjältä. Yksikään sakara ei ollut taittunut. Ruusu koukistui lukkopesää kohti ja kurkkasi avaimenreikään. Reikä ylsi oven toiselle puolelle, mutta huoneessa oli niin pimeää, ettei Ruusu nähnyt, mitä siellä oli. Hän tarttui Alfredin kädessä olevaan kynttilään ja toi sitä lähemmäs lukkopesää. Jostain käsittämättömästä syystä, puhtaasti päähänpistosta, Ruusu työnsi avaimen pään kynttilänliekkiin ja piti avainta liekissä.
”Mitä sinä oikein teet?” Alfred huudahti. ”Aiotko tuhota koko avaimen?”
Ruusua nolotti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä hän oli saanut päähänsä työntää avaimen kynttilänliekkiin. Alfred kiskaisi avaimen Ruusun kädestä ja Ruusun kynttilä sammui. Alfred tuijotti mustunutta avaimenpäätä oman kynttilänsä valossa ja pudisti päätään. Sitten hän sytytti omalla kynttilällään Ruusun sammuneen kynttilälangan.
”Tuskin tuo asiaa auttoi, mutta kokeillaan uudestaan”, hän mutisi ja työnsi avaimen uudestaan lukkopesään. Avain kitisi aivan kuin aikaisemminkin, mutta kun Alfred käänsi avainta lukkopesässä, avain antoi periksi ja kääntyi pesässä täyskierroksen. Alfred painoi kahvaa ja kummankin hämmästykseksi ovi aukesi naristen. Heidän eteensä avautui hämähäkinseittien peittämä oviaukko ja pimeä pölyinen huone.

Myyjäisiä

2010-11-14T18:51:00.002+02:00

Sädehelmi kävi lauantaina myymässä ihania itsetehtyjä koruja sekä Rosetan kirjoja Café Salon Kaamoskarkeiloissa. Seuraava pysäkki on sunnuntai 21.11. ja Wiurilan käsityöläisten joulumyyjäiset klo 11-16. Jos et ehdi sinne, niin Salon omasta Lillan-putiikista löydät Ruususatuja ja muuta ihanaa pukinkonttiin.

28. marraskuuta avaa ovensa myös maankuulu Takataskun joulupuoti, jossa Ruususatuja myynnissä.

Jos mikään näistä myyjäisistä ja putiikeista ei osu matkasi varrelle, niin Ruususatuja voit tilata myös suoraan Rosetalta s-postiosoitteesta rosetta.kivi@gmail.com hintaan 15 euroa (sis. postimaksun Suomessa).

Jos ette vielä ole huomanneet, niin Ruususatu ilmestyy nyt myös englanniksi Lola Rogersin käännöksenä. Ilahduttakaapa ulkomaan ystäviänne Ruususadulla. Tarinan löydätte täältä.

Neljäskymmeneskuudes luku

2010-11-12T18:36:00.000+02:00

jossa Enkelimummin kivut käyvät entistä kovemmiksi.

Eetvartti-kissakin tuntui ymmärtävän, että kyseessä oli harras hetki. Se kyhnytti yleensä aina emäntänsä jaloissa tai sylissä, mutta nyt se oli kiivennyt lipaston päälle makaamaan ja katseli sieltä käsin kohtaamista. Ruusu oli istahtanut tuolille ja istui siinä hiljaisena tuijottaen vaivaantuneena käsiinsä. Hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Aivan kuin olisi todistamassa hetkeä, joka oli liian yksityinen hänen silmilleen.

Äkkiä Enkelimummi päästi kurkustaan tuskaisen rääkäisyn ja puristi rintaansa. Hän puri alahuultaan ja puristi silmänsä tiukasti yhteen.
”Kivut ovat kovat, niinkö?” Alfred kuiskasi äidilleen.
Enkelimummi ei saanut sanaa suustaan mutta nyökytti päätän myöntymisen merkiksi.
”Kestä hetki, minulla on sinulle lääkettä mukanani.”
Alfred nousi sängyn ääreltä seisomaan ja asteli reppunsa luo, jonka oli kantanut mukanaan Kontiovuorelta. Repusta hän kaivoi esiin pyöreän, kämmenen kokoisen metallisen rasian, jonka kanteen oli kaiverrettu käärme, jolla oli leijonan pää. Leijonan taakse oli kaiverrettu aurinko ja sen sivuille kuu ja tähti. Metallinen rasia helisi Alfredin otteessa ja kun hän avasi kannen, rasian pohjalta paljastui muutama pieni tummanvihreä pilleri.
”Toin lääkkeet mukanani sinua varten”, Alfred osoitti sanansa äidilleen. ”Nämä poistavat kipusi tehokkaasti, tehokkaammin kuin tee, jonka Ruusu toi mukanaan.”
”Miten uskalsit tulla ne mukanasi Hämärämetsän läpi Ruusukylään? Luulin, että lääkkeesi on valmistettu kielletyistä kasveista”, Ruusu kysyi.
”Valitettavasti onkin”, Alfred vastasi. ”Päätin ottaa riskin. Pillerit, jotka toin mukanani, on helpompi piilottaa kuin työkalut, jolla uutin sinulle mukana tuomaasi lääkettä.”
”Miksi et siinä tapauksessa antanut pillereitä mukaani jo aikaisemmin?” Ruusu kysyi Alfredilta.
”Koska nämä lääkkeet saattavat viedä potilaalta hengen, enkä halunnut antaa niitä kokemattomiin käsiisi”, Alfred vastasi. ”Ne vaivuttavat syvään uneen, josta osa ei ehkä herää enää koskaan.”

Ruusun kurkkua kuristi ja hän nieleskeli.
”Oletko varma, että tämä on hyvä idea?” hän kysyi Alfredilta. ”Entä jos Enkelimummi ei kestäkään lääkitystä ja menehtyy?”
Enkelimummi, joka makasi kippurassa vuoteensa pohjalla, puuttui keskusteluun: ”Ruusu, minun aikani on lähellä. Luota Alfrediin, hän tietää, mitä tekee.”
”Miten voit olla noin varma?”
”Hän on tietäjä ja lääkkeiden valmistaminen on hänen tehtävänsä. Joskus tietäjän on tehtävä kipeitäkin päätöksiä.”
”Älä ole huolissasi, Ruusu. Jos lääke vie Miriamin mukanaan, ainakin hän saa lähteä ilman kipuja”, Alfred säesti.
”Suurin rakkauden osoitus on auttaa toista lähtemään ilman syyllisyyttä ja sietämättömiä kipuja”, Enkelimummi kuiskasi vuoteestaan ja ojensi kätensä kohti Alfredin ojentamia pillereitä.

Ruusua pelotti. Hän tiesi, että Enkelimummilla ei ollut enää paljoakaan aikaa, mutta hän olisi silti halunnut riuhtaista pillerit Alfredin kädestä ja heittää ne pois. Hän ei halunnut päästää Enkelimummista irti. Jokainen jäljellä oleva minuutti tuntui tärkeältä ja taistelemisen arvoiselta.
”Ruusu, sinun on päästettävä irti, sillä jonain päivänä on sinun vuorosi. Mutta ennen kuin otan nämä lääkkeet, haluan kertoa teille jotakin”, Enkelimummi ilmoitti. ”Huomaan, että olette löytäneet kellariluukun. Ennen kuin avaatte sen ja astutte kellarin portaille, kaivakaa lipaston laatikosta mukaanne avain.”
”Mihin sillä pääsee?” Ruusu kysyi.
”Huomaatte kyllä.”

Enkelimummi vaikeni ja painoi leuan rintaansa. Hengitys muuttui taas raskaaksi. Ruususta tuntui että oli vain ajan kysymys, milloin Enkelimummi vetäisi viimeisen henkosensa ja lysähtäisi kuolleena Alfredin käsivarsille. Juuri kun Ruusu luuli Enkelimummin nukahtaneen uudestaan, tämä avasikin silmänsä apposen avoimiksi, nosti etusormensa ylös ilmaan ja sanoi: ”Yksi asia vielä! Ennen kuin avaatte kellariluukun, odottakaa, että vaivun uneen. En halua jäädä tänne kuuntelemaan ääniä kellarista.”
Sitten hän työnsi kädessään puristamansa pillerit suuhunsa ja tarttui Alfredin ojentamaan vesilasiin, nielaisi, sulki silmänsä ja vaipui uneen.

Neljäskymmenesviides luku

2010-11-11T08:59:00.001+02:00

jossa Ruusu ja Alfred löytävät lattialuukun.

Ruusu valmisti Alfredille ja itselleen aamiaisen. He istuivat tuvan pienen pöydän äärellä ja mutustelivat vaaleita leipiä, jotka Ruusu oli kastanut maitoon ja paistanut voissa valurautapannulla. Päälle hän oli levittänyt karviaismarjoista ja vadelmista tehtyä hilloketta, jota Enkelimummilla oli purkeittain kylmävarastossaan. Alfred kertoi Ruusulle matkastaan Hämärämetsän läpi. Enkelimummin katkonainen hengitys kuului sängyn pohjalta.

Äkkiä Alfred meni hiljaiseksi. Hän oli ojentanut pitkät jalkansa pöydän alla ja kutitteli varpaillaan Ruusun jalkoja. Hän tunsi varpaidensa alla jotain outoa. Aivan kuin keittiön pöydän alitse juoksevan maton alle olisi jäänyt jokin esine. Alfred nousi penkiltä ja siirsi sitä syrjään. Hän polvistui lattialle ja työnsi kätensä paksun räsymaton alle. Ensin hän ei tuntenut muuta kuin lautalattian rosoisen pinnan, mutta sitten käsi osui metallirenkaaseen.
Ruusu, joka ei alkuunkaan ymmärtänyt, miksi Alfred äkkiä konttasi pöydän alla lattialla, istui omalla puolellaan pöytää hämmästyneenä.
”Mitä sinä oikein teet?” hän kysyi Alfredilta.
”Maton alla on jotakin”, Alfred tokaisi. ”Voisitko nousta penkiltä ja auttaa minua siirtämään pöytää?”
Ruusu nousi ja tarttui pöydän toisesta päästä kiinni. Yhdessä Alfredin kanssa he siirsivät raskaan pirttipöydän räsymaton päältä pois. Alfred työnsi räsymaton sivuun. Maton alta paljastui lattialuukku ja metallirengas, jolla luukun sai auki. Ruusu jäi tuijottamaan lattiassa olevaa luukkua.
”Mikä tuo on?”
”Täällä alla on ilmeisesti kellari”, Alfred sanoi.
”Enkelimummi ei ole maininnut sanallakaan mistään kellarista”, Ruusu kuiskasi.
”Ehkä hänellä on siihen syynsä.”
Juuri kun Alfred tarttui metallirenkaaseen nostaakseen raskaan luukun auki, Enkelimummin sängystä kuului sydäntä särkevä parkaisu. Ruusu ryntäsi sängylle ja nosti tuskissaan vaikeroivan Enkelimummin istumaan.
”Vettä, haluan vettä”, Enkelimummi vaikeroi.
Alfred kaatoi vettä mukiin ja ojensi sen Ruusulle, joka juotti varovasti Enkelimummia.
Kun Enkelimummi oli juonut veden, hän jäi tuijottamaan silmät sairaudesta kiiluen Ruusua.
”Näin kammottavaa painajaista”, hän huohotti. ”Siinä minulta ryöstettiin vauva. Yritin juosta ryöstäjää kiinni, mutta hän onnistui pakenemaan lapseni kanssa pimeälle kujalle.”
Ruusu rauhoitteli Enkelimummia. Hän asetteli tyynyjä Enkelimummin tueksi niin, että hänen olisi hyvä istua. Enkelimummi huomasi Alfredin, joka seisoi syrjemmällä. Hän tuijotti miestä hiljaa ja tutkivasti. Sitten hän huomasi siirretyn tuvanpöydän ja syrjään sysätyn räsymaton.
”Kuka tuo on ja mitä olette tehneet tuvassani?” Enkelimummi kuiskasi pelästyneenä Ruusulle.
”Etkö tunnista poikaasi Alfredia?” Ruusu kysyi ja ojensi kätensä miestä kohti vetääkseen tämän lähemmäs Enkelimummin vuodetta.
”Alfred? Jos sinä olet Alfred, niin minä olen ilmeisesti kuollut ja saapunut taivaaseen”, Enkelimummi mutisi itsekseen.
Alfred astui lähemmäs ja polvistui Enkelimummin vuoteen äärelle. Hän tarttui Enkelimummin hauraaseen käteen ja puristi sen omaansa.
”Miriam, vihdoinkin saan nähdä sinut. Olen odottanut tätä päivää jo pitkään.”
Enkelimummi tuijotti liikahtamatta Alfredin ruskeisiin silmiin. Kyyneleet nousivat hänen silmäkulmiinsa, sitten hän nosti vaivalloisesti käsivartensa ja veti Alfredin syleilyynsä.
”Oma poikani, vihdoinkin saan sinut syliini. Olen niin pahoillani kaikesta”, Enkelimummi nyyhkytti Alfredin olkaa vasten.

Alfred ei sanonut mitään, painautui vain tiukasti äitiään vasten ja sulki silmänsä. Hän kuuli päänsä sisällä Miriamin itkusta katkonaisen hengityksen ja tämän sydämenlyönnit. Silmäluomien alla hän näki kuvia itsestään ja naisesta, jonka hän oli mielessään kuvitellut äidikseen. Mielikuvien nainen oli hyvin erilainen Miriam kuin se, jonka kuumeisessa sylissä hän nyt lepäsi. Hän tunsi onnea siitä, että sai vihdoin olla äitinsä luona, mutta iloon sekoittui myös rutkasti surua menetetyistä vuosista. Alfredilla oli ollut hyvä koti ja rakastavat kasvattivanhemmat, jotka olivat kasvattaneet häntä kuin omaa poikaansa, mutta Miriamin sylissä levätessään Alfred ei voinut olla ajattelematta, millaiseksi hänen elämänsä olisi muotoutunut, jos häntä ei olisi jo vauvana erotettu biologisesta äidistään.

Kirjat käyvät kaupaksi

2010-11-10T07:56:00.002+02:00

Ensimmäinen painos on jo loppuunmyyty. Enää kaksi kirjaa jäljellä eli täytynee ottaa uusi painos. Kiitos kaikille tilaajille ja erityisesti kaikille ihanaisille, jotka olette ottaneet Rosetan kirjoja puoteihinne ja joulumyyjäisiin myyntiin. Naisverkostoissa on voimaa!

Olen perustanut Facebookiin sivun, jonka nimi on The Tale of Rose. Tervetuloa "tykkäämään". Sivun nimi on tosiaan englanniksi, koska olen käännättänyt tekstin. Käännös on Lola Rogersin tekemä ja aivan ihastuttava. Eetvartti-kissan nimi on Edaward the cat. Hih. Ja Enkelimummi on Granny Angel.

Sain käännöksen oikolukijalta ihanaa lukijapalautetta:

"Your novel is charming, very redemptive and full of symbolism, and I felt quite emotional at the end! I like your cover description of it as a fairytale for grown-ups (I would also include young adults in this category), and especially enjoyed the way some of the characters are fighting against their better selves, and against self-knowledge. [...]"The responsibility of honesty", came through very strongly to me in the text – being honest to yourself as well as to others."

Neljäskymmenesneljäs luku

2010-11-09T07:26:00.002+02:00

jossa Alfred saapuu Ruusukylään.

Alfred saapui Ruusukylään aamuhämärän vielä levätessä niittyjen yllä. Ruusukylä nukkui ja Alfred oli siitä iloinen. Hän ei halunnut herättää huomiota. Hän oli matkannut metsän halki pari päivää. Hämärämetsä oli hänelle tuttu, eikä hän pelännyt susia eikä muitakaan eläimiä. Matka oli silti ollut raskas, sillä hän pelkäsi saapuvansa perille liian myöhään. Hän oli lähtenyt matkaan heti saatuaan Ruusun viestin.

Alfred ei ollut koskaan tavannut äitiään Miriamia. Hän oli saanut tietää äidistään viisitoistavuotiaana, kun kyyhky oli eräänä päivänä lentänyt hänen ikkunastaan sisään ja tuonut hänelle viestin. Hän ei ollut ensin uskoa naista, joka väitti olevansa hänen biologinen äitinsä ja kertoi joutuneensa eroon pojastaan tämän synnyttyä. Viestissä Miriam kertoi myös Mitrosta, Alfredin isästä, joka naitettiin rikkaan talon tyttären kanssa. Alfred piti viestiä pilana, mutta kun hän oli kertonut asiasta Mestarille, jonka luona oli juuri aloittanut opinnot, tämä olikin yllättäen vahvistanut Miriamin tarinan. Alfred järkyttyi perin pohjin saadessaan tietää, etteivät hänen vanhempinaan pitämänsä ihmiset olleetkaan hänen oikeita vanhempiaan.
”Mutta olethan sinä ollut meille kuin oma poika”, kasvattiäiti vetosi raivostuneeseen poikaan, joka vaati selitystä sille, miksi asia oli salattu häneltä viisitoista vuotta.
”Emme halunneet, että tunnet olosi ulkopuoliseksi, siksi päätimme olla kertomatta”, kasvatti-isä vahvisti.
Vähitellen Alfredin raivo laantui ja hän pystyi näkemään asian kasvattivanhempiensa näkökulmasta. Tosiaan, hän oli aina tuntenut olevansa kasvattivanhemmilleen kuin oma poika ja sitähän hän olikin. Hän oli vauvasta asti kasvanut näiden huomassa ja ollut osa perhettä. Siitäkin huolimatta hän halusi tavata Miriamin. Hän halusi nähdä, miltä hänen biologinen äitinsä näytti, oliko heissä samoja piirteitä. Mutta Miriam ei halunnut Alfredin saapuvan Ruusukylään. Hän ei halunnut kenenkään tietävän pojastaan eikä hän halunnut ryhtyä kilpailemaan huomiosta Alfredin kasvattivanhempien kanssa. Hän ajatteli, että kasvattivanhemmat eivät pitäisi siitä, että Alfredin biologinen äiti kaikkien vuosien jälkeen ilmestyisi pojan elämään. Jossain sisimmässään Enkelimummi myös pelkäsi tavata Alfredia. Hän pelkäsi tulevansa torjutuksi, sillä olihan luonnollista, että Alfred rakasti kasvattivanhempiaan enemmän kuin naista, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Miriam ajatteli, ettei hän enää koskaan pystyisi luopumaan pojastaan uudestaan, jos hän näkisi tämän. Hän pystyi elämään kaipauksensa kanssa, kun kommunikointi pojan kanssa tapahtui kirjeitse, mutta jos hän koskaan saisi sulkea pojan syliinsä, hän ei enää pystyisi päästämään tästä irti. Siksi oli parempi pysyä erossa toisistaan ja pitää yhteyttä kyyhkyjen välityksellä.

Ruusu oli piirtänyt kirjeeseen pienen kartan, johon hän oli merkinnyt Ruusukylän talot ja tuvat. Kartan avulla Alfred löysi vaivattomasti Kyyhkylän. Aurinko oli nousemassa taivaanrannan takaa, kun Alfred avasi varovasti Kyyhkylän veräjän. Se narisi. Jossain kauempana kiekui kukko.

Alfred astui hämärään tupaan, jonka ikkunoista aamuauringon ensimmäiset säteet siivilöityivät pitsiverhojen läpi. Huoneen peräseinällä ikkunan alla oli sänky, jossa nukkui valkoiseen puuvillayöpaitaan pukeutunut vanhempi rouva. Alfred arvasi, että nukkuva nainen oli Miriam. Lattialla sängyn vierellä patjalla makasi Ruusu täydessä unessa. Ruusun jalkojen ympärille kietoutuneena makasi pullea oranssikarvainen kissa. Alfredin astuessa tupaan kissa nosti välittömästi päänsä ja tuijotti tutkivasti vierasta. Sitten se naukaisi kuin varoittaakseen talon väkeä tunkeilijasta ja herätti Ruusun.

Ruusu nousi patjalta eikä hetkeen muistanut missä oli. Hän oli valvonut Enkelimummin unta jo yli viikon ja päivät alkoivat mennä sekaisin. Ne limittyivät toisiinsa ja hänen oli vaikea muistaa, mikä päivä tänään oli. Hän tuijotti ihmeissään ovensuussa seisovaa nuorukaista ja kuvitteli hetken näkevänsä unta. Mutta kun Alfred astui huoneen poikki ja laskeutui lattialle patjan viereen, Ruusu tiesi olevansa hereillä.
”Sinä sait viestini”, hän sanoi ja painautui lujasti Alfredia vasten. Mies puristi käsivartensa Ruusun ympärille ja tuuditti tätä sylissään kuin pientä lasta. Ruusu itki hiljaa vaikkei oikein tiennyt miksi. Tuntui kuin monien valvottujen öiden taakka olisi helpottanut nyt kun Alfred oli siinä.
”Lähdin heti viestisi saatuani”, Alfred vastasi. ”Oletan, että tuo hopeahapsinen nainen vierelläsi on Miriam. Kuinka kauan hänellä on vielä aikaa?”
”Lääkäri arvioi, että kyse on enää päivistä. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut varma, että Enkelimummi lähtee. Olen antanut hänelle keittämääsi lääkettä, mutta nyt sekin alkaa käydä vähiin ja kivut ovat aina vain kovempia.”
Alfred nousi lattialta ja asettui sängyn viereen. Hän katsoi lempeillä silmillään nukkuvaa naista ja silitti tämän hiestä kosteita hiuksia, jotka olivat liimautuneet otsalle.
”Lääke menettää tehoaan ajan myötä. Älä huoli, minulla on mukana toista lääkettä, jonka keitin kotona. Mutta ennen kuin herätämme Miriamin ja ryhdymme lääkitsemään häntä haluaisin jotain syötävää”, Alfred hymyili ja silitti Ruusun poskea.

Neljäskymmeneskolmas luku

2010-11-07T17:37:00.001+02:00

jossa Ruusu antaa Pauliinalle tehtävän.

Enkelimummin tila heikkeni nopeasti. Ruusu oli joutunut nostamaan lääkeannostelua jo neljään kertaan päivässä, minkä seurauksena Enkelimummi nukkui suurimman osan vuorokaudesta. Ruusu valvoi Enkelimummin unta ja nukkui yötkin hänen tuvassaan siltä varalta, että Enkelimummi tarvitsisi häntä. Tohtori oli käynyt pariin otteeseen tapaamassa potilasta, mutta niin kuin Enkelimummi oli sanonutkin, tämä ei pystynyt tekemään paljoakaan Enkelimummin tilan parantamiseksi. Ruusu ei maininnut sanallakaan Alfredin lääkkeestä, sillä hän ei halunnut saattaa itseään eikä Enkelimummia vaikeuksiin.

Kylän pastori Matteus Fariskus oli myös saapunut paikalle kuullessaan huhut Enkelimummin terveyden heikkenemisestä. Fariskus oli kantanut mukanaan pientä öljypulloa ja tarjonnut Enkelimummille viimeistä voitelua, jonka tarkoituksena oli tarjota sairaalle syntien anteeksiantoa ja henkistä voimaa. Enkelimummi oli kieltäytynyt Fariskuksen palveluista ja käännyttänyt miehen pois luotaan. Fariskus oli loukkaantunut ja varoittanut Enkelimummia siitä, ettei yksikään syntinen voinut kuoltuaan päästä Suuren Voiman tyyssijoille, ellei hän ollut tunnustanut ensin syntejään ja saanut niitä anteeksi Voiman lähettiläältä, jollaisena Fariskus itseään piti.

Enkelimummi oli tuohtunut Fariskukselle ja korottanut kuumeista ääntään sängynpohjalta:
”Minä uskon Voimaan ja Voima on minussa. Voima tietää ja tuntee salatuimmatkin ajatukseni enkä minä pysty sitä pakenemaan enkä siltä piiloutumaan. Miksi minä tarvitsisin sinua minun ja Voiman välille? Jos minulla on Voiman sisäinen tuntemus, ei minun pelastukseni ole sinusta eikä kaltaisistasi kiinni. Se on yksin Voiman ansiota ja Hänen kädessään.”
Ruusun oli vaikea käsittää, mitä Enkelimummi tarkoitti pelastuksella ja Voiman sisäisellä tuntemuksella, mutta kun Enkelimummi oli alkanut yskiä hillittömästi, hän oli tarttunut Fariskusta käsivarresta ja pahoitellen ohjannut tämän öljypulloineen ulos. Hän oli pyytänyt anteeksi Enkelimummin kovia sanoja ja vedonnut siihen, että Enkelimummi sairauden vuoksi päästi suustaan harkitsemattomia ja että tämän pitäisi saada nyt levätä rauhassa. Fariskus oli tuijottanut silmät leimuten Ruusua ja todennut, ettei Enkelimummi terveenäkään ollut koskaan osoittanut enempää nöyryyttä kirkon oppeja kohtaan.
”Siitä asti kun tuo nainen saapui Ruusukylään, hän on kulkenut omia polkujaan ja halveksinut pyhiä oppejamme. Ota sinä, Ruusu, opiksesi äläkä anna Enkelimummin johdattaa sinua väärille poluille. Vain puhtaassa opissa on pelastus ja sitä minä tarjoan seurakuntalaisilleni”, Fariskus saarnasi.
Hänen kiivastuneet kasvonsa hehkuivat punaläikikkäinä ja kaksoisleuka tutisi kuin vasta valmistunut vadelmahyytelö. Ruususta Fariskus näytti aivan kimmastuneelta kalkkunalta. Ruusu tiesi myös, että kimmastuneen kalkkunan kanssa ei kannattanut ryhtyä mittelöön, ja siksi hän hyvästelikin Fariskuksen nopeasti ja sulki veräjän tämän perässä.

Viime yönä Enkelimummi oli vaikeroinut tuskissaan, vaikka Ruusu oli juottanut hänelle lääketeetä kahdesti yön aikana. Eetvartti oli huolissaan nuollut emäntänsä kättä ja puskenut tämän poskea kuin herättääkseen tämän loputtomasta painajaisesta. Kun aamu vihdoin valkeni, Ruusu oli itsekin niin väsynyt, ettei herännyt edes naapuritalon kovaäänisen kukon kiekumiseen. Yön hämärimpinä hetkinä Ruusu ajatteli kaipauksella Seppää sekä ruusutarhaansa, jota hän ei ollut päässyt hoitamaan. Rikkaruohot olivat jo varmasti peittäneet rakkaat ruusupensaat ja tuhohyönteiset kutoneet verkkojaan ruusun terälehtiin.

Ruusu luuli hourailevansa unissaan, kun pellavakutomon Pauliina sinä aamuna astui Enkelimummin ovesta sisään. Pauliinan palmikot oli tyypilliseen tapaan kiedottu korvien päälle rinkeleiksi. Yllään hänellä oli löysä pellavainen leninki, joka oli värjätty mustikan siniseksi. Lyhyet puhvihihat paljastivat hänen sirot ruskettuneet käsivartensa. Leningin rinnuksella oli ristipistoin koristeltuja valkoisia kuvioita. Ruusu ei voinut kieltää sitä, etteikö Pauliina olisi näyttänyt kauniilta. Pauliinan kasvot näyttivät pehmeämmiltä kuin yleensä ja hän puristi ujosti kädessään nenäliinaa. Pauliina oli yhtä hoikka kuin ennenkin, raskaus ei vielä ollut ehtinyt niin pitkälle, että se olisi näkynyt pehmeästi laskeutuvat leningin alta.
”Mitä asiaa?” Ruusu kysyi tuvan keskellä tuppisuuna seisovalta Pauliinalta.
”Halusin vain tulla kysymään, tarvitsetko apua”, Pauliina vastasi.
Ruusu tunsi olonsa vaikeaksi. Viime yönä hän oli hiljaa mielessään toivonut, että joku tulisi hänen avukseen Enkelimummia hoitamaan, mutta hän ei totisesti ollut ajatellut Pauliinaa. Vaikka hänen vihansa naista kohtaan ei enää ollutkaan yhtä voimakasta kuin aikaisemmin, ei hän silti halunnut olla tämän kanssa tekemisissä. Pauliina ilmeisesti aavisti Ruusun aatokset, koska alkoi kovasti selittelemään:
”Haluaisin vain olla avuksi nyt kun… niin siis vaikka odotankin Sepän lasta… olethan sinäkin auttanut minua.”

Ruusu ei ymmärtänyt alkuunkaan, mitä Pauliina tarkoitti auttamisella. Eihän hän ollut auttanut Pauliinaa millään tavalla. Pauliina jatkoi:
”Sinä yönä, kun saavuit kotiisi ja minä nukuin sängyssäsi…”
”Mitä siitä?” Ruusu keskeytti ärtyneenä. Hän muisti kyllä järkytyksen, kun oli löytänyt Pauliinan sängystään. Aamulla Pauliina oli kertonut odottavansa Sepän lasta ja joutuneensa häädetyksi pois vanhempiensa kodista, kun he olivat saaneet tietää raskaudesta.
”Minulla ei ollut silloin paikkaa, mihin mennä. Tiesin, että talosi oli tyhjänä, ja murtauduin sisään. Sinä olisit voinut heittää minut ulos ja ilmiantaa murrosta, mutta annoit minun jäädä luoksesi.”
”Sama kai se, kuka talossa asuu nyt, kun minä hoidan Enkelimummia”, Ruusu mutisi.
”Anna minun auttaa sinua”, Pauliina vetosi. ”Haluan olla hyödyksi ja osaan hoitaa kotia.”
Ruusu mietti kuumeisesti, mitä vastaisi Pauliinalle. Hän ei naisen hyväntahtoisuudesta huolimatta halunnut tätä ympärilleen Enkelimummin tupaan pyörimään. Kateus lapsesta muistutti olemassaolostaan.
”On yksi asia, jossa voisit auttaa.”
”Kerro, autan mielelläni.”
”Voisit hoitaa puutarhaani, nyppiä rikkaruohot ruusupensaista ja myrkyttää kirvat. Osaatko?”
”Paremmin kuin uskotkaan”, Pauliina hymyili. ”Ole huoleti. Puutarhasi on hyvissä käsissä.”
Kun Pauliina kääntyi poistuakseen, Ruusu hymyili ensimmäistä kertaa moneen päivään.

Neljäskymmenestoinen luku

2010-11-04T23:33:00.000+02:00

jossa Sepän elämä tekee täyskäännöksen.

”Nyt en ymmärrä, mitä tarkoitat”, Seppä kiivastui. Hän tunsi, miten kiukku alkoi vallata hänen mieltään. Pauliina ei ollut koskaan merkinnyt Sepälle muuta kuin hetkellistä iloa eikä hän tuntenut Pauliinaa kohtaa syviä tunteita. Oli varmasti totta, että hän oli kohdellut Pauliina epäreilusti. Hän tiesi Pauliinan toivovan perhettä, mutta toisaalta hän oli alusta asti tehnyt Pauliinalle selväksi, ettei rakastanut tätä. Hän oli ollut rehellinen ja oli kohtuutonta, että Ruusu tuomitsi hänet mitättömästä harha-askeleesta.
”Sinä tiedät, että en ole koskaan voinut sietää Pauliinaa”, Ruusu jatkoi. ”Olin järkyttynyt, kun löysin hänet aamuyöllä sängystäni. Tiedätkö, miksi hän oli tunkeutunut mökkiini?”
”Mistä minä voisin tietää, mitä sen naisen päässä liikkuu”, Seppä kimpaantui. Hän ei olisi halunnut jauhaa Pauliinasta, sillä Pauliina oli taaksejäänyttä elämää. ”Enkä ylipäätään ymmärrä, miksi hän on etsinyt sinut käsiinsä. Ethän sinä liity hänen elämäänsä millään tavalla.”
”Pauliina etsi minut käsiinsä kertoakseen minulle salaisuuden.”
”Vai vielä salaisuuden! Mikä se sellainen salaisuus muka on?”, Seppä kysyi ivallisella äänellä.
”Pauliina on raskaana. Hän odottaa sinun lastasi, Seppä.”
Seppä vaikeni. Hän tuijotti Ruusua silmiin ja kuuli ajan kulun korvissaan. Oliko tämä jokin testi?
”Hän valehtelee!” Seppä karjaisi.
”En usko. Kun hänen vanhempansa saivat tietää raskaudesta, he heittivät Pauliinan ulos kodista, eikä Pauliinalla ollut muuta paikkaa, mihin mennä kuin minun tyhjä tupani.”

Seppä astui ulos Enkelimummin veräjästä, ja poistui hartiat lysyssä laahustaen. Ruusu tuijotti Sepän etääntyvää selkää. Hän puristi kämmeniään nyrkkiin, ei siksi, että olisi halunnut lyödä, vaan siksi, että tunsi niin suurta voimatonta surua ja raivoa siitä, että elämä erotti heidät toisistaan. Hän tiesi, että lapsi oli aina taivaan lahja, mutta sillä hetkellä hän ei pystynyt näkemään uutta ihmistä siunauksena. Vaikkei hän koskaan ollut sitä Sepälle ääneen sanonutkaan, hän tiesi syvällä sisimmässään olevansa Pauliinalle kateellinen. Hänestähän olisi pitänyt tulla Sepän lapselle äiti. Ja nyt Seppä oli mennyt pilaamaan kaiken, viimeisetkin mahdollisuuden rippeet, saattamalla Pauliinan raskaaksi.
Kun Ruusu astui takaisin tupaan, Enkelimummi istui sängyssään ja silitti kissaa sylissään.
”Taisin nukkua pitkään”, Enkelimummi kuiskasi. Hänen valkoinen tukkansa hapsotti joka suuntaan.
”Toivottavasti Alfredin lääke auttoi.”
”Auttoi. Kipu helpotti, ainakin hetkeksi.” Enkelimummi hymyili.
”Haluaisitko jotain syötävää?”
”Minulla on kiljuva nälkä. Kaapissa on kardemummalla maustettua karviaismarmeladia ja vehnäleipää.”

Ruusu kasteli vehnäleivän nopeasti maidossa ja paistoi leivät kuumalla pannulla voissa. Sillä aikaa kun leivät paistuivat kullankeltaisiksi, hän vispasi kermasta vaahtoa, jonka levitti leipien päälle yhdessä marmeladin kanssa. Sitten he istuutuivat tuvan pöydän äärelle syömään. Ruusu ei muistanut, milloin hän olisi maistanut mitään niin makoisaa. Enkelimummi valmisti marmeladia oman puutarhan marjoista ja höysti niitä erilaisilla mausteilla. Karviaismarmeladi oli Ruusun herkkua, mutta hän piti myös Enkelimummin vadelma- ja luumuhilloista, punaviinimarjamehusta, kirsikkamarmeladista ja omenakanelihillokkeesta, varsinkin kun siihen lisäsi kermavaahtoa.
”Ruusu, haluaisin pyytää sinulta apua muutamaan asiaan liittyen. Sitten kun minua ei enää ole, haluaisin, että –”
”Onko meidän pakko puhua tästä nyt?” Ruusu keskeytti Enkelimummin. Enkelimummin aika saattaisi olla lähellä, mutta Ruusua ahdisti puhua asiasta. Hän ei halunnut ajatella aikaa, jolloin Enkelimummia ei enää olisi. Enkelimummi hymyili Ruusulle ja tarttui tätä kädestä:
”Olisi suuri helpotus, jos saisin puhua siitä nyt. En tiedä, kuinka monta päivää, viikkoa tai kuukautta minulla on jäljellä. Ja asia on tärkeä.”

Ruusu huokaisi. Hän tuijotti hetken sormiaan ja mietti Seppää. Hän olisi kovasti halunnut kertoa asiasta Enkelimummille mutta ymmärsi, että tämä ei ollut oikea hetki. Enkelimummilla oli omissa asioissaan tarpeeksi mietittävää, eikä olisi oikein lisätä hänen taakkaansa.
”Kun minua ei enää ole, haluan, että järjestät pienimuotoiset hautajaiset. Olen säästänyt sitä varten rahaa, jotka löydät piirongin laatikosta. Siellä on myös kirje, jonka haluan sinun lukevan hautajaisten jälkeen. Olen kirjoittanut sen sinulle.”
”Mitä siinä lukee?”
”Malta mielesi. Kaikella on aikansa ja paikkansa.”
”Onko siinä kaikki?”
”Kyllä. Ja toivon, että pidät huolta siitä, että saan Alfredin lääkettä aina kun kivut käyvät ylivoimaisiksi. Lupaatko?”
”Lupaan.”

Rosetta komppaa: Kaikki muuttuu paremmaksi

2010-11-04T14:07:00.000+02:00

Kaikki muuttuu paremmaksi!

Neljäskymmenesensimmäinen luku

2010-11-02T07:44:00.001+02:00

jossa Seppä vakuuttaa rakkauttaan.

Enkelimummi nukkui kuudetta tuntia. Välillä Ruusu kävi pyyhkimässä hikeä Enkelimummin otsalta ja kuuntelemassa, että tämä hengittää. Sitten hän istui taas tuvan pöydän ääreen ja jatkoi kirjeen kirjoittamista. Hän oli juuri saanut viimeisteltyä viestin ja pujotettua sen rullalle pieneen metalliseen putkeen, kun tuvan ovi avautui. Seppä työnsi päänsä ovesta sisään. Ruusu nosti sormen huulilleen viittoakseen Sepälle, että tämän tuli olla hiljaa. Ruusu ei halunnut, että Enkelimummi heräisi unestaan. Hän viittoi Seppää seuraamaan mukanaan ulkorakennukseen.
Sade oli tauonnut, mutta taivas oli pilvinen. Ruusun varpaat kastuivat kun hän kulki Seppä perässään huvimajaan ja istuutui pyöreän pöydän ääreen. Seppä asettui Ruusua vastapäätä toiselle puolelle pöytää.
”Kävin aamulla tuvallasi. Pauliina kertoi, että olet täällä”, Seppä avasi keskustelun.
”Mitä sinä haluat?” Ruusu kysyi naama peruslukemilla. Hän ei aikoisi päästää Seppää helpolla.
”Halusin tavata sinut. Olen kaivannut sinua kovasti matkasi aikana. Haluaisin puhua –”
”Mitä puhumista meillä enää on toisillemme?”
”Ymmärrän, että olet vihainen. Mutta minä olen miettinyt asioita matkasi aikana. Tiedän tehneeni virheen, kun en silloin yhtenä iltana antanut sinun jäädä luokseni yöksi. Jouduin paniikkiin. En tarkoittanut ajaa sinua pois luotani”, Seppä sanoi ja ojensi kätensä pöydän yli tarttuakseen Ruusua kädestä. Ruusu veti käden pois pöydältä syliinsä.
”Tällä keskustelulla ei taida olla enää mitään merkitystä”, Ruusu kuiskasi ja tuijotti käsiinsä.
”Ei mitään ole vielä menetetty”, Seppä huudahti. ”Me voimme unohtaa menneet ja aloittaa alusta. Voimme kasvattaa yhdessä ruusuja ja muitakin kukkia. Minä kyllä opin, lupaan sen.”
Ruusu tuijotti vastapäätä istuvaa Seppää. Miehen siniharmaat silmät katsoivat vetoavasti häneen. Ruskettuneita kasvoja peitti parin päivän parransänki. Ruusu huomasi, että Sepän ohimoilla kasvoi muutama harmaa hius. Ruusu oli aina pitänyt Seppää komeana. Sillä hetkellä hän näytti entistäkin komeammalta.
”Kerroit tavanneesi Pauliinan luonani. Etkö yhtään ihmetellyt, miksi hän oli siellä?” Ruusu kysyi.
”Ihmettelin tietysti ja kysyinkin sitä häneltä, mutta hän ei halunnut vastata. Hän on minulle vihainen”, Seppä vastasi.
”Ja syystäkin. Sinä olet kohdellut häntä ala-arvoisesti.”
”En ole luvannut hänelle mitään. Hän on tiennyt alusta asti, ettei kyseessä ole vakava suhde.”
Ruusu ei vastannut mitään, tuijotti vain kiukkuisesti Seppää.
”Ruusu, olen pahoillani siitä, mitä Pauliinan kanssa tapahtui. Hän ei merkitse minulle mitään, ja olen kertonut sen hänelle. En ymmärrä, miksi hän yhä haluaa sotkeutua elämäämme.”
”Minä ymmärrän.”
”Mitä tarkoitat?”
”Tarkoitan, että Pauliinalla on hyvä syy sotkeutua elämääsi. Hän rakastaa sinua.”
”Mutta minä en rakasta häntä. Minä rakastan sinua”, Seppä vakuutti. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Ruusu yhä jaksoi jauhaa Pauliinasta.
”Mitä sinä oikeastaan tiedät rakkaudesta?”
”Ainakin sen, etten halua elää ilman sinua. Jos voisit antaa minulle anteeksi, löytäisimme varmasti keinon elää yhdessä.”
”Päätös on jo tehty puolestamme. Kaikella toiminnalla on seurauksensa. Joskus niitä ei vain näe heti. Ja sinä olet sulkenut silmäsi eräältä merkittävältä seikalta.”

Neljäskymmenes luku

2010-10-29T14:51:00.003+03:00

jossa Enkelimummi kertoo, miten hänestä tuli äiti.

Miriamin isä, joka rakasti ainutta tytärtään enemmän kuin mitään muuta maailmassa, oli halunnut lähettää tyttärensä tietäjien koulutukseen. Siihen aikaan oli hyvin epätavallista, että tyttöjä lähetettiin kouluun ylipäätään, saatikka tietäjäkouluun, joka oli vain miehille tarkoitettu. Miriamin isä, keskinkertainen tietäjä, oli kuitenkin vakuuttunut tyttärensä taidoista ja viisaudesta ja puhui mestarit puolelleen. Miriam saisi aloittaa koulutuksessa kahden pojan kanssa, mutta jos hän ei pärjäisi muiden tahdissa, hän joutuisi jättämään koulun ja palaamaan kotiin. Miriamin isä suostui ehtoihin, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että hänen tyttärensä pärjäisi siinä missä pojatkin. Niinpä Miriam eräänä elokuun helteisenä päivänä muutti koulurakennukseen asumaan ja aloitti opintonsa. Isä oli ollut oikeassa. Miriam osoittautui pian luokkansa parhaimmaksi. Hänen kykynsä omaksua uutta tietoa ja soveltaa sitä käytäntöön oli ilmiömäinen.

Kaiken lisäksi hän osasi soittaa viulua paremmin kuin kukaan muu Vastarannalla. Kun Miriam tarttui viuluun, kuulijat pysähtyivät, eikä ollut harvinaista, että joku heistä puhkesi liikutuksesta kyyneliin. Kun mestarit huomasivat Miriamin musikaalisuuden, he lähettivät hakemaan läheisestä kylästä Taivaanrannasta vanhaa viulumestaria, joka hallitsi tietäjien vanhat mystiset laulut. Tietäjien laulut olivat pyhiä, mikä tarkoitti sitä, että niitä sai soittaa vain tietyissä tilaisuuksissa ja tiettyjä tarkoituksia varten. Mestarien joukossa vain murto-osa hallitsi nämä laulut, sillä niiden soittaminen oli vaikeaa, eikä nuotteja koskaan kirjoitettu muistiin. Tähän Miriam sai yksityisopetusta Taivaanrannan viulumestarilta. Iltamyöhään Miriam harjoitteli viulunsoittoa rukoushuoneella, jota muuten käytettiin oppilaiden koulutustilana sekä aamu- ja iltahartauksiin.
Eräänä iltana Miriamin opiskelutoveri Mitro oli salaa hiipinyt kuuntelemaan Miriamin soittoa. Miriam oli kiinnittänyt huomiota tummaan nuorukaiseen aikaisemminkin, sillä he olivat aloittaneet koulutuksen samaan aikaan. Mestarit olivat kuitenkin pitäneet Miriamia eristettynä muista oppilaista. Hän sai kyllä osallistua samaan opetukseen, mutta hän istui aina rukoushuoneen toisessa päädyssä eikä hänen sallittu käyvän keskusteluja miespuolisten oppilaiden kanssa. Mitro jäi haltioituneena kuuntelemaan Miriamin soittoa. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ollut kuullut mitään yhtä ihanaa. Kun Miriam oli lopettanut, Mitro oli lähestynyt nuorta naista ja esitellyt itsensä. Miriam oli ensin pelästynyt. Jos joku saisi tietää, että hän keskusteli muiden oppilaiden kanssa, hän saisi saman tien lähtöpassit koulusta. Seuraavina iltoina Mitro oli taas salaa hiipinyt rukoushuoneelle ja kuunnellut Miriamin soittoa, ja siitä oli alkanut ystävyys, joka toi sekä Miriamille että Mitrolle suurta iloa.

Miriam tiesi, että Mitron isä oli Vastarannan vaikutusvaltaisimpia miehiä ja että Mitron oli määrä koulutuksensa jälkeen mennä naimisiin varakkaan perheen tyttären kanssa. Kun Miriam kertoi Mitrolle odottavansa tämän lasta, Mitro oli sulkenut Miriamin syliinsä. He olivat yhdessä suunnitelleet pakenevansa Ruusukylään ja aloittavansa siellä uuden elämän. Jollain tavalla mestarit olivat kuitenkin saaneet vihiä asiasta ja yllättäneet nuoren parin eräänä iltana rukoushuoneelta. Miriamin ja Mitron isät oli kutsuttu paikalle ja mestarit olivat isien kanssa päättäneet kummankin kohtalosta. Jos Miriam ei olisi ollut niin lahjakas oppilas, hänet olisi häädetty koulusta välittömästi. Viulunsoittajia ei kuitenkaan tietäjien joukossa ollut monia ja pyhien laulujen soittamiseen tarvittiin osaajia. Miriam sai jäädä, mutta hänen tuli suorittaa oppimääränsä ennen lapsen syntymää. Lapsi annettaisiin kasvattiperheeseen ja Miriam karkotettaisiin Ruusukylään eikä hän enää milloinkaan saisi palata Vastarannalle. Mitro yritti turhaan vastustaa isien ja mestarien päätöstä. Miriam teljettiin eristyksiin eikä Mitroa päästetty häntä tapaamaan. Kun synnytyksen aika tuli, Vastarannan kätilö kutsuttiin paikalle. Miriam ei saanut pitää poikaansa sylissään kuin pienen hetken. Hän antoi pojalle nimeksi Alfred, vannotti kätilöä kirjoittamaan lapsen nimen paperille ja luovuttamaan sen uusille vanhemmille. Sitten lapsi kapaloitiin ja vietiin häneltä pois. Yhdeksän päivää ja yötä Miriam itki ikäväänsä, sitten hänet saatettiin laiturille, josta laiva Ruusukylään lähti.

”Niin sinä siis saavuit Ruusukylään ja jäit tänne”, Ruusu sanoi tarinan kuultuaan.
”Kyllä. Siitä on jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta.”
”Mutta miten Alfred on saanut tietää asiasta? Miten hän voi tietää tarinan sinusta ja isästään?”
”Meitä tietäjiä on kaikissa kylissä, ja kyyhkyni pystyvät viemään viestejä syrjäisimmillekin seuduille. Eräänä päivänä sain tiedon Kontiovuorelta, että paikallinen mestari oli saanut oppilaakseen viisitoistavuotiaan Alfred-pojan, joka oli jo koulutuksen alussa osoittautunut lahjakkaaksi oppilaaksi. Arvasin heti, kuka tuo nuorukainen oli. Pyysin mestarilta luvan kirjoittaa pojalle kirjeen. Kerroin kirjeessä kaiken ja olemme siitä asti pitäneet toisiimme yhteyttä kirjeitse.”
”Etkö ole koskaan tavannut Alfredia?”
”En. Olen nähnyt hänestä vain hiilipiirroksen. Se on piirongin ylimmässä laatikossa tallessa. Jos haluat, voit ottaa sen esiin.”
Ruusu nousi ja avasi piirongin laatikon. Hän poimi käteensä valkoisen paksun paperin, jolle joku oli piirtänyt hiilellä Alfredin kasvot. Hän tunnisti Alfredin silmät, jotka tuijottivat hymyillen katsojaan. Kaipaus kouraisi Ruusun sydäntä.
”Tältä hän näyttää oikeastikin”, Ruusu sanoi ja työnsi piirroksen takaisin laatikkoon. Hän oli hetken vaiti mutta päätti sitten uskaltautua kysymään.
”Etkö haluaisi tavata poikaasi?”
”Enemmän kuin mitään muuta maailmassa”, Enkelimummi sopersi uneliaana sänkynsä pohjalta. ”Mutta en halua riskeerata poikani elämää sillä, että pyytäisin häntä saapumaan Ruusukylään. Ja itse olen jo liian heikko kulkeakseni Kontiovuorelle. Ihminen ei voi saada kaikkea elämässä.”
”Kuinka kauan sinulla on vielä aikaa?” Ruusu kysyi.
”Sitä ei tiedä kuin yksin suuri Voima.”
Sitten Enkelimummi sulki silmänsä ja vaipui syvään uneen. Ruusu jäi hänen vierelleen istumaan ja kuunteli Enkelimummin rauhallista hengitystä.

Perheenlisäystä

2010-10-27T17:44:00.001+03:00

Ruususatu-pokkari saapui tänään kirjapainosta. Voi pientä ! <3

Ensimmäiset kirjat on jo postitettu tilaajille. Suurin osa on kuitenkin vielä postittamatta. Pohojalaaset intaantuivat tilaamaan oikein porukalla, mutta eiköhän kaikille saada kirja toimitettua lähiaikoina.

Jos et vielä ole tilannut omaasi, niin käypä katsomassa, miten helppoa tuo tilaaminen on klikkaamalla yläbannerin alapuolelta "Osta kirja" -namiskuukelia.

P.S. Kyllä, läppäri kirjan taustalla on luonnollisesti MacBook. Apple ei (valitettavaa kyllä) ole maksanut tästä huomaamattomasta product placementista latiakaan.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku

2010-10-26T07:20:00.002+03:00

jossa Ruusu kiiruhtaa Kyyhkylään.

Yön väistyttyä Ruusu kiiruhti Kyyhkylää kohti. Aamuyöllä oli alkanut sataa ja pikkuhiljaa sade oli yltynyt myrskyksi. Sade löi Ruusun kasvoja vasten ja märät hiukset takertuivat kasvoihin. Ainakin ruusut saavat vettä, Ruusu lohdutti itseään. Enkelimummin piha oli aivan hiljainen. Yleensä Kyyhkylän puutarhasta kuului lintujen tuttu kujerrus, mutta nyt kyyhkytkin olivat hiljaa häkeissään ja pitivät sadetta. Ruusu koputti Enkelimummin ovelle mutta ei jäänyt odottamaan vastausta vaan astui sisään valkoiseen eteiseen. Ruusu laski märän takin seinäkoukkuun roikkumaan. Takin helmasta tippui vettä vaalealle puulattialle. Hän suki märkiä hiuksiaan pois otsaltaan ja kuivasi kämmenellä kasvojaan. Eetvartti työntyi eteisen ovesta Ruusun jalkoihin kehräämään. Ruusu nosti paksun kissan syliinsä ja painoi kasvonsa sen turkkiin. Hän rapsutti kissaa niskasta.
”Missä Enkelimummi on?” Ruusu kysyi kissalta.

Eetvartti hyppäsi Ruusun sylistä lattialle, maukaisi ja johdatti Ruusun tupaan. Tuvassa kaikki tavarat olivat siististi paikallaan, kuten aina. Taikinakippo seisoi leivinuunin päällä tyhjänä ja leivinlapio roikkui seinällä. Valkoiset pitsiverhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Vesipisarat rummuttivat ikkunoita. Lattian yli tuvan päästä päähän juoksi kolme oranssia räsymattoa. Keskimmäisen maton päällä oli pöytä, jonka ääressä Enkelimummi söi ja kirjoitti kirjeitään. Laitimmaisella päätyseinällä ikkunan alla makasi Enkelimummi sängyn pohjalla, joka päivisin toimitti sohvan virkaa. Normaalisti Enkelimummi heräsi kukonlaulun aikaan, mutta nyt hän nukkui. Ruusu asetti rahin sängyn vierelle ja istahti siihen. Hän silitti hellästi Enkelimummin hikisiä valkoisia hiuksia ja kuunteli tämän raskasta hengitystä. Enkelimummi avasi silmänsä.
”Oletko palannut takaisin?”
”Palasin aamuyöllä. Lepäsin muutaman tunnin ja kiirehdin luoksesi.”
”Tapasitko Alfredin?”
”Tapasin.”
”Kuinka hän voi?”
”Hyvin. Hän vaikutti onnelliselta ja lähetti sinulle terveisiä.”
Enkelimummin huulilla häivähti hymyn tapainen. Yhtäkkinen kipu sai Enkelimummin voihkaisemaan.
”Onko sinulla kipuja?” Ruusu kysyi.
”Ajoittain. Valmistiko Alfred sinulle lääkettä?”
”Kyllä, keitän sinulle siitä teetä.”
Ruusu kaivoi reppunsa sivutaskusta puisen rasian ja ryhtyi keittämään teevettä. Eetvartti makasi Enkelimummin jalkojen päällä ja tuijotti sieltä käsin Ruusun puuhia.
”Alfred kertoi minulle, ettet sinä enää parane.”
”Alfred on oikeassa.”
”Etkö voisi mennä kylän tohtorin puheille. Ehkä hän voisi auttaa”, Ruusu yritti.
”Olen käynyt hänen luonaan ja hän on vahvistanut sen, minkä tiesinkin: rinnassani on kasvain. Tohtori ei osaa sitä leikata, enkä minä voi lähteä Vastarannalle leikattavaksi.”
Ruusu oli vaiti. Hän tiesi Enkelimummin taakasta, mutta ei ollut koskaan ajatellut, että kyseessä olisi kasvain. Pelkkä sana kuulosta hänestä pelottavalta. Aivan kuin Enkelimummin sisällä kasvaisi rikkaruoho, jota kukaan ei osannut nyppiä pois juurineen.
”Alfred kertoi Vastarannasta”, Ruusu sanoi ja jäi odottamaan Enkelimummin vastausta. Hän ei kehdannut suoraan udella Enkelimummilta asiaa mutta toivoi, että tämä avautuisi omasta halustaan.
”Niinkö?” Enkelimummi säpsähti ja nousi käsiensä varaan nojaamaan.
”Hän kertoi myös, että olet hänen äitinsä.”
Enkelimummi huokaisi ja laski päänsä takaisin tyynylle. Hän makasi vaiti ja Ruusu luuli jo hänen nukahtaneen.

Ruusu aukaisi puisen rasian ja kaivoi pienellä lusikalla rasiasta kynnenpään kokoisen annoksen tummanruskeaa tahnaa. Hän asetti lusikan puiseen mukiin ja kaatoi teepannusta kiehuvaa vettä päälle. Sitten hän sekoitti lusikalla rivakasti keitosta ja katsoi, kuinka tahna liukeni veteen. Ruusu istahti rahille Enkelimummin viereen ja asetti mukin jalkojensa juureen hautumaan.
Enkelimummi avasi silmänsä ja sanoi: ”Joka kerta kun ajattelen Alfredia, minusta tuntuu kuin sydäntä revittäisiin rinnasta irti. Olen yksin suruni kanssa.”

Enkelimummi hengitti katkonaisesti ja hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan. Ruusu pyyhki liinalla Enkelimummin kasvoja, kohotti tämän ylävartaloa itseään kohti ja ojensi teekupin Enkelimummille.
Kun Enkelimummi oli hörppinyt koko kupillisen, Ruusu laski hänet takaisin sänkyyn. Lääke alkoi hitaasti vaikuttaa ja Enkelimummin kasvoilla ollut kireän tuskainen ilme haihtui ja rypyt silenivät. Ruusu kuuli, kuinka Enkelimummin hengitys tasaantui. Sitten Enkelimummi alkoi kertoa tarinaa.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku

2010-10-22T08:56:00.001+03:00

jossa Ruusu hämmästyy avatessaan kotinsa oven.

Näkki ja Vuokko olivat tarjonneet Ruusulle yömajoitusta, mutta Ruusu ei halunnut jäädä. Hänellä oli kiire kotiin ja Enkelimummin luo. Taisto-kyyhky oli saapunut kivelle ja kierrellyt taivaalla levottoman näköisenä. Taistolla oli aikaisemmilla kerroilla ollut kirje mukanaan, mutta nyt se oli saapunut ilman viestiä. Siitä Ruusu päätteli, että Enkelimummin vointi oli heikkenemässä. Hän oli hyvästellyt hääparin ja toivottanut heille onnellista yhteiselämää. Vuokko ja Näkki olivat vannottaneet Ruusua palaamaan seuraavana kesänä ja Ruusu oli luvannut miettiä asiaa. Yön selässä taivaltaminen oli ollut Ruusulle suuri ponnistus muutenkin kuin fyysisesti, eikä hän halunnut luvata pariskunnalle mitään varmaa. Pimeän pelko ei ollut hellittänyt otettaan Ruususta, vaikka hän olikin palannut Hämärämetsästä yhtenä kappaleena. Matkan aikana hän oli joutunut kohtamaan Hämärämetsän pimeyden, sudet ja yön salaisuudet. Ruusukylä tuntui kaiken sen jälkeen turvalliselta kuin linnunpesä.

Kun Ruusu saapui aamuyöstä Ruusukylään, sumu leijui niityn yllä. Kylä oli vaipunut uneen eikä metsästä kylän keskustaan vievällä tiellä näkynyt ristin sielua. Kanat ja kukot, jotka yleensä nokkivat tupien reunamilla, nuokkuivat orsillaan. Kissat ja koirat olivat vaipuneet syvään uneen. Parin tunnin päästä kukkojen kailottaessa kyläläisille hyvät huomenet Ruusukylä heräisi uuteen aamuun. Sitä ennen Ruusu ehtisi nukkua omassa ihanassa sängyssään muutaman tunnin. Väsyneet jalat jomottivat ja silmäluomet painoivat. Ruusu lähestyi Sepän tupaa. Aidan kohdalla hän pysähtyi vihreän veräjän ääreen, joka oli jäänyt raolleen. Hän huomasi kahden puun väliin ripustetun riippumaton ja siinä nukkuvan Sepän. Topi makasi riippumaton juurella ja heilutti unissaan häntäänsä. Tuvassa oli kesäyöllä kuuma, ja siksi Seppä oli siirtynyt puutarhan puolelle nukkumaan.

Ruusu tunsi vastustamatonta vetoa riippumatossa makaavaa Seppää kohtaan. Järki sanoi, että hänen olisi paras kävellä suorinta tietä kotiin, mutta jalat vetivät riippukeinun luo. Topi heräsi unestaan, kun Ruusu astui aidan sisäpuolelle, mutta tunnisti vieraan eikä ruvennut haukkumaan. Häntä iloisesti heiluen se juoksi vastaanottamaan Ruusua, joka kumartui rapsuttamaan koiraa. Ruusu hiipi hiljaa riippukeinun luo ja jäi katsomaan nukkuvaa Seppää. Riippukeinun vierellä maassa oli teemuki ja kannu unikkoteen haudutukseen. Seppä kuorsasi hiljaa. Lyhyt parransänki peitti kasvoja, osa parrasta oli harmaantunut. Ruusu olisi halunnut silittää Sepän ruskettunutta poskea mutta hillitsi itsensä. Sepän silmät liikkuivat vilkkaasti silmäluomien alla. Hän näki unta. Silmien ympärillä oli ohuita juovia. Sepän nauraessa hänen silmäkulmiinsa nousivat rypyt, joita Ruusu oli aina ihaillut. Ruusu katseli hetken Seppää ja kääntyi sitten lähteäkseen. Hän sulki veräjän perässään ja lähti kulkemaan kotia kohti.

Ruusu näki jo kaukaa, että hänen ruusunsa nuokkuivat. Eivätkä ne nuokkuneet niin kuin kukat nukkuessaan vaan niin kuin kukat nuokkuvat silloin, kun ne ovat jääneet ilman hoitoa. Ruusu oli ollut poissa vain muutaman päivän, mutta sinä aikana aurinko oli porottanut herkeämättä pilvettömältä taivaalta. Sitkeät rikkaruohot, jotka kestivät pitempään keskikesän helteitä, olivat kasvaneet silminnähden ja vieneet voimaa ruusuilta.

Ruusu kiiruhti rakkaimman ruusupensaansa luo ja laski repun maahan. Hän huokaisi pettyneenä, kun näki, miten kirvat olivat vallanneet ruusupensaan lehdet ja kukinnot. Pienet hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan ruusupensaaseen. Ruusu oli salaa toivonut, että joku olisi hänen poissa ollessaan edes kastellut hänen puutarhaansa. Hän ymmärsi, että Enkelimummi ei sairaana siihen pystynyt ja Ollillakin oli työnsä. Mutta Seppä olisi voinut käydä puutarhassa kastelemassa pikaisesti ruusut. Hän tiesi, kuinka paljon puutarha Ruusulle merkitsi.

Ruusu tunsi, kuinka kiukun kyyneleet puristuivat väkisinkin silmäkulmista, mutta hän päätti sulkea murheet mielestään. Väsyneenä on vaikea nähdä kirkkaasti. Menen nyt nukkumaan ja ajattelen asiaa myöhemmin levättyäni, Ruusu ajatteli, nosti repun maasta ja asteli kotiovelle. Rappujen vieressä makasi jalkapallon kokoinen pyöreä kivi, jonka alta Ruusu tapaili kotiavainta. Avain oli poissa. Ruusu nousi hämmästyneenä seisomaan ja jäi tuijottamaan kotiovea. Hän tarttui ovenkahvaan ja painoi sitä alas. Ovi oli auki.

Ruusu avasi oven ja kurkkasi sisään. Hämärässä tuvassa tuoksuivat yhä Enkelimummin yrtit, joista hän oli keittänyt kuumeiselle Ruusulle lääkettä. Ruusu tuijotti hämärää huonetta ja astui varovasti sisään. Hän ei ensin erottanut hämärässä mitään erikoista, kaikki oli kuin ennenkin. Mutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, hän näki, että joku nukkui hänen sängyssään. Sydän pamppaillen Ruusu lähestyi sänkyä, valmiina pakenemaan, jos vieras äkkiä heräisi ja hyökkäisi hänen kimppuunsa. Ruusu erotti tyynyllä oljenvaaleat hiukset, jotka oli sidottu palmikolle. Kun Ruusu pääsi sängyn luo, hän tunnisti nukkujan. Se oli pellavakutomon Pauliina.

Mainos

2010-10-21T07:51:00.001+03:00

Ruususadusta ilmestyy pieni painos eli kirja on kohta saatavilla kartonkikantisena painettuna versiona. Sivuja kirjassa on 191. Yhden kirjan hinta kotiin postitettuna on 15 euroa. Kaksi kirjaa samaan osoitteeseen toimitettuna voit tilata hintaan 25 euroa. Hintoihin sisältyy postimaksu Suomessa. Kirjoja tarjolla niin kauan, kuin piskuinen painos riittää.

Kirjaa et saa kaupoista, vaan ainoa tapa hankkia se, on tilata se suoraan Rosetalta. Jos haluat tilata kirjan itsellesi tai ystävällesi, niin lähetä s-postia osoitteeseen rosetta.kivi@gmail.com.

Pokkarikoko: 110 x 178 mm, 191 sivua, nidottu

Kolmaskymmenesseitsemäs luku

2010-10-19T07:07:00.000+03:00

jossa jousi soittaa viulua.

Näkin jousi pysähtyi kuin käskystä ja häävieraat vaikenivat pelästyneinä. Ruusu avasi silmänsä ja vilkuili kauhuissaan ympärilleen. Kaikki tunnistivat Ulvaksen äänen. Maahislapset puhkesivat itkuun ja puristautuivat vanhempiaan vasten. Ulvaksen ulina kaikui hämärtyvässä metsässä ja sen rinnalla kuului ohuempi ääni. Pentu oli liittynyt mukaan kuoroon. Kaikki seisoivat jähmettyneinä paikoillaan. Jokainen muisti, miten Ruusun nimijuhlat olivat päättyneet.

Lievo lennähti vaahteran oksalle ja ryhtyi puhumaan.

”Rauha teille kaikille”, se raakkui pelokkaalle juhlakansalle. ”Älkää pelätkö. Ulvas ei tahdo teille pahaa. Se on tullut pennun kanssa onnittelemaan hääparia ja musiikki tempaisi sen juhlatunnelmaan.”

Juhlaväki kohahti. Milloinkaan aikaisemmin eivät sudet olleet osallistuneet metsänväen juhliin.

”Ulvas lähettää lämpimimmät onnittelut hääparille ja Ruusulle, joka pelasti sekä hänet että pennun kuolemalta.”

Juhlaväki kääntyi katsomaan Ruusua ja puhkesi taputuksiin. Huomiosta hämmentyneenä Ruusu painoi katseensa maahan.

”Jatkakaa ihmeessä morsiamen laulua”, Ruusu mutisi tuskin kuultavasti.

Näkki nosti viulun olalleen ja ryhtyi soittamaan. Juhlaväki yhtyi lauluun ja korkeimpana puiden latvassa kaikui Ulvaksen ja pennun ulina, joka omalaatuisella tavallaan sopi yhteen muiden laulun kanssa.

Kun vieraat olivat lähteneet koteihinsa, Ruusu jäi hääparin kanssa lammelle. Näkki oli laskenut viulunsa pitopöydälle ja kietonut kätensä Vuokon olalle. Yhdessä he katselivat meren pintaa, jolle kuu heijastui. Yhtäkkiä Ruusulle iski vastustamaton halu tarttua viuluun. Hän ei muisanut koskaan pidelleensä viulua käsissään, soittamisesta puhumattakaan. Hän poimi viulun pöydältä ja asetti sen olalleen samaan tapaan kuin oli nähnyt Näkin tekevän. Hän tarttui jouseen kuin unessa ja asetti sen kielille. Parin haparoivan yrityksen jälkeen viulu alkoi soida kuin mestarin käsissä. Ruusu sulki silmänsä ja antoi jousen viedä kättään. Näkki ja Vuokko tuijottivat silmät suurina Ruusua ja viulua.

”En tiennytkään, että osaat soittaa viulua”, Näkki sanoi, kun Ruusu oli lopettanut.

”En minäkään”, Ruusu vastasi.

Ruusu tuijotti viulua ja jousta. Jostain kaukaa hänelle nousi mieleen muisto, jossa pieni tyttö seisoo viulu kädessään Enkelimummin puutarhassa. Kasvattiäiti syöksyy vihaisena tytön luo ja nappaa soittimen tämän kädestä.

”Jos vielä opetat tytölle tuollaisia temppuja, ilmiannan sinut pormestarille”, äiti huutaa ja ojentaa viulun Enkelimummille. Sitten hän tempaisee itkevän tytön mukaansa ja ryhtyy vetämään tätä perässään kohti kotia.

Kolmaskymmenskuudes luku

2010-10-18T10:38:00.000+03:00

Kuva © iStockphoto.com

jossa Ruusu kuulee metsästä soittoa.

Ruusu onnistui kahlaamaan Lievon avulla Sysimetsän läpi iltaan mennessä. Sysimetsän kasvusto oli Ruusulle jo tuttua, mutta tie, jonka Lievo valitsi, oli uusi. Ruususta tuntui, että se oli vaivalloisempi ja pitempi kuin menomatkalla. Parin korkean nousun aikana Ruusu kiroili itsekseen ja valitti Lievolle reittivalintaa. Lievo ei ollut kuulevinaan Ruusun napinaa vaan jatkoi sitkeästi eteenpäin. Välillä se hävisi näkyvistä ja Ruusu pelkäsi sen hylänneen hänet metsään, mutta korppi palasi aina takaisin Ruusun luo ja ohjasi tätä eteenpäin.

Kun Hämärämetsän reuna vihdoin häämötti Ruusun edessä, hän tunsi itsensä lopen uupuneeksi. Käsivarsissa oli pieniä naarmuja puiden oksista ja nälkä kurni vatsassa. Hän ei ollut syönyt koko päivänä, mutta vettä hänellä onneksi oli riittävästi. Hämärämetsän reunan toiselta puolen kantautui iloinen soitanta.

”Kas, metsäläisillä taitaa olla juhlat”, Lievo sanoi. ”Jatka metsänreunaa kohti, niin minä lennän pikaisesti tarkastamaan, mistä on kysymys.”

Lintu lennähti nopeasti näkymättömiin ja Ruusu jäi tallustelemaan kohti Hämärämetsän reunaa. Matkaa ei ollut enää kuin muutama sata metriä, mutta upottavan suopohjan vuoksi matka taittui hitaasti. Ruusu pyyhki kasvojaan liinalla ja hymy nousi hänen huulilleen, kun musiikki voimistui hänen korvissaan. Oli selvää, että jossain juhlittiin ja riemuittiin. Viulun soittoon liittyi kantele ja rumpu. Huilun ääni kaikui ylimpänä.

Ruusu saavutti Hämärämetsän laidan ja tuttu lehtimetsä avautui hänen edessään. Ilta-auringon säteet puikkelehtivat oksien lomassa. Lievoa ei näkynyt, mutta se ei haitannut Ruusua. Hän tunnisti edessään luikertelevan polun samaksi, joka johtaisi lammelle ja kivelle, joiden luona hän oli tavannut Näkin. Siitä hän osaisi helposti takaisin Ruusukylään. Hän lähti kävelemään tuttua polkua pitkin lammelle.

Äkkiä Lievo lehahti hänen eteensä koivikon keskeltä.

”Näkki menee naimisiin!” se raakkui hengästyneenä.

”Mitä ihmettä sinä oikein höpiset?” Ruusu ei ollut uskoa korviaan.

”Totta joka sana. Näkki menee naimisiin Vuokon kanssa, ja metsän eläimet ovat kerääntyneet juhlimaan häitä. Tule, juokse jo. Ruokapöytä notkuu herkkuja.”

Ruusu ampaisi juoksuun ja kiirehti ääntä kohti minkä jaloistaan pääsi. Kun hän ehti lammelle, hän näki Näkin ja Vuokon ympärillä piirin, jossa metsän eläimet ja maahiset tanssivat jalkojaan koreasti nostellen. Vuokko oli pukeutunut valkoiseen leninkiin ja hänen kuparinpunaisilla kutreillaan lepäsi sini- ja valkovuokoista punottu seppele. Näkki itse oli pukeutunut tummanvihreään pukuun, ja kaulassa hänellä oli syyslehtien väreissä hehkuva solmuke. Vastavihitty pariskunta piteli toisiaan hellästi syleilyssä.

Kun soitto hetkeksi taukosi, Näkki huomasi sivussa seisovan Ruusun. Hän puhkesi leveään hymyyn ja astui ringin keskeltä Vuokkoa kädestä pitäen Ruusun luo.

”Tervetuloa, Ruusu. Olen iloinen, että pääsit juhlaan.”

”Kiitos, tämäpä yllätys.”

”Tässä on vaimoni Vuokko”, Näkki esitteli.

”Hauska tutustua ja lämpimät onnittelut. Valitettavasti minulla ei ole teille lahjaa, sillä olen ohikulkumatkalla enkä osannut odottaa hääjuhlaa”, Ruusu selitti vaivaantuneena.

”Älä turhaan pahoittele. Saapumisesi on minulle ja vaimolleni paras häälahja.”

Vuokko tarttui Ruusua kädestä ja huusi häävieraille: ”Ja nyt kaikki syömään!” Sitten hän veti Ruusun mukanaan ruokapöydän äärelle ja työnsi puisen lautasen tämän käteen. ”Sinä saat aloittaa, koska olet vieras.”

”Ei missään nimessä, hääpari ensin”, Ruusu vastusteli mutta ryhtyi poimimaan ruokaa lautaselleen, kun huomasi hääparin paheksuvan hänen kursailuaan. Ehkä metsän väellä oli tapana antaa vieraalle etusija jopa omassa hääjuhlassaan, Ruusu mietti itsekseen. Pöytä notkui herkkuja: vasta leivottua ruisleipää, kirnuvoita, haudutettua juurespataa, hirssiä, suolattua kalaa, vadelmilla täytettyjä vehnäpitkoja, käpykakku, omenapiirakka ja juomana simaa ja marjamehua. Ruusun vatsa kurni niin äänekkäästi, että vieressä seisovat häävieraat purskahtivat hyväntahtoiseen nauruun. Ruusu istahti kannon nokalle ja nautti ruoasta. Milloinkaan ei ollut ruoka maistunut niin hyvältä.

Kun ilta pimeni ja kääntyi kohti puoltayötä, metsän asukkaat alkoivat tehdä lähtöä koteihinsa. Kukin kävi vuorollaan hyvästelemässä hääparin, mutta ennen lähtöä vieraat kerääntyivät yhteen. Vuokko asettui suurelle kivelle istumaan, Näkki nosti viulun olalleen ja maahisvaari tarttui kanteleeseen. Oli morsiamen laulun aika. Kun Näkki taikoi ensimmäiset sävelet viulustaan, metsän eläimet yhtyivät lauluun. Ruusu ei ollut koskaan kuullut mitään niin kaunista. Ruusukylässä ei oltu musisoitu uuden pormestarin kiellon jälkeen. Pormestari uskoi, että soittimet olivat paholaisen keksintöjä ja että musiikki houkutteli susia kylään. Ruusu kuunteli haltioituneena soittoa ja laulua. Hän sulki silmänsä ja antoi musiikin kuljettaa ajatuksiaan.

Juuri kun laulu soi kirkkaimmin, metsän laidasta kuuluva ulvonta rikkoi rauhan.

Mitäs tästä sanotte?

2010-10-17T11:09:00.002+03:00

Ihan omin pikkukätösin olen askarrellut tälläisen.

Kuvat © iStockphoto.com

Audio © iStockphoto.com/johnfs (Mademoiselle Amélie)

Jos haluatte katsoa suurempana kuvana tai laittaa jakoon, niin linkki löytyy täältä:

http://www.youtube.com/watch?v=th_ePSvRI-c

Kolmaskymmenesviides luku

2010-10-14T20:17:00.000+03:00

jossa heitetään hyvästit.

Ensimmäiset auringonsäteet osuivat Ruusun kasvoihin. Hän puristi Alfredin käsivarsia tiukemmin ympärilleen ja painoi selkäänsä tämän vatsaa vasten. Alfredin käsivarret tuntuivat turvallisilta hänen ympärillään eikä hän olisi halunnut vielä herätä. Alfredin paljastus oli saanut Ruusun pois tolaltaan. Milloinkaan hänelle ei ollut tullut mieleen, että Enkelimummi olisi joutunut luopumaan niin paljosta elämässään. Enkelimummi ei ollut kertonut kenellekään elämästään Miriamina, eikä yksikään ruusukyläläinen osannut arvata, että Enkelimummi oli synnyttänyt lapsen, josta hänet oli erotettu. Ruusua nolotti se, miten ylimielisesti hän oli suhtautunut Enkelimummin neuvoihin omissa sydänsuruissaan. Ruusu ei ollut ymmärtänyt, miten surullisen omakohtaisesti Enkelimummi puhui luopumisesta. Hän oli joutunut luopumaan suurimmasta rakkaudesta, mitä ihminen voi elämässään kohdata, omasta lapsestaan.

Ruusu painoi silmäluomiaan tiukemmin kiinni ja leikki nukkuvaa. Hän ei halunnut erota Alfredista. Ei nyt kun hän vasta oli oppinut tuntemaan miehen. Alfred silitti unisena Ruusun vatsaa ja painoi nenänsä tämän niskaan. Ruusu toivoi hetken kestävän ikuisesti.

”Hyvää huomenta, neiti”, kuului silloin puusta. ”Aika nousta ylös ja valmistautua matkaan.”

Ruusu avasi silmänsä ja suuntasi katseensa ääntä kohti. Lievo istui koivunoksalla ja suki sulkiaan.

Ruusu huokaisi tyytymättömänä. Tämäkin vielä, pahanilmanlintu pilaamassa hänen aamuaan.

”Mitä sinä täällä teet?” Ruusu kysyi linnulta.

Alfred oli herännyt ja venytteli käsiään raukean oloisena.

”Tulin noutamaan neidin paluumatkalle. Hämärämetsä on sinulle nyt jo tutumpi, mutta parempi kuitenkin, että autan sinut suorinta tietä sen läpi. Enkelimummi tarvitsee sinua”, Lievo raakkui.

”Hyvää huomenta teille kummallekin”, Alfred liittyi keskusteluun. ”Ja hienoa, Lievo, että saavuit oppaaksi. Hämärämetsä muuttaa muotoaan ja näyttäytyy kulkijalle aina uutena. Kokenut opas on kullan arvoinen.”

”Totta turiset, herra. Ja terveisiä myös omalta isännältäni Matiakselta”, Lievo vastasi.

”Kiitos, miten Matias voi? Vieläkö kihti vaivaa häntä?”

”Vaivaa, ja ikä alkaa painaa. Siksi hän on valinnut seuraajansa ja kouluttaa tätä tietäjäksi.”

”Sano isännällesi lämpimät terveiset”, Alfred sanoi ja asteli astian luo, jossa kasvit olivat hautuneet yön yli. Hän haistoi lääkeseosta ja sekoitti astian pohjalle kerääntynyttä liejumaista ainesta.

”Erinomaisen onnistunutta”, Alfred mutisi itsekseen ja ryhtyi annostelemaan lääkettä pieneen puurasiaan, jonka hän kaivoi repustaan.

Ruusu sytytti nuotion ja keitti pannussa teetä. Hän kaivoi repustaan pari palaa leipää.

”Nämä ovat viimeiset leipäpalani. Kotimatkalle minulla ei ole enää syötävää.”

”Ei syytä huoleen, neiti. Minä tiedän nopeimman reitin ja metsässä on kyllä marjoja. Pärjäät niillä Ruusukylään asti”, Lievo opasti.

Kun Alfred oli saanut lääkkeen pakattua puurasiaan hän ojensi sen Ruusulle.

”Tarjoile lääkettä Miriamille kipuun ja erityisesti iltaisin. Se auttaa häntä nukahtamaan.”

”Kuinka monta kertaa päivässä minun pitää antaa hänelle lääkettä?”

”Alussa riittää, että annat sitä hänelle silloin kun hän itse pyytää sitä kipuunsa. Kun kipu rupeaa hallitsemaan hänen elämäänsä, voit annostella lääkettä neljän tunnin välein. Sekoita teelusikallinen kuppiin kiehuvaa vettä ja anna lääkkeen hautua vedessä pari minuuttia. Tarjoile sen jälkeen juoma Miriamille.”

Ruusu huomasi, että Alfred kutsui Enkelimummia mieluiten tämän oikealla nimellä. Alfredille Enkelimummi ei ollut mikään mummi vaan Miriam, hänen äitinsä.

”Asia selvä”, Ruusu vastasi ja asetti puurasian varovasti reppunsa sivutaskuun. ”Mutta ennen kuin lähden, haluan syödä sinun kanssasi aamiaista.”

Ruusu ja Alfred söivät leipää ja joivat teetä hiljaisuuden vallitessa. Kumpikin heistä tiesi, etteivät he enää koskaan tapaisi, ja tietoisuus siitä sai heidät haikeiksi. Lyhyessä ajassa he olivat löytäneet toisistaan ystävät, sielunkumppanit.

”Etkö voisi lähteä mukaani Ruusukylään?” Ruusu yritti vielä kerran. ”Äitisi ilahtuisi varmasti sinut nähdessään.”

”En haluaisi mitään muuta enemmän kuin seurata sinua, tavata äitini ja elää kanssasi loppuelämän onnellisena, mutta meille tietäjille on annettu tehtävä ja meidän tärkein velvollisuutemme on toteuttaa sitä.”

Ruusu huokaisi. Hänestä tietäjien kohtalo kuulosti julmalta. Uhrata nyt rakkaus ja ihmissuhteet työn vuoksi. Siihen hänestä ei olisi. Ruusulle rakkaus oli elämän tärkein tehtävä, eikä hän osannut kuvitella sen suurempaa tavoitetta.

Alfred aavisti Ruusun ajatukset ja sanoi: ”Oman taitonsa hyödyntäminen ja sen tarjoaminen lähimmäisen palvelukseen on myös rakkautta.”

Ruusu oli pakannut reppunsa ja Alfred sammutteli nuotiota. Lievo lensi malttamattomana Mesilammen yllä ja hoputti Ruusua matkaan.

”Neiti pistää nyt vipinää kinttuihin. Meidän täytyy päästä Hämärämetsän läpi auringon vielä paistaessa.”

Ruusu hidasteli lähtöä. Hän halusi venyttää viimeisiä minuutteja Alfredin kanssa. Alfred heilautti repun selkäänsä ja tarttui Ruusua olkapäistä.

”Oli ilo tutustua sinuun, Ruusu. Tiedän, että pidät hyvää huolta äidistäni.”

”Lupaan hoitaa Enkelimummia kuin omaa äitiäni.”

”Onnea matkaan, Ruusunen. Muista, että sinä itse olet vastuussa omasta onnestasi”, Alfred sanoi ja sulki Ruusun syleilyynsä.

Ruusu tunsi miehen karhean parransängen poskeaan vasten. Hän hengitti syvään Alfredin tuoksua. Silmäkulmia kirveli, vaikka hän oli päättänyt ettei itkisi.

”Onnea matkaan, Alfred.”

Alfred kääntyi ja lähti kävelemään Mesilammelta Kontiovuorelle johtavaa polkua. Ruusu tuijotti Alfredin etääntyvää selkää. Kun Alfredia ei enää näkynyt, hän kääntyi Lievon puoleen:

”Lähdetään.”

”Oli jo aikakin, neiti”, Lievo raakkui tyytymättömänä. ”Sen sanon, että vain typerys rakastuu tietäjään.”

Sitten se sukelsi Hämärämetsän syvyyksiin. Ruusu heitti repun selkäänsä ja lähti seuraamaan korppia.

Kolmaskymmenesneljäs luku

2010-10-12T21:32:00.000+03:00

jossa Alfred paljastaa juurensa.

Kun ilta-aurinko värjäsi taivaanrannan vaaleanpunaiseksi, Alfred heilutti lasiastiaa ja katsoi tyytyväisen näköisenä aikaansaannostaan.

”Aamulla, kun heräämme, lääke on valmis. Pääset valoisan aikana takaisin Hämärälaakson läpi ja siitä osaatkin jo tien Ruusukylään.”

Ruusu ei sanonut mitään. Hän ymmärsi, että hänen oli viipyilemättä toimitettava lääke Enkelimummille, mutta hänen vatsaansa kouraisi, kun hän ajatteli, ettei näkisi Alfredia ehkä enää koskaan.

”Etkö voisi tulla kanssani Ruusukylään? Olen varma, että Enkelimummikin ilahtuisi tapaamisestasi.”

”Olen pahoillani mutta en voi ylittää Hämärälaaksoa. Oppilaani tarvitsevat minua ja Ruusukylä on Enkelimummin aluetta.”

”Mutta entäs jos sanon, että minäkin tarvitsen sinua?”

Alfred katsoi Ruusua surumielisesti hymyillen ja rutisti tätä.

”Et tarvitse. Sinun on ensin löydettävä oma tehtäväsi. Ja kiireellisin tehtävä on auttaa Enkelimummia.”

Ruusu muisti äkkiä, ettei ollut kysynyt Alfredilta, miten tämä oli tutustunut Enkelimummiin. Hassua, ettei ajatus tullut aikaisemmin mieleeni, Ruusu mietti. Alfredin ja Enkelimummin täytyi olla läheisiä, sillä tuskin Alfred tuntemattoman henkilön vuoksi olisi lähtenyt Mesilammelle lääkettä uuttamaan.

”Oletko kauankin tuntenut Enkelimummin?” Ruusu kysyi.

”Koko elämäni.”

”Mutta Enkelimummihan asuu Ruusukylässä ja sinä Kontiovuorella. Miten te voitte tuntea toisenne?”

”Enkelimummi ei ole asunut koko ikäänsä Ruusukylässä. Ennen kuin sinä synnyit, hän asui Vastarannalla, jossa hänet koulutettiin tietäjäksi. Vastarannalla sijaitsee mestarien perustama gymnaasi, jonka tehtävänä on siirtää tietäjien ikivanhaa tietoa sukupolvelta toiselle.”

”En ole koskaan kuullutkaan moisesta”, Ruusu vastasi.

”Enkelimummi, jonka oikea nimi on muuten Miriam, valittiin koulutukseen samaan aikaan isäni kanssa. He olivat silloin kahdeksantoistavuotiaita. He rakastuivat toisiinsa, mutta isäni oli jo luvattu toiselle naiselle, Esterille, jonka kanssa hänen oli määrä mennä naimisiin. Esterin isä oli Vastarannan vaikutusvaltaisimpia ja varakkaimpia miehiä ja naittamalla isäni varakkaaseen sukuun mestarit halusivat varmistaa sen, että ikivanha tieto säilyisi ja leviäisi muuallekin Valtakuntaan. Kun mestarit saivat tietää, että Miriam oli raskaana, he pakottivat isäni naimisiin Esterin kanssa. Miriam oli surun murtama. Yhdeksän kuukauden aikana häntä pidettiin eristyksissä ulkomaailmasta ja hänen luonaan sai vierailla vain yksi mestareista, jonka tehtävänä oli jatkaa Miriamin kouluttamista tietäjien saloihin.”

”Koulutettiinko hänestä tietäjää?”

”Kyllä. Hän oli yksi lahjakkaimmista tietäjistä satoihin vuosiin. Se, mikä meiltä muilta on vienyt vuosia oppia, vei Miriamilta vain yhdeksän kuukautta.”

”Mitä lapselle tapahtui?”

”Poikalapsi syntyi terveenä. Hänet annettiin kauppiaspariskunnalle kasvatettavaksi ja Esterin isä lupasi elättää lapsen täysi-ikäiseksi, jos kauppiasperhe lupaisi muuttaa pois Vastarannalta. Ester ei halunnut nähdä lasta silmissään. Poika varttui asiasta tietämättömänä kauppiaspariskunnan hoivissa ja he rakastivat häntä kuin omaa lastaan.”

”Entä Enkelimummi?”

”Hänet karkotettiin Ruusukylään ja hänelle ilmoitettiin, ettei hän enää koskaan saisi tavata isääni eikä palata Vastarannalle.”

”Minun käy sääliksi sitä lasta, jolta ryöstettiin perhe. Mahtaakohan poika olla vielä elossa?”

”Minä olen se poika ja Miriam on minun äitini.”

Kolmaskymmeneskolmas luku

2010-10-11T22:17:00.000+03:00

jossa keitetään keittoja.

Alfredilla oli repussaan pieni lasinen astia, jonne hän annosteli kangaspusseista kasveja. Päälle hän kaatoi alkoholia ja asetti lasiastian kirkkaalla nesteellä toimivan metallivartisen lampun päälle kiehumaan. Ruusukylässä vain pastorilla ja lääkärillä oli lasisia astioita, eikä Ruusu ollut koskaan nähnyt Alfredin lampun näköistä välinettä. Hän seurasi tarkkaavaisena, kun yrttiseos alkoi kuplia.

”Seos saa kiehua hetken aikaa ja sitten uutamme siitä lääkettä. Tarpeeton neste haihtuu seoksesta ja jäljelle jää aine, jota annat Enkelimummille kipuihin”, Alfred selitti Ruusulle.

”Miksi sinä et voinut tulla Ruusukylään ja valmistaa lääkettä siellä? Täällä Mesilammella lääkkeen valmistaminen on hankalampaa”, Ruusu ihmetteli.

Alfred oli hetken hiljaa ja tuijotti lasista astiaa, jossa kasvit porisivat nesteen joukossa ja värjäsivät sen tummanruskeaksi.

”Lääke valmistetaan Ruusukylässä kielletyistä kukista. Enkelimummi ei halua asettaa minua vaaraan.”

”Miksi ne kukat ovat kiellettyjä?”

”Siksi, että väärissä käsissä ne aiheuttavat paljon surua ja ahdistusta. Nämä unikot ovat erikoislajiketta, josta valmistetaan ainetta nimeltä laudanium. Se lieventää kipuja ja auttaa nukkumaan, mutta varomattomasti käytettynä se muuttaa ihmisen mieltä ja hänestä tulee passiivinen lääkkeen orja. Lääkettä on myös helppo annostella liikaa, minkä seurauksena käyttäjä voi jopa kuolla.”

”Mutta Sepänkin puutarhassa kasvaa unikoita ja hän juo joka ilta unikkoteetä!” Ruusu huudahti. ”Eikä hän ole mitenkään passiivinen tai muutenkaan kummallinen.”

Alfred kasvot olivat vakavat. Hän tuijotti Ruusua eikä tiennyt, miten sanansa asettelisi.

”Sepän kasvattama kukkalajike ei ole yhtä voimakas kuin se, josta minä teen lääkettä. Sepän puutarhassa kasvavaa lajiketta ei ole ainakaan toistaiseksi kielletty Ruusukylässä, mutta Vastarannalla sen käyttö on tiukasti valvottua. Yhtä kaikki tee jota Seppä valmistaa on mietoa, mutta se aiheuttaa riippuvuutta.”

Ruusu puri alahuultaan.

”En usko. Miksi Seppä muka joisi teetä, jos sillä on tuollainen vaikutus häneen? Taidat sekoittaa asioita. Ethän ole edes koskaan käynyt Ruusukylässä etkä tunne Seppää.”

”Seppä juo teetä vapautuakseen ahdistavista ajatuksista, jotka riivaavat häntä iltaisin. Hän haluaa paeta pelkojaan sen sijaan, että kohtaisi ne ja vapautuisi niistä.”

”Mitä sinä muka tiedät Sepän peloista?” Ruusu kysyi. Häntä ärsytti tuo nokkava nuorukainen, joka kuvitteli tietävänsä kaikki maailman asiat vain siksi, että kutsui itseään tietäjäksi. ”Seppä hoitaa työnsä ja hän on pidetty mies Ruusukylässä. Kunhan hän vain ymmärtää, kuinka paljon minä rakastan häntä ja hän minua, meistä tulee yhdessä onnellisia.”

Alfred huokaisi.

”Sinä päätät itse, mitä elämälläsi teet. Mutta muista: puolison valinta on yksi elämän tärkeimpiä valintoja. Kaikista ihmisistä ei ole perhe-elämään eikä se asia muuksi muutu, vaikka kuinka vakuuttaisit itsellesi toisin.”

”Puhu vain omasta puolestasi. Taidat itse olla sellainen erakko, ettei sinusta ole perhe-elämään. Te tietäjät elätte omissa oloissanne ja kuvittelette silti tietävänne kaiken ihmissuhteista”, Ruusu tuhahti Alfredille.

”Minä elän tällä hetkellä yksin, mutta kyllä minäkin unelmoin perheestä. Eikä tietäjän tarvitse elää yksin. Kyllä meilläkin voi olla perhe, vaikkakin oikean puolison löytäminen ei aina ole helppoa. Eivät kaikki naiset halua miestä, jonka työ vaatii suurta sitoutumista. Ja vielä harvempi mies suostuu tukemaan tietäjävaimonsa tehtävää.”

Alfred keitti koko päivän lääkkeitä Enkelimummille. Uuttaminen oli hidasta puuhaa. Päivän kuluessa Ruusu oppi tuntemaan Alfredin paremmin ja huomasi pian pitävänsä miehestä. Alfred sai Ruusun nauramaan kertomalla hassuja tarinoita tietäjänuraltaan.

Kun keskipäivän aurinko kävi liian kuumaksi, Ruusu ja Alfred pulahtivat Mesilampeen uimaan. Alfred sukelsi veden alle eikä noussut pintaan pitkään aikaan. Ruusu pelästyi ja luuli miehen hukkuneen. Hän huusi hädissään Alfredin nimeä, mutta miestä ei näkynyt missään. Äkkiä hän tunsi varpaassaan nykäisyn ja Alfred polskahti nauraen pintaan. Miehen kasvot nousivat aivan Ruusun kasvojen tasalla. Nenät hipaisivat toisiaan.

”Luulin, että hukuit”, Ruusu huusi kiukkuisena Alfredille, mutta Alfred vain nauroi, tarttui Ruusun märkiin kasvoihin ja painoi huulet tämän huulia vasten.

Ruusu tunsi Alfredin pehmeät huulet omillaan ja kauhoi käsillään veden pintaa. Sitten hän kiersi jalkansa Alfredin ympärille ja painautui miehen jäntevää ja ruskettunutta vartaloa vasten. Alfred tuijotti ruskeilla silmillään Ruusua ja ui hymyillen heidät rannalle. He juoksivat valkoiselle hiekalle, jolle Ruusu oli levittänyt ohuen huovan, ja kiertyivät toistensa syleilyyn.

Kolmaskymmenestoinen luku

2010-10-10T14:59:00.001+03:00

jossa Sutiveikko kutsuu Sepän krouviin.

Seppä makasi puutarhassaan riippukeinussa ja poltti putken muotoista piippua. Hän oli virittänyt riippukeinun päärynäpuun ja kirsikkapuun väliin varjoisaan paikkaan. Auringonsäteet ylettyivät juuri ja juuri hyväilemään hänen kasvojaan ja linnut liversivät puissa. Topi oli asettunut riippukeinun juurelle nukkumaan ja inisi tyytyväisenä unissaan. Oli Sepän vapaapäivä.

Seppä nuokkui unen ja valveen rajamailla. Hän muisti Enkelimummin neuvon Ruusun puutarhan hoidosta. Seppä tiesi, että puutarha oli Ruusulle tärkeä, erityisesti eräs ruusupensas, jonka Ruusu oli kasvattanut pienestä taimesta kukkeaksi pensaaksi. Se oli Ruusun silmäterä, jota hän jaksoi hoivata kärsivällisesti. Sepän mielestä ruusut olivat vaativia kukkia eikä hän halunnut niitä omaan puutarhaansa. Toki hän tiesi, että ruusuissa oli eroja. Eräät lajikkeet sietivät paremmin hallaa kuin toiset. Osa ruusuista oli jopa suhteellisen vastustuskykyisiä kirvoille. Sepän omiin puutarhakukkiin verrattuna ruusut olivat hankalia, yhtä kaikki.

Sepällä oli joskus ollut pieni vaaleanpunainen ruusu, mutta kirvat olivat valloittaneet sen ja kun Seppä oli silloin tällöin muistanut nyppiä kuivia lehtiä pois, hän oli saanut piikistä piston sormeensa. Mitä järkeä oli nähdä niin paljon vaivaa yhden ruusupensaan eteen? Unikot olivat toista lajia. Ne pärjäsivät omillaan, kukkivat tulenpunaisina ja niistä haudutettu tee antoi huumaavan onnentunteen. Ei sillä, etteikö Seppä olisi ottanut Enkelimummin neuvoa tosissaan. Toki hän voisi käydä kastelemassa Ruusun puutarhakukat ja repiä muutaman rikkaruohon siinä samassa niiden juurelta. Mutta juuri nyt hän halusi maata riippukeinussaan ja nauttia vapaapäivästä. Ruusut ennättäisi kyllä hoitaa myöhemminkin. Eihän valmiissa maailmassa mihinkään kiire ollut. Hän hoitaisi puutarhan kuntoon ennen Ruusun paluuta.

Seppä tiesi, Ruusun pahoittaneen mielensä Pauliinasta. Seppä tunsi piston sydämessään. Toisaalta hänellä ei ollut syytä tuntea huonoa omaatuntoa seikkailuistaan. Eihän hän ollut koskaan luvannut Ruusulle mitään vakavaa. Eikä Pauliinallekaan. Naiset olivat siitä hankalia, että jos heidät päästi yhtään lähemmäs, he automaattisesti kuvittelivat jo mielessään hääkellojen soiton, lapset ja yhteiset ruoka-ajat. Seppä ei ollut mikään perheenisä. Hän halusi olla vapaa sitoumuksista ja elää oman mielensä mukaan. Totta kai hänkin kaipasi seuraa mutta ei samalla tavalla kuin Ruusu ja Pauliina. Sepälle riitti, että hän sai silloin tällöin tuntea naisen ihon lähellään. Ystävyyteen hän ei naista kaivannut. Kaveruudessa Sutiveikko ja muut miehet olivat lyömättömiä. Oli ollut virhe antaa Pauliinan houkutella itsensä yökylään. Olisi pitänyt pysyä tiukkana, ettei tarvitsisi kuunnella iänikuista uikutusta. Eikä hän ollut halunnut pahoittaa Ruusun mieltä.

Ruusun kunniaksi oli sentään sanottava se, ettei tämä huokaillut Sepän perään. Sen jälkeen kun Ruusu oli lähtenyt lyhty kourassa Sepän luota kaatosateeseen, Ruususta ei ollut kuulunut mitään. Hän oli yrittänyt lepytellä Ruusua viestillään vaatimattomin tuloksin. Ja nyt Ruusu oli kadonnut metsään, kuka ties kuinka pitkäksi aikaa. Entä jos Ruusu ei tulisikaan enää takaisin? Entä jos hän löytäisikin matkallaan miehen, joka myös haluaisi kasvattaa ruusuja? Seppä ravisti häiritsevät ajatukset mielestään. Mikä mies sellainen oli, joka naisten perään murehti.

Sepän miettiessä syntyjä syviä hän kuuli aidan takaa miehen äänen.

”Hoi hoi, Seppä.”

Sutiveikko nojasi aitaan. Seppä nousi riippumatostaan ja heilautti kättään tervehdykseksi.

”Lähde lasilliselle krouviin”, Sutiveikko ehdotti. ”Ollilla on myynnissä uutta sahtia.”

”Enpä oikein tiedä. Olisi tässä vähän tekemistä”, Seppä sanoi ja mietti puutarhahommia, jotka oli luvannut hoitaa.

Sutiveikko ei antanut periksi.

”Mitä tähdellisempää tekemistä sinulla muka voi vapaapäivänä olla?”

”Puutarhahommia vaan.”

”Älä viitsi. Ehtiihän sitä myöhemminkin.”

Seppä mietti hetken. Sutiveikko oli oikeassa – ehtisihän sitä myöhemminkin. Aurinkoiset vapaapäivät olivat harvassa eikä niitä kannattanut tuhlata ruusuihin. Seppä huuhteli kasvonsa piharakennuksen vieressä seisovassa saavissa. Hän lukitsi tupansa oven vaikka tiesikin sen Ruusukylässä tarpeettomaksi ja komensi Topin jäämään vahtiin.

”Olet oikeassa, mennään”, hän sanoi Sutiveikolle, joka läimäytti ystäväänsä kaverillisesti olalle.

Kolmaskymmenesensimmäinen luku

2010-10-05T11:09:00.000+03:00

jossa Ruusu ojentaa tietäjälle kiven.

Ruusu heräsi tunteeseen, että joku tuijotti häntä. Hetkeen hän ei muistanut, missä oli, sitten yön tapahtumat palautuivat mieleen. Niskaa jomotti. Kuhmurainen reppu ei ollut mukavin mahdollinen tyyny, mutta väsymys oli tehnyt tehtävänsä ja Ruusu oli nukkunut sikeästi koko yön. Kun hän käänsi katseensa, hän huomasi, että Mesilammen rannalla istui nuorimies, joka luki kirjaa. Ruusu nousi istumaan ja rykäisi.

Nuori mies nosti katseensa kirjasta ja hymyili. Miehellä oli tummanruskea aaltoileva tukka ja suuret ruskeat silmät. Lyhyt parransänki paljasti, ettei mies ollut ajanut partaansa viime päivinä. Mies oli vartaloltaan hoikka ja jäntevä. Hänellä oli yllään pellavaiset vaaleat housut ja ohuesta langasta kudottu neule. Jalassa hänellä oli nahkaremmeillä sidottavat sandaalit. Ruusu tuijotti nuorukaista hämmentyneenä. Lievo oli luvannut, että tietäjä Alfred saapuisi Mesilammelle aamuun mennessä, mutta vanhusta ei näkynyt missään. Ruusu oli juuri avaamassa suunsa kysyäkseen nuorukaiselta Alfredista, mutta mies ennätti ensin.

”Huomenta. En raaskinut herättää sinua, kun nukuit niin sikeästi. Minä olen Alfred.”

Ruusu istui vaiti sammalmättäällä ja yritti ymmärtää, mitä mies oli juuri sanonut. Todennäköisesti mies valehteli, sillä hän oli aivan liian nuori tietäjäksi. Mutta jos mies puhuikin totta, Ruusun pitäisi ehdottomasti olla hiljaa, sillä Enkelimummi oli painottanut, ettei hän saisi puhutella Alfredia ennen kuin oli ojentanut tälle mestarikiven. Toisaalta Ruusu ei missään nimessä halunnut ojentaa kiveä väärälle henkilölle ja vaikuttaa hölmöltä. Nuorukainen tuntui arvaavan Ruusun ajatukset.

”Et taida uskoa minua”, mies sanoi. ”Ihmiset kuvittelevat, että me tietäjät olemme kaikki harmaahapsisia parrakkaita vanhuksia.”

Ruusu katsoi Mesilammelle ja kaivoi samalla mekkonsa taskua. Sininen mestarikivi tuntui sileänä hänen kämmenessään. Mesilammen pinnalla välkehti aamuaurinko.

”Sinulla taitaa olla jotakin minulle”, mies jatkoi ja ojensi kätensä Ruusun suuntaan. ”Uskon, että Enkelimummi lähetti mukanasi lahjan.”

Ruusu pyöritti kiveä kädessään. Nuorukainen taisi olla tosissaan. Jos hän valehtelisi, hän tuskin tietäisi Enkelimummin lähettämästä kivestä. Ruusu harkitsi asiaa ja rohkaisi lopulta mielensä. Matka oli ollut täynnä yllätyksiä: näkkejä, susia ja puhuvia korppeja. Parikymppinen tietäjä siinä joukossa ei ollut alkuunkaan tavattomimmasta päästä. Ruusu ojensi sinisen kiven nuorukaiselle.

”Kiitos.”

”Enkelimummi sanoi, etten saa puhutella sinua ennen kuin olen ojentanut mestarikiven. Hän ei kertonut koskaan, miksi.”

”Mestarikiviä on vain muutama ja ne kulkevat tietäjältä toiselle. Väärän henkilön hallussa kivi voi aiheuttaa suurta vahinkoa. Väärennöksiäkin on liikkeellä. Siksi meidän on aina varmistuttava siitä, että kiven kantajalla on mukanaan aito kappale, mutta myös siitä, että kivi ei joudu vääriin käsiin”, Alfred selitti.

”Mutta miten se, etten puhuttele sinua ennen kuin olen luovuttanut kiven, voi toimia varmistuksena sen aitoudesta?” Ruusu ihmetteli. Hänestä toiminta vaikutti vähintäänkin vähäjärkiseltä.

Alfredia nauratti Ruusun kysymys.

”Mitä sinä oikein naureskelet?” Ruusu tuohtui.

”Anteeksi, en nauranut sinulle eikä tarkoitukseni ollut loukata. Nauran siksi, että kysymyksesi on hyvä. Vain ihmisellä, joka osaa kyseenalaistaa ohjeet ja käskyt, on tarvittavaa luonnetta.”

”Tarvittavaa luonnetta mihin?”

”Vaikka tietäjäksi”, Alfred vastasi ja jatkoi: ”Suurin osa ihmisistä ei osaa pitää suutaan kiinni edes pientä hetkeä. Jos he tapaavat uuden ihmisen, he alkavat välittömästi esittelemään itseään ja kyselemään tietoja toisesta. Väärennettyjen kivien kaupustelijat ovat varsinaisia hölösuita. He haluavat vain rehvastella kivellään ja valheellisilla taidoillaan. Kun tapaamme henkilön, joka kantaa kiveä ja pysyy hiljaa, voimme olla melko varmoja siitä, että kyseessä on vilpitön sielu ja aito kivi.”

”Mistä minä sitten tiedän, että sinä olet oikea tietäjä? Enkelimummi sanoi, että Alfred on vanhus.”

”Enkelimummi ei milloinkaan väittänyt mitään minun iästäni. Sinä itse kuvittelit minut automaattisesti vanhukseksi ja jälkeenpäin loit mieleesi kuvan siitä, että Enkelimummi olisi sanonut sinulle niin. Ihmisen muisti on petollinen. Se luo omia rakennelmia, joita ihminen myöhemmin kuvittelee todeksi.”

”Minun mielestäni tietäjän täytyy olla vanha. Vain pitkään elämällä voi hankkia kaikki ne tiedot, joita tietäjä tarvitsee”, Ruusu sanoi.

”Useimmat tietäjät ovat vanhoja. Mutta se johtuu lähinnä siitä, että vain harvoja nuoria kiinnostaa kehittää itsessään tietäjän taitoja. Tietäjän elämä vaatii joskus suuriakin uhrauksia, joita harva haluaa tehdä. Tätä vauhtia me tietäjät olemme sukupuuttoon kuoleva ammattiryhmä.”

”Onko Enkelimummikin tietäjä?” Ruusu kysyi.

”On. Hänellä on erikoislahja, jota meillä muilla tietäjillä ei ole.”

”Mikä se on?”

”Hän pystyy näkemään ihmisen sydämeen ja tulevaisuuteen. Siksi hän on meistä tietäjistä ainoa, joka pystyy tunnistamaan uuden tietäjän jo ennen kuin tämä itse ymmärtää olevansa yksi meistä.”

”Mutta Enkelimummi on sairas.”

”Tiedän. Ja minä teen kaikkeni helpottaakseni hänen oloaan, mutta parantamaan en häntä pysty.”

”Tarkoitatko, että…?”

”Kukaan meistä ei elä tässä maailmassa ikuisesti. Ja Enkelimummin aika on lähellä.”

Kolmaskymmenes luku

2010-10-03T14:36:00.002+03:00

jossa Enkelimummi laskeutuu kellariin.

Enkelimummi istui keittiössään ja lajitteli kirjeitä, todistuksia, reseptejä ja muita papereita vuosien varrelta. Hän oli käärinyt keittiönlattiaa peittävän räsymaton rullalle. Maton alla piilossa oleva lattialuukku oli auki. Luukku johti jyrkkiä portaita pitkin alas pimeään kellariin, jonne Enkelimummi oli säilönyt vuosien varrella kertynyttä omaisuuttaan. Sellaista, jota hän ei tarvinnut päivittäin, tai sellaista, jota hän ei halunnut muiden kyläläisten näkevän. Kun Enkelimummi oli nuorena tyttönä saapunut Vastarannalta Ruusukylään, hänellä ei ollut mukanaan kuin ruskea matkalaukku, yksi kyyhky ja pitkulainen laatikko, jonka sisällöstä kukaan ulkopuolinen ei osannut sanoa mitään. Vuosien varrella Enkelimummin omaisuus oli kasvanut ja kyyhkyjäkin oli tullut lisää. Kukaan kyläläisistä ei jaksanut muistaa, milloin Enkelimummi oli saapunut Vastarannalta. Siksi häntä pidettiin paljasjalkaisena ruusukyläläisenä. Yksikään kyläläinen ei tiennyt Enkelimummin kellarista, sillä päivisin luukkua peitti matto, jonka Ollin edesmennyt isoäiti oli kutonut Enkelimummille lahjaksi. Matto oli niin paksusta kuteesta tehty, ettei luukku tuntunut jalkapohjissa, vaikka maton yli käveli kengittä.

Enkelimummin keittiössä oli iso leivinuuni, jossa Enkelimummi silloin tällöin leipoi leipää ja piirakoita. Viime aikoina hän oli leiponut vain harvoin, koska taakka hänen sydämessään väsytti häntä päiväaikaankin. Hän kävi aamuisin hakemassa leipänsä leipurilta ja vaihtoi samalla muutaman sanan surullisen miehen kanssa. Leipurin perhe suri synnytyksessä kuollutta lastaan, mutta elämä jatkui ja kyläläiset saivat elämän epäreiluista oikuista huolimatta joka aamu tuoretta leipää. Enkelimummi tiesi, että työ auttoi leipuria nousemaan aamulla sängystä ja jatkamaan aina iltaan asti, jolloin oli taas aika mennä nukkumaan. Työ piti leipurin perheen leivässä, ja ajan myötä suurinkin suru haalenisi sellaiseksi, että sen kanssa pystyi elämään. Sen Enkelimummi tiesi omasta kokemuksestaan.

Enkelimummi arkistoi keittiönpöydälle lajitellut paperit ruskeisiin kirjekuoriin, joiden päälle hän kirjoitti vastaanottajan nimen. Sitten hän sulki kuoret ja työnsi ne astiakaapin ylimmälle hyllylle, niin ettei niiden olemassaoloa huomaisi, ellei tietäisi kirjeiden olinpaikkaa. Sitten hän otti pari askelta kohti luukkua ja laskeutui varovasti portaita pitkin kellariin. Kellarin seinällä koukussa roikkui lyhty, josta heijastui varjoja huoneeseen. Enkelimummi poimi lyhdyn käteensä ja nosti sen päänsä yläpuolelle nähdäkseen pimeässä paremmin. Kellarin seiniä peittivät puusta tehdyt hyllyköt, jotka olivat täynnä erikokoisia ja erivärisiä säilytyslaatikoita. Hyllyillä oli myös lasipurkkeja ja pulloja, joihin Enkelimummi oli säilönyt hilloja ja mehuja. Enkelimummin puutarhassa kasvoi lukematon määrä marjapensaita: karviaisia, mustaherukoita ja punaisia viinimarjoja. Lisäksi puutarhassa kasvoi omena- ja kirsikkapuita ja vehreyden keskellä vanha luumupuu. Omenoista Enkelimummi valmisti joka kesä omenamehua ja sitä varten kellarin lattialla tökötti kolhiintunut mehustin. Jokaisen hillo- ja mehupurkin kylkeen Enkelimummi oli liimannut etiketin, jossa luki koukeroisella käsialalla purkin sisältö ja valmistusvuosi. Alimmalla hyllyllä makasi vihreitä pulloja. Niihin Enkelimummi oli pullottanut kirsikkaviiniä, jota hän iltaisin maistoi fingerporillisen saadakseen paremmin unen päästä kiinni.

Yhdessä nurkassa lojuivat vanhat luistimen terät muistuttamassa Ruusukylän talvesta, jolloin järvi jäätyi ja sen pinnalla saattoi luistella aurinkoisena pakkaspäivänä. Toisessa nurkassa seisoi vanha lämpökamiina, jota ei ollut käytetty vuosiin. Enkelimummi ei ollut halunnut heittää sitä pois. Hän uskoi, että kaikelle tavaralle kyllä ennemmin tai myöhemmin löytyisi käyttötarkoitus tai uusi omistaja. Enkelimummi kulki lyhtyä pidellen kellarihuoneen läpi ja hamuili peräseinää kuin etsien jotakin. Hetken hamuiltuaan hänen kätensä osui avaimenreikään, johon hän työnsi kaulassaan riippuvan suuren avaimen. Piilo-ovi avautui naristen ja sen takaa paljastui pienen pieni huone.

Huone oli pimeä, sen seinillä olevat maalaukset tuskin näkyivät. Oven oikealla puolella seinällä oli koukku, jossa roikkui öljylamppu. Enkelimummi sytytti öljylampun mukanaan tuomallaan lyhdyllä. Sitten hän kääntyi ja sytytti oven vasemmalla puolella koukussa roikkuvan toisen öljylampun. Keltainen hämyinen valo valaisi pikkuhuoneen nurkkia myöten. Varjot leikkivät hetken seinillä, kunnes Enkelimummi sulki oven takanaan ja öljylamppujen liekit asettuivat paikoilleen.

Varmistettuaan, että ovi todella oli lukossa, Enkelimummi astui kohti pikkuhuoneen keskellä seisovaa pöytää. Pöydän päällä oli musta nahkakotelo, jonka viereen Enkelimummi laski ylhäältä tuomansa lyhdyn. Hän pyyhki varovasti kädellään pölyä kotelon kannelta. Pölyn alta paljastui kuluneita koukeroita. Enkelimummi avasi kotelon reunalla olevat metalliset lukot ja nosti kannen hitaasti ylös. Aivan kuin sen sisältä olisi noussut hopeista valoa. Hetken Enkelimummi tuijotti näkyä edessään, sitten hän poimi viulun ja jousen varovasti käteensä ja asetti soittimen kaulalleen. Viritettyään soittimen hän nosti jousen ja painoi sen viulun kielille. Enkelimummi sulki silmänsä ja alkoi soittaa. Pienen pieni huone täyttyi sulosoinnuista, joita vain taitavin viuluniekka pystyy soittimestaan loihtimaan. Jos Ruusu olisi kuullut soiton, hän olisi tunnistanut sen samaksi surumieliseksi lauluksi, jonka Näkki oli hänelle kivellä soittanut.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku

2010-09-30T20:33:00.002+03:00

Kuva (c) iStockphoto.com

jossa Pauliina ennustaa Sepälle yksinäistä vanhuutta.

Seppä mutusti leipäänsä ja huuhtoi sen alas simalla.

”On ollut vähän työkiireitä. Ei tässä ehdi yhtenään kylässä juoksemaan”, Seppä murahti.

Hän tiesi käyttäytyvänsä tylysti Pauliinaa kohtaan, joka selkeästi oli ihastunut Seppään enemmän kuin oli tarpeen.

”No ehtisitkö tänään? Voin tulla sinunkin luoksesi. Vuoroin vieraissa, tiedäthän”, Pauliina ehdotti ja kallisti päätään.

”Ei taida tänään ehtiä.”

”Miten niin ei taida? Mitä sinulla yksinäisellä ihmisellä kauniina kesäiltana muka on muuta tekemistä?” Pauliina naurahti vaikka yrittikin peitellä pettymystään.

”Kaikenlaista. Puutarhanhoitoa muun muassa.”

”Puutarhanhoitoa? Eivät sinun unikkosi hoitoa kaipaa. Kyllä ne kukkivat ihan itsestäänkin. Ja juurihan yöllä satoi, ei niitä tarvitse kastellakaan.”

”En minä niistä puhukaan. Muista kukista. Ruusuista.”

”Eihän sinulla ole ruusuja. Et edes pidä sellaisista kukista”, Pauliina intti.

”Anna jo olla”, Seppä tiuskaisi ja katui saman tien, että oli menettänyt malttinsa. Pauliina ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta silti häntä ärsytti nainen, joka roikkui hänessä ja halusi enemmän kuin mitä oli sovittu.

”Johan me sovimme heti alussa, että kumpikaan ei rupea kuvittelemaan, että tässä vakituiseen heilastellaan.”

”Mitä pahaa siinä olisi, jos vaikka heilasteltaisiinkin? Kaksi yksinäistä aikuista. Minä olen miettinyt, että mukavampi meidän olisi kahden kesken, ja jos Herra suo niin kohtahan meitä voisi olla kolmekin,” Pauliina pujotti kätensä Sepän käsivarren alta ja painoi päänsä tämän olkaa vasten.

Olli seurasi puolella silmällä tilanteen kehittymistä tiskirättiä pöydän pinnalla heilutellen. Hän parjasi mielessään Seppää, joka ajattelemattomuuttaan oli lähtenyt Pauliinan matkaan ymmärtämättä, että ennemmin tai myöhemmin hän joutuisi vastaamaan teoistaan. Olli tiesi hyvin, että Pauliinalla oli unelma ja siihen unelmaan kuului lapsia ja mies, joka rakentaisi perheelleen kauniin talon ja siihen komean katon. Olli oli kuullut, kun Pauliina oli kylän naisten joukossa vuosi sitten syysmarkkinoilla suureen ääneen kertonut tulevaisuuden haaveistaan. Kun Pauliinan pikkusisko Eveliina oli mennyt naimisiin kylän apteekkarin kanssa, Pauliina oli saanut uutta pontta suunnitelmiin eikä kenellekään ollut jäänyt epäselväksi, että Seppä oli sulhaskandidaattien ykkönen.

Seppä irrotti kätensä Pauliinan otteesta ja vetäytyi tästä kauemmas.

”Pauliina, sinähän tiedät, että minä en halua perhettä, enkä varsinkaan lapsia. Minähän olen alusta asti tehnyt sinulle selväksi, että jos aviomiestä etsit, niin minä en ole oikea mies.”

”Ja silti lähdit minun luokseni yökylään”, Pauliina parahti. ”Yökylä kyllä kelpaa, mutta kun pitäisi ryhtyä tositoimiin, niin raukkamaisesti luikit tiehesi.”

”Älä viitsi, Pauliina. Ihan hyvin tiedät, mitä on sovittu”, Seppä tuijotti tuskastuneena Pauliinan kostuviin silmiin.

Se tästä vielä puuttuisi, että nainen rupeaisi pillittämään. Seppä ei kerta kaikkiaan kestänyt itkeviä naisia.

”Mikä minussa on sitten vikana?” Pauliina vaati saada tietää. ”Kyllä minä voin muuttuakin, jos vain kerrot miten.”

”Ei sinussa mitään vikaa ole”, Seppä kiemurteli kiusaantuneena tuolillaan. ”Sinä olet kaunis, mukava ja varmasti olisit hyvä äitikin, mutta minä haluan elää yksin.”

”Sinä olet juuri sellainen mies, josta äiti minua aina varoitti!” Pauliina huusi ja nousi tuolilta seisomaan. Kädet lanteilla hän ojentautui Sepän ylle ja tuijotti tätä silmät raivoa säihkyen. ”Mutta muista, että vielä tulee sinullekin sellainen päivä, jolloin kaipaat toisen seuraa enemmän kuin mitään muuta. Päivä, jolloin olet aivan yksin maailmassa eikä sinulla ole ketään vierelläsi. Muista silloin, miten minua kohtelit, miten petit luottamukseni. Sinä olet ansainnut kuolla yksinäsi muiden hylkäämänä.”

Olli oli siirtynyt metelin kuullessaan Sepän luo ja pyyhki käsiään pyyhkeeseen. Pellavakutomon Pauliina marssi krouvin ovelle ja paiskasi sen kiinni perässään niin, että ikkunalasit helisivät. Seppä nojasi käsillään polviinsa ja tuijotti hievahtamatta tumman pöydän pintaa.

”Niin makaa kuin petaa”, Olli totesi Sepälle ja huiskaisi tätä pyyhkeellä olkapäälle.

Kahdeskymmeneskahdeksas luku

2010-09-29T21:21:00.002+03:00

jossa parsitaan kattoa kasaan.

Olli oli pyytänyt Seppää avukseen krouvin vuotavaa kattoa korjaamaan. Reikä oli huomattu, kun katosta oli sateella tippunut vettä myyntitiskille ja yön aikana vesi oli kastellut puulattian. Olli oli luutunnut lattiaa koko aamun ja Seppä ja Sebalus olivat keikkuneet krouvin katolla paikkaamassa vuotavaa kohtaa. Auringon kaartuessa taivaan rantaa kohti he olivat saaneet reiän paikattua. Laskeuduttuaan katolta alas Seppä huomautti ties kuinka monetta kertaa, että katto olisi paras uusia kokonaan. Sepän isä oli aikoinaan takonut krouvin katon, kun Ollin äiti ja täti olivat pitäneet krouvia. Katto oli jo vanha ja kulunut ja sen paikkaaminen auttoi asiaa vain hetkeksi. Kun yhden kohdan sai paikattua, toinen kohta alkoi jo vuotaa, ja Seppä joutuisi taas paikkaamaan kattoa kuin risaista tilkkutäkkiä.

Olli kaatoi Sepälle ja Sebalukselle hunajasimaa juotavaksi ja työnsi lautasellisen suolasilakoita ja tummaa leipää heidän eteensä. Hän oli kuullut Sepän valitukset monet monituiset kerrat, mutta krouvin pyörittäminen oli enemmän elämäntapa kuin kannattavaa liiketoimintaa eikä Ollilla ollut varaa rakennuttaa uutta kattoa. Olkoonkin, että Seppä olisi takonut sen hänelle asevelihintaan.

”Jos voitan syysmarkkinoiden korttipelissä suuren määrän rahaa, lupaan sijoittaa ne uuteen kattoon”, Olli ilmoitti.

Kylän syysmarkkinoiden aikaan krouvissa järjestettiin joka vuosi mahtava peli-ilta. Se huipentui pokeriin, jossa ei pelimarkkoja laskettu. Kylän vaimot olivat kiukkuisia peli-illasta, sillä moni isäntä oli hävinnyt pelissä kaikki sadonkorjuusta saamansa tulot. Kylän pastori oli viime vuosina pitänyt syysmarkkinoiden aikaan tulikivenkatkuisia saarnoja, joissa pelaajia peloteltiin helvetin kauhuilla. Pastorin tavoitteena oli saada jokainen syntisäkki tekemään parannus ja kääntymään kaidalle polulle, jossa armon hunajapisarat pitivät huolta siitä, ettei eksynyt enää koskaan palaisi pelihelvetin pariin. Siitä huolimatta kylän miehet pitivät itsepäisesti kiinni perinteestä eikä uusi pormestarikaan ollut katsonut tarpeelliseksi puuttua asiaan. Viime markkinoilla Olli, Seppä ja Sutiveikko olivat ajautuneet pelin tuoksinassa tappeluun, kun Olli oli väittänyt Sutiveikon huijaavan. Olli oli syyttänyt Sutiveikkoa korttien piilottamisesta, ja suuttunut kun Sutiveikon kengän juurelta oli löytynyt ässä. Turhaan oli Sutiveikko selittänyt kortin tippuneen vahingossa.

”Krouvin takana on kyllä tilaa sinunlaisillesi huijareille”, Olli oli karjunut ja tarttunut Sutiveikkoa kauluksesta.

Seppä, joka tiesi kyllä Ollin väkivahvat voimat mutta jota järkytti nähdä naisihminen miehen kimpussa, oli mennyt riitapukareiden väliin keskeyttääkseen tappelun mutta saanut vahingossa Sutiveikon nyrkin silmäänsä. Siitäkös Seppä suivaantui ja löi Sutiveikkoa nyrkillä palleaan. Loppujen lopuksi kaikki kolme pyörivät yhtenä myttynä krouvin lattialla ja jakoivat summanmutikassa iskuja oikealle ja vasemmalla. Kuka tietää, miten tappelussa olisi käynyt, ellei Sebalus, leipuri ja tohtori olisi tulleet väliin ja väkipakolla erottaneet riitapukarit toisistaan. Riidasta ei sen koommin puhuttu, mutta sen jälkeen Olli oli suhtautunut Sutiveikkoon varauksella. Sebalus taas oli Ollin silmissä muuttunut sankariksi ja ihaillen hän katseli nytkin karvaista miestä, joka lappoi hyvällä ruokahalulla suolasilakkaa suuhunsa.

Krouvin ovi avautui naristen ja ovesta astui sisään pellavakutomon Pauliina. Hän oli arvannut, että Seppä olisi iltapalalla krouvissa, ja osasi siksi suunnistaa paikalle oikeaan aikaan. Työpäivän päätyttyä pellavakutomolla Pauliina oli käynyt peseytymässä kotonaan ja pukenut päälleen pellavaisen tyköistuvan leningin, jonka rinnustaa koristivat lemmikin väriset ristipistot. Oljenvaalean tukkansa hän oli sitonut kahdelle letille ja pyöräyttänyt ne korvilleen, jossa ne keikkuivat kuin pulleat vehnärinkelit. Olli tervehti naista, Sebulus murahti jotakin tervehdykseen viittaavaa ja painoi katseensa takaisin lautaselle. Pauliina istahti Sepän viereen ja tilasi itselleen kolpakon hunajasimaa. Olli tunsi olonsa vaivaantuneeksi ja siirtyi krouvin takaosaan pöytiä pyyhkimään. Sebalus röyhtäisi, kaivoi piipun taskustaan ja siirtyi Ollin perässä takaosaan sitä polttamaan.

Seppä tervehti naista murahtaen ja lappoi hiljaisuuden vallitessa ruokaa suuhunsa. Hän olisi mieluummin nauttinut iltapalansa ilman naisseuraa eikä muutenkaan ollut juttutuulella. Pauliina hymyili valkoiset hampaat loistaen ja puristi Seppää polvesta.

”Kiitos viimeisestä”, hän hymyili ja iski Sepälle silmää. ”Ajattelin, että saattaisit kaivata seuraa, kun ei olla vähään aikaan tavattu.”

Kahdeskymmenesseitsemäs luku

2010-09-29T08:38:00.001+03:00

jossa Seppä saa tietää Enkelimummin sairaudesta.

Kuva (c) iStockphoto.com

Enkelimummi huokaisi väsyneesti ja taputti rintaansa sydämen kohdalta.

”Nyt sinun on aika lähteä päivän puuhiisi. Kello on kohta puolenpäivän ja minulla on paljon tehtävää”, Enkelimummi sanoi Sepälle. Enkelimummin hengitys kuulosti katkonaiselta. Seppä kiitti Enkelimummia teestä ja keskustelusta ja nousi lähteäkseen. Terassin pihalla hän kääntyi vielä katsomaan viistokulmaisen piharakennuksen ikkunoita. Ikkunalasien läpi hän näki Enkelimummin, joka istui pöydän äärellä pää painuksissa ja puristi kädellä rintaansa. Seppä ei ollut koskaan nähnyt Enkelimummia sen näköisenä. Hänen silmänsä olivat tiukasti yhteen puristetut ja hän hengitti epätasaisesti kuin henkeä haukkoen. Enkelimummin kasvot olivat vääntyneet irvistykseen. Parilla pitkällä loikalla Seppä palasi takaisin huvimajan ovelle, mutta Enkelimummi nosti kätensä kuin estääkseen Seppää astumasta sisään.

”Voit mennä. Kyllä tämä menee kohta ohi”, hän sai puserrettua huuliensa välistä järkyttyneelle Sepälle.

”Mutta mikä sinua vaivaa? Tarvitsetko tohtoria?” Seppä sopersi hätääntyneenä.

”Minua eivät tohtorit pysty auttamaan. Ainoa, joka minua voi auttaa, on tietäjä Alfred. Ruusu on lähtenyt noutamaan häneltä lääkettä.”

”Älä ole itsepäinen”, Seppä yritti. ”Minä vien sinut tohtorin luo. Hän on viisas mies ja osaa kyllä auttaa sinua.”

Enkelimummi istui paikallaan ja hengitti raskaasti. Hänen otsallaan helmeilivät hikipisarat ja hänen huulensa olivat puristuneet niin tiukasti yhteen, että ne olivat muuttuneet sinertäviksi. Seppä harppoi Enkelimummin luo ja tarttui tätä olasta.

”Anna minun olla”, Enkelimummi sanoi toistamiseen. ”Tämä menee ohi, on mennyt ennenkin. Haluan olla yksin.”

”Mutta…”

”Annoin sinulle neuvon ja toivon, että noudatat sitä. Ruusu auttoi sinua silloin kun tipuit katolta ja tarvitsit apua kodinhoidossa. Nyt on sinun vuorosi auttaa häntä. Auttamalla Ruusua autat samalla myös minua”, Enkelimummi sopersi ja viittasi Sepälle hyvästiksi.

Seppä seisoi tyrmistyneenä Enkelimummin vierellä. Sitten hän kääntyi ja painui ovesta ulos.

Kahdeskymmeneskuudes luku

2010-09-27T22:39:00.000+03:00

jossa Ruusu ylittää itsensä.

Ruusu nousi täristen jaloilleen ja asteli varovasti vangitun susiemon luokse. Ulvas murisi matalalla ja tuijotti epäluuloisesti lähestyvää Ruusua.

”Soo, soo, Ulvas”, Lievo raakkui ja lennähti susiemon selän päälle seisomaan. ”Ruusu haluaa vain auttaa sinua”, se rauhoitteli haavoittunutta ystäväänsä.

Ruusu polvistui verta vuotavan suden viereen ja tarttui vapisevin käsin rautoihin kiinni. Ulvas vinkaisi kivusta.

”Varovasti, neiti. Ei äkkinäisiä liikkeitä”, Lievo opasti.

Ruusu yritti vetää ketunrautoja, jotta Ulvas saisi irrotettua koipensa rautojen välistä, mutta raudat eivät liikahtaneetkaan. Ruoste ja veri värjäsivät Ruusun kämmenet punaisiksi.

”Raudat ovat liian tiukassa, eivät ne irtoa toisistaan”, Ruusu valitti Lievolle ähkittyään tappoaseen äärellä vartin verran.

Ruusu huohotti hengästyneenä ja hieroi otsaltaan hikeä. Otsalle jäi punainen viiru. Ulvas makasi liikkumattomana maassa. Sen kylki kohosi ja laski raskaan hengityksen tahtiin. Pentu pyöri hätääntyneenä maakuopassaan ja yritti sinnikkäästi kiivetä ylös.

”Vielä kerran. Kerää kaikki voimasi ja keskitä ajatuksesi rautojen irrottamiseen”, Lievo käski.

”Mutta minun käsiäni särkee ja voimat ovat kadonneet”, Ruusu valitti itkunsekaisella äänellä. Pimeä saavutti hitaasti Hämärälaakson. Ruusua alkoi pelottaa, ettei hän löytäisi tietä Mesilammelle eikä ehkä koskaan pääsisi Alfredin luo.

”Älä anna periksi. Vielä kerron, hii-o-hoi”, Leivo kannusti voimatonta Ruusua.

Ruusu tunsi olonsa toivottomaksi. Jos hän ei ollut tähän mennessä onnistunut irrottamaan sutta raudoista, miten hän siihen enää vähillä voimillaan pystyisi. Punertava kuu oli noussut taivaalle. Ruusu tarttui taskussaan olevaan mestarikiveen ja nosti sen eteensä. Himmeä sininen pinta välkähti hämärässä, kun kuunsirppi osui sen pintaan. Ruusu työnsi kiven takaisin mekkonsa taskuun, tarttui ketunrautoihin ja keskitti kaikki ajatuksensa tehtävään. Nyt tai ei koskaan, hän mutisi itsekseen, sulki silmänsä ja puristi kämmenet rautojen ympärille. Metsän kosteus hiipi selkää pitkin, kun Ruusu tempoili viimeisillä voimillaan rautoja irti toisistaan. Juuri kun hän oli antamassa periksi, ruostuneista raudoista lähti metallinen ääni ja ne liikahtivat.

”Anna mennä, Ruusu!” Lievo huusi ja hyppi suden turkin päällä innokkaana.

Hitaasti raudat erkanivat toisistaan ja Ulvas onnistui vetämään haavoittuneen käpälänsä irti niiden tappavasta puristuksesta. Ulvas makasi liikkumattomana ja verta vuotaen maassa. Sen hampaiden välistä puristui hiljainen murina.

”Ulvas kiittää sinua avusta”, Lievo sanoi kuin kääntäen suden murinaa ihmisen kielelle.

Ruusu tunsi myötätuntoa maassa makaavaa sutta kohtaan. Sitten hän konttasi vähän matkan päässä sijaitsevalle sudenkuopalle ja kurkkasi alas. Pentu pyöri hätääntyneenä kuopan pohjalla nähdessään ihmisen kuopan suulla. Kuoppa oli niin syvä, ettei Ruusu ylettynyt nostamaan pentua sen pohjalta. Vähän matkan päässä makasi kaatunut kelopuu, jonka rungossa tökötti oksia. Ruusu nousi ja käveli puunrungon luokse. Hitaasti hän raahasi raskaan puunrungon mukanaan kuopalle.

”Neiti, mitä sinä nyt teet?” Lievo raakkui ihmeissään.

Ruusu ei vastannut vaan laski puunrungon pituussuunnassa kuoppaan. Pentu oli painautunut aivan kuopan reunalle suojautuakseen alas rämähtävältä kelopuulta. Puunrungosta ulos pistävät oksat muistuttivat tikapuita. Oksia pitkin Ruusu laskeutui kuopan pohjalle, nosti tärisevän pennun esiliinansa taskuun ja lähti nousemaan ylöspäin.

”Hip hip hurraa! Neiti pelastaa pennun”, Lievo huusi yläilmoista.

”Älä vielä nuolaise”, Ruusu huusi tikapuiltaan.

Oksat natisivat Ruusun painosta, ja pentu pyöri esiliinan taskussa kuin hyrrä. Hitaasti Ruusu nousi kohti kuopan reunaa. Väsyneenä, kädet täristen Ruusu veti itsensä ja pennun ylös kuopasta. Maan kamaralle päästyään pentu kiemurteli välittömästi ulos taskusta ja juoksi Ulvaksen luokse. Nähtyään maassa haavoittuneena makaavan emonsa se vikisi lohduttomasti ja ryhtyi sitten nuolemaan Ulvaksen haavoittunutta koipea.

”Lähtekää matkaan ja etsikää lauma”, Lievo komensi Ulvasta. Susi nousi haparoiden pystyyn ja lähti jalkaansa ontuen linkkaamaan kohti Hämärämetsän uumenia. Pentu seurasi perässä.

”Pärjäävätkö ne varmasti?” Ruusu kysyi Lievolta.

”Villieläimet pärjäävät aina.”

Ruusu seisoi vaiti paikallaan ja seurasi, kuinka pentu ja susiemo häipyivät pimeään metsään. Lievo ojensi Ruusulle hämähäkinseitistä virkatun huivin ja sanoi: ”Pyyhi tuolla kasvojasi. Näytät aivan raakalaiselta, kuin olisi murhannut jonkun. Et kai halua pelästyttää Alfredia ilmestymällä hänen eteensä tuon näköisenä?”

Ruusu tarttui huiviin ja nosti sen kasvoilleen. Pehmeä, ohut seitti hyväili Ruusun kasvoja, ja huivin vieno laventelin tuoksu sai Ruusun muistamaan Enkelimummin.

”Sinä lupasit näyttää minulle oikotien. Kai pidät sanasi?” Ruusu kysyi Lievolta.

Jos Lievo oli huijannut häntä eikä mitään oikotietä ollutkaan, Ruusu joutuisi kukaties harhailemaan Hämärämetsässä loppuelämänsä löytämättä koskaan enää kotiin.

”Seuraa minua”, Lievo raakkui ja lähti lentämään kohti pimeintä metsää.

Ruusu rämpi pimeässä metsässä Lievon perässä ja kompasteli puun juuriin ja kiviin. Välillä hän ei erottanut Lievoa pimeältä taivaalta ja pelästyi, että lintu kadottaisi hänet. Lievo ilmestyi kuitenkin aina hänen eteensä ja hoputti häntä kulkemaan nopeammin.

Äkkiä Hämärämetsä loppui kuin seinään ja kuun valaisema aukio avautui Ruusun silmien eteen. Aukion keskellä oli pieni lampi, jonka pinnalle kuu heijastui.

”Olet saapunut Mesilammelle”, Lievo ilmoitti. ”Lepää tässä yön yli ja odota Alfredia. Hän saapuu aamuun mennessä.”

Ruusu nosti repun selästään ja istahti kaatuneen puunrungolle. ”Kiitos avustasi, Lievo.”

”Kiitos itsellesi. Toivottavasti löydät etsimäsi”, Lintu vastasi, pyrähti lentoon ja hävisi taivaanrannan taakse.

Ruusu seurasi katseellaan pois lentävää lintua. Silmät painuivat väkisinkin kiinni ja sammalmätäs houkutteli väsynyttä kulkijaa. Ruusu asetti repun tyynykseen ja vaipui syvään uneen.

Kahdeskymmenesviides luku

2010-09-26T21:01:00.000+03:00

jossa Ruusu punnitsee korpin sanoja.

Ulvas kuunteli Lievon tarinaa korva tarkkana. Kuopasta kuului sudenpennun vikinää. Ulvas rimpuili raivoissaan ketunraudoissa, mutta huomattuaan, että raudat kaivautuivat yhä syvemmälle luuhun, se luovutti ja jäi periksi antaneena makaamaan maahan. Sen kurkusta pääsi hyytävä korina, sitten se hiljeni lopullisesti.

”Kuoliko se?” Ruusu kysyi Lievolta.

”Ei. Se odottaa, että sinä irrottaisit sen raudoista ja päästäisit sen pelastamaan pennun”, Lievo vastasi.

”Jos päästän sen irti, se tappaa minut niin kuin se tappoi vanhempanikin”, Ruusu sanoi.

Hän olisi halunnut jatkaa matkaansa, mutta Lievo piti hämähäkinseitistä valmistettua huivia nokassaan eikä Ruusu halunnut jättää sitä linnulle. Sen näkymättömäksi tekevä taikavoima oli jo ehtynyt, mutta huivi kuului hänelle. Ja entä jos Lievo oli oikeassa ja hän oli eksynyt. Lievon avulla hän löytäisi nopeammin Alfredin luo.

”Lupaan näyttää sinulle oikotien, jonka kautta pääset Mesilammelle puolessa tunnissa”, Lievo raakkui. ”Mutta ensin sinun on vapautettava Ulvas.”

Ruusu mietti kuumeisesti, mitä tekisi. Hän ei luottanut susiemoon eikä pahanilmanlintuun. Lievo saattoi hyvinkin valehdella. Entä jos mitään oikotietä ei ollutkaan ja kaikki olikin vain valhetta. Ruusun kasvattiäiti oli varoittanut tytärtään monta kertaa siitä, ettei tämän pitäisi uskoa kaikkiin tarinoihin. Ihmisillä ei ollut läheskään aina puhtaat jauhot pussissa, ja jotkut halusivat jopa valheilla houkutella hyväuskoisen tytön surman suuhun. Varmasti sama sääntö päti myös eläinmaailmaan. Ainakin puhuviin lintuihin ja verenhimoisiin susiin.

”Valitan, mutta minulla on tehtävä, enkä voi vaarantaa Enkelimummin terveyttä vapauttamalla Ulvaksen. Se on ansainnut kuoleman, koska tappoi aikoinaan vanhempani”, Ruusu ilmoitti ja heilautti repun selkäänsä.

”Entä pentu? Onko sekin ansainnut kuoleman? Se ei ole koskaan tappanut ketään”, Lievo raakkui ja lensi hermostuneena kuusen ympärillä.

”Olet kai kuullut, että vanhempien pahat teot kostetaan tulevillekin sukupolville. Jos pelastan pennun, siitä kasvaa uusi murhaaja, joka tappaa ihmisiä”, Ruusu vastasi ja lähti kävelemään polkua, jonka uskoi johtavan Mesilammelle.

Ruusu näpräsi kulkiessaan vaistomaisesti kaulassaan roikkuvaa riipustaan. Hän ei ollut ehtinyt montakaan metriä pidemmälle, kun hän yhtäkkiä vaipui maahan polvilleen häikäisevän valon sokaisemana. Valon keskeltä häntä lähestyi kaksi aikuista, jotka Ruusu tunnisti vanhemmikseen. Kumpikin oli pukeutunut hohtavan valkoiseen asuun ja Lilja ojensi kätensä Ruusua kohti.

”Tyttäreni”, Lilja sanoi. ”Vapauta Ulvas. Koston kierre on pysäytettävä.”

”Mutta Ulvas surmasi teidät. Minun tehtäväni on kostaa sen teko”, Ruusu huusi ilmestykselle.

”Ihmisen tehtävä ei ole tuomita kuolemaan”, Gabriel puuttui keskusteluun. ”Olet sitä paitsi väärällä tiellä. Ilman Lievon apua et löydä Mesilammelle.”

Yhtä nopeasti kuin valo oli kaatanut Ruusun maahan se myös hävisi ja Ruusu sai näkönsä takaisin.

”Mitä tapahtui?” Ruusu kysyi silmiään hieroen.

”Taisit kuulla järjen äänen”, Lievo ilkkui kuusen oksalta. ”Nouse ylös ja vapauta Ulvas.”

Kahdeskymmenesneljäs luku

2010-09-22T22:09:00.001+03:00

jossa korppi kiristää Ruusua.

Ruusu tuijotti Ulvasta suoraan silmiin ja perääntyi hitaasti tulosuuntaan. Ulvas rimpuili ketunraudoissa kuin mielipuoli ja hyökkäili Ruusua kohti. Kun se huomasi ettei pääsisi irti ansasta, se alkoi murista uhkaavasti. Ruusun koko keho tärisi.
”Soh, soh, Ulvas”, korppi raakkui oksaltaan.
Ruusu pelästyi puhuvaa korppia niin, että kompastui vahingossa maassa lojuvaan puunrunkoon ja lennähti kosteaan hetteikköön selälleen.
”Varovasti nyt, neiti”, korppi sanaili Ruusulle. ”Hiljaa hyvää tulee.”
”Osaatko sinä puhua? Eiväthän linnut puhu ihmisten kieltä”, Ruusu huusi tyrmistyneenä korpille.
”Eivät puhukaan. Mutta minä en olekaan mikä tahansa lintu. Minä olen Lievo, tietäjän korppi, ja minä osaan puhua kaikkien eläimien universaalia kieltä. Sinulle minun puheeni välittyy ihmisten kielenä, Ulvakselle suden kielellä.”
”Tarkoittaako se sitä, että Ulvaskin ymmärtää puhettasi?”
”Ymmärtää kyllä. Juuri nyt se tosin on hieman liian järkyttynyt pystyäkseen kommunikoimaan ylipäätään millään kielellä”, korppi selitti ja osoitti nokallaan vangittua susiemoa.

Ruusu nousi maasta ja puristeli oksia hameestaan.
”Minä olen Ruusu ja olen matkalla Mesilammelle”, Ruusu esitteli itsensä korpille.
”Tiedän.”
”Ja sinä olet siis se pahanilmanlintu, joka huijasi Näkkiä uskomaan, että minä olen hänen valittunsa.”
”Eipäs lausuta väärää todistusta lähimmäisestä”, korppi raakkui. ”Minä en ole koskaan väittänyt, että sinä olisit Näkin valittu. Minä sanoin, että hänen valittunsa on nainen, jolla on kukan nimi. Näkit ovat malttamattomia eivätkä jaksa miettiä asioita sanatarkasti. Vetävät suin päin omia johtopäätöksiään ja hankkiutuvat hankaluuksiin.”
”Lopputulos oli kuitenkin se, että Näkki tuhlasi sinun vuoksesi yli viisisataa vuotta elämästään väärän naisen odottamiseen”, Ruusu tuhahti.
”En voi auttaa. Jokainen vastaa omista ajatuksistaan ja niiden seuraamuksista. Se koskee sekä ihmisiä että eläimiä”, korppi puolustautui. ”Sitä paitsi näkeille yksi vuosi ei ole sama kuin ihmisille. He elävät pitempään ja siksi aika näyttäytyy heille erilaisena.”
”Oli miten oli, nyt minun täytyy jatkaa matkaani”, Ruusu ilmoitti. ”Anna minun huivini takaisin, senkin varas.”
”Stop tykkänään, neiti. Saat kyllä huivisi takaisin, mutta ensin pyytäisin sinulta palvelusta.”
”Minulla ei ole aikaa palveluksiin. Tietäjä Alfred odottaa minua Mesilammella.”
”Itse asiassa Alfred saapuu Mesilammelle vasta aamulla. Ja olet sitä paitsi kulkemassa väärään suuntaan. Tuo tie ei vie Mesilammelle”, korppi vastasi ja osoitti nokallaan Ruusun valitsemaa tietä. ”Tämä palvelus ei vie montakaan minuuttia ja vastapalvelukseksi voin ohjata sinut oikeaan suuntaan niin että ehdit Mesilammelle ajoissa.”

Ruusu mietti korpin ehdotusta. Häntä ei huvittanut tehdä pahanilmanlinnulle pienintäkään palvelusta, mutta jos korppi oli oikeassa ja hän oli eksynyt suunnasta, hän tarvitsisi apua oikean tien löytämiseksi.
”Minkälaista palvelusta tarkoitat?” Ruusu kysyi.
”Haluan, että vapautat Ulvaksen ansasta ja nostat sudenpennun kuopasta.”
”Oletko hullu! Jos päästän tuon hirviön vapaaksi, se tappaa minut välittömästi.”
”Lupaan, ettei tapa.”
”Miten sinä voit sen puolesta mitään luvata? Sudet ovat syntyneet tappajiksi, ja sinä olet vain mitätön korppi, joka luulee olevansa suurikin tietäjä.”
”Sovitaan, etten kuullut viimeistä virkettäsi”, korppi raakkui. ”Ihmisillä on väärä kuva susista. Eivät sudet ole syntyneet tappajiksi, mutta ne suojelevat pentujaan viimeiseen asti, aivan niin kuin ihmisetkin. Etkö itsekin tekisi niin, jos kyse olisi omasta lapsestasi?”
”Minulla ei ole lapsia. Tiedän vain sen, että Ulvas tappoi vanhempani ja ansaitsee kuolla siksi itsekin.”
”Silmä silmästä, hammas hampaasta, niinkö?” korppi kysyi.
”Aivan niin. Ja henki hengestä.”

Korppi tepasteli oksallaan edestakaisin ja oli hetken hiljaa.”
”En puolustele Ulvaksen tekoa mutta sanon silti, että koston kierre on loppumaton. Ainoa tapa lopettaa tappaminen on olla tekemättä pahalle vastarintaa ja kääntää viholliselleen toinenkin poski.”
”Minä en ota keneltäkään selkääni ja jos minua lyödään, minä lyön takaisin! Jos minua petetään, minä petän itsekin. Siitä voit olla varma!” Ruusu huusi raivostuneena linnulle.
Jos tuo typerä lintu kuvitteli, että hän päästäisi vanhempiensa tappajan vapaaksi, se erehtyi pahasti. Korppi katsoi myötätuntoisen näköisenä alhaalla riehuvaa Ruusua. Se ymmärsi, ettei Ruusu ollut vielä valmis luopumaan kostosta.
”Ymmärrän, mitä sanot. Tilanne on kuitenkin se, että ilman minun apuani et löydä Mesilammelle ennen pimeän tuloa. Saatat harhailla Hämärälaaksossa koko yön löytämättä oikeaa tietä. Olen valmis auttamaan sinua, mutta sitä ennen haluan, että sinä autat Ulvasta. Valinta on sinun”, korppi sanoi.
”Kiristystä!”
”Ehkä, mutta minulla, kuten sinullakin, on oikeus päättää, keitä autamme ja mistä syystä”, korppi vastasi päättäväisesti. ”Voin kertoa sinulle, miksi Ulvas on joutunut ketunrautoihin. Haluatko kuulla?”
Ruusu risti kädet rinnalleen ja jurotti hiljaa puun alla. Uteliaisuus oli herännyt, mutta hän ei todellakaan aikonut antaa korpille sitä iloa, että pyytäisi tätä kertomaan Ulvaksesta.

Korppi ryhtyi kertomaan tarinaa orvosta sudenpennusta, jonka vanhemmat Ruusukylän metsästäjät olivat ampuneet. Vuosien aikana susilauma oli metsästäjien kynsissä käynyt yhä pienemmäksi. Usein metsästäjät tappoivat kokonaisia susiperheitä, mutta joskus hengestään pääsivät pelkät vanhemmat, jolloin pennut jäivät orvoiksi. Yksi metsästäjien orvoksi tekemistä pennuista oli nyt kuopassa tempoileva Papu. Papun menetettyä vanhempansa susilauma oli ottanut orvon pennun hoitaakseen sillä ehdolla, että tämä lupaisi, ettei koskaan liikkuisi Hämärälaakson reunamilla, jonne metsästäjät olivat virittäneet ketunrautoja ja kaivaneet sudenkuoppia. Mutta pennut ovat pentuja, eikä Papukaan malttanut kuunnella kieltoja. Eräänä yönä pentu oli lähtenyt omille teilleen. Kun katoaminen huomattiin, Ulvas, josta oli tullut pennulle kuin oma emo, vaati saada lähteä etsimään karkulaista. Muut lauman jäsenet yrittävät estellä Ulvasta vedoten metsästäjien asettamiin ansoihin, mutta Ulvas ei suostunut kuuntelemaan lauman neuvoja. Menetettyään omat pentunsa se oli elänyt vuosia surun murtamana. Aikaisemmin susiemon ajatukset olivat täyttyneet murhatuista pennuista. Orpo pentu oli tuonut ilon takaisin Ulvaksen elämään. Kasvattipennun myötä Ulvas huomasi joskus unohtaneensa synkkyytensä päiviksi. Se ei halunnut menettää enää rakkaitaan ja oli valmis taistelemaan Papun puolesta henkensä uhalla. Kielloista huolimatta Ulvas jätti lauman ja lähti karanneen pennun perään. Lievo lupautui Ulvaksen avuksi ja pitkän etsimisen jälkeen se oli onnistunut paikallistamaan pennun sijainnin. Lievo oli ohjannut Ulvaksen sudenkuopalle, johon pentu oli tippunut, mutta epähuomiossa Ulvas olikin astunut ketunrautoihin, jotka metsästäjät olivat piilottaneet puusta pudonneiden lehtien alle. Jos Ruusu ei päästäisi Ulvasta vapaaksi, sekä pentu että Ulvas kituisivat kuoliaaksi.

Kahdeskymmeneskolmas luku

2010-09-20T21:10:00.002+03:00

Kuva (c) iStockphoto.com

jossa Ruusu kohtaa Ulvaksen.

Hämärälaakso oli harvinaista aarniometsää ja sen läpi kulkeminen kesti kokonaisen päivän. Laaksossa liikkuminen oli hankalaa. Puut olivat vuosisatoja vanhoja isoja kuusia, mäntyjä ja honkia. Kaikkialla näkyi kaatuneita puunrunkoja, ylispuita, keloja, maalahopuita ja pökkelöitä, joita sammalet ja jäkälät peittivät vihreänä mattona. Ruusu ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt metsää, johon ihminen ei ollut toiminnallaan vaikuttanut. Aurinko ei päässyt tiiviiden oksien läpi valaisemaan metsän alinta kasvillisuutta, ja siksi metsässä ei ollut taimikkoa laisinkaan. Soinen maa upotti ja hidasti liikkumista. Ruusu pysähtyi kuuntelemaan tikkaa, joka koputti lahopuun runkoa. Honkapuun rungossa Ruusu näki karhun raapaiseman syvän, pihkaa valuvan kynnenjäljen. Metsä tuntui vaipuneen satavuotiseen Ruususen uneen, Ulvaskin oli hiljentynyt. Vain tikan koputus kaikui hämärässä metsässä.

Päivä oli jo vaihtumassa illaksi, kun Ruusu matkasta väsyneenä istahti kelopuun rungolle ja avasi reppunsa. Hän kaivoi sieltä eväänsä ja ryhtyi mutustelemaan leipää. Metsä rauhoitti hänen mielensä ja uni alkoi painaa silmäluomia. Ruusu vaipui mietteisiinsä ja yritti luoda kuvaa tietäjästä, jota hänet oli lähetetty tapaamaan. Hän näki silmiensä edessä harmaahiuksisen parrakkaan miehen, jonka valkoinen viitta heilui tuulessa. Mielikuvassa vanhuudenhöperö, kumaraselkäinen tietäjä nojasi tärisevään keppiinsä. Alfredin matka Mesilammelle ei ollut voinut olla helppo. Vaikka hänen ei tarvinnutkaan kahlata Hämärälaakson läpi, metsässä vaeltamisen oli täytynyt olla vanhukselle raskasta. Hassua, ettei Ruusu ollut ymmärtänyt kysyä Enkelimummilta enempää Alfredista. Miten Alfred ja Enkelimummi ylipäätään tunsivat toisensa? Kai Alfredillakin täytyi olla jokin syy raahautua Mesilammelle Enkelimummia auttamaan.

Ulvaksen viiltävä ulina havahdutti Ruusun ajatuksistaan. Ääni kuului aivan läheltä. Ruusu puristi huivia hartioilleen ja kyyristyi lahopuun taakse piiloon. Hän yritti paikallistaa, mistä suunnasta ääni tuli, mutta hämärässä metsässä ääni tuntui vaihtavan koko ajan tulosuuntaansa. Aivan kuin hänen ympärillään olisi pyörinyt kokonainen susien lauma. Ruusu erotti Ulvaksen äänen seasta toisenkin, kirkkaamman äänen. Se kuulosti koiranpennun hätääntyneeltä ulinalta. Tai ei sittenkään koiranpennun vaan jonkin vastaavan, villimmän. Ruusu tärisi tovin puun suojassa. Jalkoja puudutti ja metsä oli vaipumassa öiseen hämärään. Ruusun oli päästävä pois Hämärälaaksosta ennen pimeyden laskeutumista. Matkaa Hämärälaakson ulkorajalle ei ollut enää kuin pari kilometriä. Hyvällä onnella hän ehtisi pois yön jaloista. Nyt oli pidettävä kiirettä.

Ruusu nousi, keräsi tavaransa ja lähti jatkamaan matkaansa. Parisataa metriä kuljettuaan hän jähmettyi aloilleen. Hänen silmiensä eteen avautui karmiva näky. Pienellä aukiolla, jonne ilta-auringon säteet juuri ja juuri ylettyivät, pyristeli pieni sudenpentu, joka oli tippunut sudenkuoppaan. Kuoppa ei ollut syvä, mutta pienelle pennulle se oli ylivoimainen este. Pentu inisi kuopan pohjalla hädissään pelastusta anoen. Vähän matkan päästä kuopasta suuri susiemo rimpuili raivoissaan. Sen jalka oli jäänyt kiinni ketunrautoihin, eikä se päässyt niistä irti. Sen tassusta vuoti verta ja se yritti kalvaa itseään irti metallisesta vankilastaan päästäkseen pelastamaan pentua. Ruusu pohti kuumeisesti, mitä tehdä. Susi ei ollut huomannut lähestyvää ihmistä, sillä huivi suojasi kantajaansa. Hän ymmärsi heti, että ketunsaksiin kiinni jäänyt susi oli Ulvas. Jos hän irrottaisi Ulvaksen pinteestä, se tappaisi hänet välittömästi. Edes huivi ei pystyisi suojaamaan häntä, sillä eläin tuntisi hänen kosketuksensa ja vaistoisi ihmisen hajun. Ruusu hiipi lähemmäs kuoppaa nähdäkseen pennun. Jos hän nostaisi pennun kuopasta, se jäisi emonsa luo eikä ymmärtäisi paeta metsään muun lauman suojaan. Joka tapauksessa siitä kasvaisi samanlainen tappaja kuin Ulvaksesta.

Ruusu sääli pentua mutta ymmärsi ettei voinut auttaa susia. Tai paremminkin, ettei hän halunnut auttaa. Ulvas oli tappanut hänen vanhempansa. Se oli rangaistuksensa ansainnut. Silmä silmästä, hammas hampaasta, Ruusu järkeili ja päätti jatkaa matkaansa. Ruusu ei ollut ehtinyt ottaa askeltakaan, kun musta korppi lensi hänen ohitseen ja nappasi huivin hartioilta. Korppi lensi huivi nokassaan korkean hongan oksalle istumaan ja raakkui sieltä samaa ilkkuvaa naurua kuin aikaisemmin lentäessään Ruusun pään yli Hämärämetsän laidalla. Ruusu jähmettyi kauhusta. Ulvas hiljeni ja jähmettyi tuijottamaan vähän matkan päässä seisovaa Ruusua. Sen silmissä kiilui pelko ja hätä. Se oli valmis suojelemaan pentua vaikka omalla hengellään.

Kahdeskymmenestoinen luku

2010-09-17T07:52:00.000+03:00

jossa Ruusu kaivaa huivin repustaan.

Ruusu ei ollut koskaan kuullut suden ulvontaa. Silti hän oli varma, että Hämärälaaksosta kiirivä ääni kuului Ulvakselle. Sepän musta koira Topi ulvoi joskus kuuta ja se kuulosti samanlaiselta, vaikkakaan ei läheskään yhtä pelottavalta. Enkelimummi oli kertonut Ruusulle, että Ulvas-susi nukkui päivisin ja valvoi öisin. Siksi Ruusun tulisi odottaa auringonnousua. Missään nimessä hän ei saisi astua Hämärälaaksoon jalallaankaan ennen sitä.

Aurinko oli jo noussut. Ruusu istui sammalmättäällä ja mietti, mitä tekisi. Hänellä ei ollut aikaa hukattavanaan, sillä Alfred saattoi kyllästyä odottamaan häntä, ja mistä hän siinä tapauksessa taikoisi Enkelimummille lääkettä. Jos hän halusi päästä valoisana aikana Hämärälaakson läpi, hänen pitäisi nousta ja lähteä rohkeasti kulkemaan kohti määränpäätä. Enkelimummi oli vakuuttanut, että Ulvas nukkui tähän aikaan, mutta Ruusu epäröi. Jos kerran Ulvas nukkui, mistä tuo hyytävä ääni sitten kuului?

Ruusu epäröi hyvän tovin. Hän puristeli toisella kädellään kosteaa sammalmattoa ja pyöritteli toisella kaulassaan roikkuvaa enkeliriipusta. Ruusu yritti keksiä, mitä Enkelimummi olisi neuvonut häntä tässä tilanteessa tekemään. Mesilammelle pääsi toistakin tietä, mutta kiertotien valitseminen pidentäisi Ruusun matkaa viidellä päivällä ja siihen hänellä ei ollut aikaa. Viidessä päivässä Enkelimummin kivut pahentuisivat sietämättömiksi, eikä Alfredkaan odottaisi Ruusua niin kauan Mesilammella. Oli vain yksi tie ja se kulki Hämärälaakson läpi.

Hämärästä laaksosta kuului taas sama karmiva ääni. Ruusua pelotti niin, että hänen kätensä tärisivät. Hän nosti repun selkäänsä ja otti muutaman haparoivan askeleen kohti Hämärälaaksoa. Paljaat jalat upposivat pehmeään sammalikkoon. Juuri kun Ruusu oli astumassa Hämärälaakson usvaan, hän muisti Enkelimummin matkalle lahjoittaman huivin ja sanat: Se on ristihämähäkin verkosta virkattu huivi. Kun vedät sen hartioillesi, muutut näkymättömäksi. Mutta sinun on hyvä tietää, että voit piiloutua huiviin vain kerran.

Ruusu pysähtyi ja avasi reppunsa nyörit vapisevin käsin. Hän penkoi malttamattomasti reppuaan ja tunsi ohuen seitin repun pohjalla. Hän nosti varovasti huivin esiin ja levitti sen käsiensä väliin. Huivi avautui hänen silmiensä eteen haperona kuin perhosen siivet. Oli suoranainen ihme, ettei se ollut mennyt rikki repun pohjalla. Ruusu tarkasteli huivia ihaillen. Sen luonnonvalkoinen pinta säihkyi auringonsäteiden osuessa virkattuun verkkoon. Huivi toisti todenmukaisesti hämähäkinseitin kuviota, kehälankaspiraalia. Ruusun kasvatti-isä oli joskus kertonut Ruusulle, että hämähäkit kutoivat joka päivä uuden seitin. Seittiaines oli kyllä ohutta mutta ongen siimaakin kestävämpää. Edes pakkanen tai vesi ei pysty sitä rikkomaan, isä oli opettanut. Tämä jos mikä oli hetki, jolloin huivi tulisi tarpeeseen. Varmastikaan Enkelimummi ei pahastuisi, jos Ruusu ottaisi sen nyt käyttöönsä ja suojaisi itsensä sen avulla Ulvakselta.

Ruusu nosti huivin varovasti olkapäilleen. Huivi laskeutui kevyenä henkäyksenä Ruusun hartioille. Tuuli tarttui sen liepeeseen ja kutitti sillä leikkisästi Ruusun kasvoja. Ruusu oli kuvitellut, että huivi saisi hänet tuntemaan olonsa erilaiseksi. Mikään ei kuitenkaan tuntunut muuttuneen. Hän näki oman kehonsa kuten aina ennenkin, pystyi tarttumaan itseään käsistä.
”Arvasinhan minä, ettei mikään huivi ihmistä näkymättömäksi tee”, hän mutisi pettyneenä. Varmuuden vuoksi hän päätti kuitenkin tehdä testin.

Vähän matkan päästä kuusikosta kuului linnunpoikasten ääni. Puunkolossa oli viirupöllön pesä. Ruusu tiesi, että viirupöllöemo saattoi poikasia vahtiessaan olla vaarallisen päällekäyvä. Ruusun isä oli kertonut, että se saattoi silloin käydä jopa ihmisen kimppuun. Kun viirupöllö napsutteli nokkaansa, se varoitti tunkeutujaa pysymään poissa sen reviiriltä. Jos huivi todella toimisi Enkelimummin kertomalla tavalla ja tekisi hänestä näkymättömän, hän voisi turvallisesti lähestyä pesää, eikä emo huomaisi häntä. Jos taas huivi olisikin vain tavallinen vaatekappale, emo kävisi puolustamaan poikasiaan ja hyökkäisi Ruusun kimppuun. Ajatus kasvoja vasten hyökkäävästä viirupöllöstä ei tuntunut miellyttävältä, mutta hän järkeili, että Ulvaksen hyökkäykseen verrattuna, viirupöllö olisi vielä hoideltavissa. Varmuuden vuoksi Ruusu poimi käteensä paksun kepin, jolla voisi huitoa kiukkuisen pöllöemon tiehensä.

Ruusu puristi keppiä tiukasti käsissään ja hiipi kohti kuusta, jonka rungosta poikasten ääni kuului. Emo pyöritti päätään kuin kuunnellen lähestyvää vaaraa. Se läpsytti siipiään ja tepasteli kuusen oksalla hätääntyneen näköisenä. Ruusu uskalsi tuskin hengittää. Hän hiipi hitaasti, askel askeleelta, kohti puuta ja varoi astumasta oksaan, joka katketessaan voisi paljastaa hiippailijan. Kun Ruusu oli päässyt puun juurelle, hän takertui puunrunkoon ja kohotti katseensa ylös. Sydän takoi rinnassa ja hengitys takelteli, mutta emo vaikutti rauhalliselta. Se ei näyttänyt kiinnittävän Ruusuun huomiota. Ruusu heilutti uhkaavasti käsivarsiaan kiinnittääkseen viirupöllön huomion itseensä, mutta emo jatkoi poikasten ruokintaa aivan kuin Ruusu olisi sille ilmaa. Helpottuneena Ruusu hyppelehti takaisin reppunsa luo. Huivi toimi! Uliskoon susi laaksossaan. Huivin alle piiloutuneeseen Ruusuun se ei pääsisi käsiksi.

Juuri sillä hetkellä musta korppi lensi Ruusun pään yli ja sukelsi Hämärälaaksoon. Se päästi lentäessään ilmoille rääkäisyn, joka kuulosti aivan siltä kuin se olisi nauranut pilkallisesti hyväuskoiselle matkalaiselle.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku

2010-09-16T07:18:00.000+03:00

jossa Ruusu kuulee hyytävän äänen.

Aamuyöstä Ruusu saapui Hämärälaaksoon. Hän oli kulkenut Enkelimummin ohjeiden mukaan Suopursumättään ohi Hirvasmäelle ja seurannut sieltä puroa Hämärälaakson rajalle. Hämärälaakson rajalta aina Mesilammelle asti ulottui tumma kuusi- ja mäntymetsä, joka oli niin tiheä, ettei auringonvalo kyennyt sitä valaisemaan. Yöllä siellä oli niin pimeää, ettei kuunvalo valaissut polkuja, ja päivälläkin laaksossa vallitsi sininen hämärä. Enkelimummi oli visusti kieltänyt Ruusua astumaan Hämärälaaksoon ennen auringonnousua. Jos Ruusu eksyisi metsässä, kukaan ei häntä sieltä löytäisi. Paitsi Ulvas, joka oli tappanut Ruusun vanhemmat. Ruusu ei ollut unohtanut Enkelimummin neuvoa. Hän laskeutui pehmeälle sammalmättäälle, asetti repun tyynyksi päänsä alle ja nukahti pitkän matkan uuvuttamana.

Unessa hän hoiti puutarhassaan rakkaita ruusujaan, nyppi lakastuneita lehtiä ja suihkutti vihreiden lehtien päälle maitoa kirvojen kiusaksi. Ruusut kukoistivat hehkuvissa väreissä ja levittivät tuoksua ympärilleen. Juhannusruusu oli puhjennut kukkaan tavallista myöhemmin mutta kukki nyt sitäkin rehevämmin saunan seinän vierustalla. Ruusu katseli sitä ihastuneena. Vaalea kukinto punaisen hirsiseinän edessä toi mieleen kasvattiäidin, joka oli opettanut Ruusulle puutarhanhoidon salaisuudet. Äkkiä taivas pimeni ja salama iski jossain kaukana. Ukkonen jyrähti. Kun Ruusu katsoi ruusupensaansa juurelle, hän huomasi, miten hehkuvan punainen kukka nousi mullasta ja villiintyi silmissä kasvustoksi, joka tukahdutti koko kauniin ruusupensaan. Aivan kuin jokin vieras laji olisi päässyt tunkeutumaan Ruusun puutarhaan ja valtasi nyt alaa muilta kasveilta. Ruusu yritti leikata hehkuvan punaisen kasvin varret poikki, mutta kukka kasvoi kasvamistaan kuin sadun taivaaseen kohoava pavunvarsi. Vaikka Ruusu kuinka taisteli kukkaa vastaan, hän ei onnistunut sitä taltuttamaan. Hän huusi unessa apua kyläläisiltä ja ennen kuin huomasikaan, Seppä oli juossut paikalle viikate kädessään. Yhdessä he yrittivät taltuttaa tunkeilijakukkaa mutta joutuivat antamaan hikisinä ja huohottavina periksi. Ruusu puhkesi katkeraan itkuun. Kukka oli tuhonnut hänen vuosien työnsä. Äkkiä taivaalla heijastui hopeinen vana. Enkelimummin kirjekyyhky lensi Ruusun puutarhan yli ja laskeutui Ruusun olkapäälle. Sen jalassa oli pieni putkilo, joka oli kiinnitetty vaaleanpunaisella silkkinauhalla. Putkilon sisällä oli viesti:

Tässä on Toivo. Kuuntele sen laulua.
Ripottele pussista tähtisumua pensaiden ylle.

Ruusu irrotti putkilon Toivon jalasta ja avasi sen kannen. Hän kaatoi kämmenelleen hopeanhohtoista pulveria ja ripotteli sitä ruusupensaidensa päälle. Kuin taikasauvan iskusta punainen kukka vetäytyi takaisin multaan ja vapautti ruusupensaat kahleistaan.

Ruusu hymyili onnellista hymyä ja naurahti unissaan. Juuri kun Seppä oli sulkemassa Ruusun syleilyynsä, Ruusu havahtui unesta ääneen, jota ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Se muistutti aivan koiran ulinaa. Ruususta tuntui kuin veri hänen suonissaan hyytyisi. Hän katseli pelokkaana ympärilleen. Aurinko oli nousemassa taivaanrannassa ja sen ensi säteet siivilöityivät lehmusten läpi. Hämärämetsään säteet eivät kuitenkaan yltäneet. Tuo ääni ei voinut kuulua kenelläkään muulle kuin Ulvakselle, Ruusu ajatteli ja värisi kauhusta.

Kahdeskymmens luku

2010-09-14T07:32:00.000+03:00

jossa Enkelimummi puhuu puutarhanhoidosta.

Seppä istui leukaperät kireinä ja kuunteli Enkelimummia. Häntä ärsytti se, miten tilanne oli lähtenyt kehittymään aivan eri suuntaan kuin mitä hän tullessaan oli kuvitellut. Hän oli saapunut Enkelimummin luo apua hakemaan, ei saarnoja kuuntelemaan. Hän oli nukkunut viimeiset yöt huonosti ja väsymys painoi parhaillaankin hänen silmäluomiaan. Jos hän ei keskeyttäisi Enkelimummin hyvää tarkoittavaa saarnaa, tilanne saattaisi riistäytyä käsistä kokonaan. Seppä ei aikonut osallistua koirakouluun, jonka ainoa tarkoitus oli saada hänet sisäsiistiksi. Istu, anna tassu, paikka! Seppä ei ollut mikään koiranpentu, josta naiset kouluttivat mielensä mukaista. Hän oli itsenäinen mies, oman elämänsä kuningas ja omien teidensä kulkija.

”Kaikella kunnioituksella, Enkelimummi, mutta en tullut tänne läksytettäväksi”, Seppä murahti.
Hän arvosti kovasti Enkelimummia eikä halunnut loukata tätä, mutta rajansa kaikella.
”Tiedän. Sinä tulit hakemaan apua painajaisiisi.”
”Aivan. Ja jos et pahastu, ehdotan, että keskitymme siihen.”
”Niinhän me teemmekin.”
”Miten niin? Emme ole puhuneet sanaakaan nukkumisesta. Sen sijaan olet pitänyt luentoa totuudesta ja tiestä ja kalpeista heijastuksista.”
”Hmm, totta”, Enkelimummi huokaisi. ”Olen saattanut esittää ajatukseni hieman epäselvästi. Anna kun yritän uudestaan. Onko sinulla kiire?” Enkelimummi kysyi ja kaatoi lisää teetä Sepän kuppiin.
”Ei, olen vain väsynyt.”
”Hyvä. Aloitetaan alusta. Käsittääkseni isäsi on jo kuollut? Hänhän ampui itsensä sinun ollessasi teini-ikäinen?”
”Pitää paikkansa”, Seppä murahti.
Hän ei olisi halunnut puhua isästään sen enempää. Ukko oli ampunut perheriidan päätteeksi aivonsa pellolle, ja Seppä oli saanut äitinsä kanssa siivota jäljet. Tuvan seinät oli maalattu roiskeiden peittämiseksi, eikä asiasta sen jälkeen enää koskaan ollut puhuttu. Pelkkä muisto tapahtumasta sai Sepän voimaan pahoin.
”Isäsi oli väkivaltainen mies. Hän pahoinpiteli vaimoaan ja lapsiaan ja riisti lopulta itseltään hengen. Tiedäthän, että uusi pormestari on kieltänyt lasten ja puolison lyömisen?”
”Mutta tämä tapahtuikin vanhan pormestarin aikana, ja siihen aikaan lasten kurittaminen kuului asiaan.”
”Totuus ei pala tulessakaan. Isäsi piti teitä kaikkia väkivallalla rautaotteessaan ja pitää vallassaan vielä haudan takaakin. Isäsi toimet eivät ole hyväksyttäviä eikä äitisi pystynyt suojelemaan teitä lapsia väkivallalta, mikä heijastuu vieläkin elämääsi.”

Seppä nyökytti päätään ja tunsi suurta myötätuntoa itseään kohtaan. Hänelle oli jaettu kehnot kortit jo elämän alkutaipaleella eikä hän siksi pystynyt olemaan onnellinen. Ei sellaisilla korteilla kukaan olisi voinut järjestää itselleen parempaa elämää. Ja kaikki se oli hänen vanhempiensa syytä! Jos vain he kaksi olisivat olleet toisenlaisia, hänenkin elämänsä olisi nyt onnellinen.
Enkelimummi tuntui lukevan Sepän ajatukset.
”Ymmärrän vihasi, Seppä. Tunteesi ovat oikeutetut. Sinua ja sisariasi kohtaan on tehty vääryyttä. Siitäkin huolimatta sinulla on valta luoda omasta elämästäsi onnellinen.”
”Miten niin?” Seppä huudahti. Isän ajatteleminen täytti hänet raivolla. ”Minun elämäni on tuhottu jo alkumetreillä, enkä aio antaa sitä ukolle anteeksi. En milloinkaan. Hän on ansainnut vihani!”
”Isäsi on ansainnut vihasi, mutta sinä et ole ansainnut”, Enkelimummi vastasi. ”Niin kauan kuin viha hallitsee elämääsi, olet sen vanki. Viha on kukka sielusi puutarhassa. Se on hehkuvan punainen ja vahvakasvuinen, mutta jos tutkit tarkemmin sen juuria, huomaat, että se tukahduttaa kaikkien muiden kukkien kasvun. Ennen pitkää puutarhassasi kasvaa vain vihan kukka. Ja mikä ikävintä, se kukka tuhoaa sinun sielusi, ei isäsi sielua. Isäsi on jo kuollut, etkä voi enää haavoittaa häntä. Sen sijaan voit antaa vihan tukahduttaa oman sielusi.”

Seppä istui typertyneenä tuolillaan ja kiristeli hampaitaan. Enkelimummi tarttui Sepän pöydällä lepäävään nyrkkiin ja katsoi miestä lempeästi.
”Vihan kukkaa et voi kitkeä kokonaan pois. Anna sen elää muiden kukkien joukossa. Mutta voit pitää sen kurissa. Kitke sen rönsyilevät kasvustot joka päivä äläkä päästä sitä leviämään. Muutkin kukat tarvitsevat auringonvaloa ja huolenpitoasi. Ennen kuin huomaatkaan puutarhasi kukoistaa monenkirjavissa väreissä eivätkä painajaiset enää vaivaa sinua.”
”Ruusutkin?”
”Varsinkin ne, mutta muista, että ruusut vaativat paljon huomiota ja aikaa. Ruusuja täytyy hoitaa kuin kalleinta aarretta etkä voi välttyä niiden piikkien pistoilta. Vain omistautumalla niiden kasvattamiseen saat ne kukkimaan vuosikausia”, Enkelimummi hymyili.
Avoimesta ikkunasta lensi hopeanhohtoinen lintu sisään ja istuutui Enkelimummin kädelle.
”Tämä on Armo”, Enkelimummi esitteli linnun Sepälle. ”Se on viisas lintu, kuuntele sen laulua. Ja jos saan antaa neuvon, ehdotan, että autat Ruusua hänen ollessaan matkalla.”
”Miten minä voin Ruusua auttaa kotikylästä käsin?”
”Hoitamalla sillä aikaa hänen puutarhaansa.”

Yhdeksästoista luku

2010-09-12T21:06:00.001+03:00

jossa Enkelimummi tarjoaa Sepälle teetä ja sympatiaa.

Saavuttuaan valkoiselle pitsihuvilalle Seppä empi hetken mutta koputti lopulta Enkelimummin oveen. Enkelimummi työnsi päänsä ulos päärakennuksen vieressä sijaitsevan viistokulmaisen huvimajan ovesta. Enkelimummilla oli tapana kirjoittaa kirjeet piharakennuksessa ja sitoa ne sitten kirjakyyhkyjensä jalkoihin.

”Kas Seppä. Mikä on saanut sinut liikkeelle näin aikaisin?”, Enkelimummi ihmetteli ja viittoi seppää huvirakennuksen pöydän ääreen istumaan.

Seppä istahti valkoiselle metallituolille ja katseli, kuinka nousevan auringon säteet siivilöityivät värikkäiden ikkunoiden läpi ja loivat heijastuksia seinille. Sepän mielestä valo näytti aivan sateenkaarelta, jonka päähän huvimaja oli rakennettu.

”En saa nukuttua. Pahat unet valvottavat minua”, hän selitti ja tuijotti polviinsa.

Enkelimummi seurasi lempeällä katseellaan miestä, joka pyöritti lippalakkia sormissaan.

”Saako olla teetä?” Enkelimummi kysyi ja kaatoi vastausta odottamatta pöydällä oleviin kuppeihin punaista ruusunmarjateetä. Sepästä tuntui aivan kuin Enkelimummi olisi osannut odottaa häntä ja kattanut kupit valmiiksi valkoisen pitsiliinan peittämälle pöydälle.

”Minkälaiset unet?” Enkelimummi kysyi.

Seppä kertoi takellellen unistaan. Painajaisista puhuminen tuntui naurettavalta kesäaamulla. Painajaiset kun saavat voimansa hämärästä. Enkelimummi istui kyynärpäät pöydällä ja nojasi leukaa kämmeniinsä. Seppää hymyilytti. Enkelimummi näytti siinä asennossa aivan pikkutytöltä, jolle ei ole opetettu, ettei kyynärpäitä saa pitää pöydällä. Kun Seppä oli lopettanut kertomuksensa, Enkelimummi tuijotti mietteliäänä miestä. Häntä suretti, että jotkut aikuiset onnistuivat rakentamaan lapsilleen vankilan jo ensimmäisten elinvuosien aikana, ennen kuin he olivat saaneet mahdollisuutta kokeilla omia siipiään.

”Mitä sinulle merkitsee sana perhe?” Enkelimummi kysy.

Seppä mietti hetken ja irvisti. ”Ei mitään. Tai siis ei ainakaan mitään hyvää. Minä haluan elää vapaana enkä tarvitse muita ympärilleni. Perhe on hyvä niille, jotka eivät ole yhtä vahvoja kuin minä. Niille, jotka tarvitsevat toisia ihmisiä tuekseen”, Seppä selitti.

”Sitäkö vahvuus on?”

”Sitäkin. Vahvuus voi olla fyysistä mutta myös henkistä. Henkinen vahvuus on sitä, että pärjää omillaan.”

”Olen kanssasi eri mieltä”, Enkelimummi sanoi. ”Kukaan ei ole vahva yksin. Kaikki me tarvitsemme toisiamme. Enkä tarkoita, että meidän kaikkien pitäisi elää perheessä, jossa on vanhemmat ja liuta lapsia. Minun perheeni ovat nämä linnut ja kyläläiset, jotka tarvitsevat minua ja joita minä tarvitsen.”

”Mutta ethän sinä tarvitse kyläläisiä. Kyläläiset kyllä tarvitsevat sinua, mutta sinä et tarvitse ketään”, Seppä vastusteli.

Enkelimummi hymyili mutta ei ryhtynyt inttämään vastaan.

”Unestasi päätellen olet tainnut rakentaa itsellesi vahvuudesta vankilan. Sielusi ikkunoissa on kalterit. Sisimmässäsi haluaisit riuhtaista itsesi irti ja seurata tietäsi, mutta pelko hallitsee sinua”, Enkelimummi sanoi.

”Mitä minä muka pelkäisin?”, Seppä naurahti. Hän piti kovasti tuosta viisaasta naisesta, mutta tällä kertaa Enkelimummi kyllä erehtyi.

”Rakkautta, sillä rakkaus on myös luopumista. Luopumista omastaan ja lopulta luopumista myös toisesta ihmisestä.”

”Kyllä minä osaan rakastaa”, Seppä tuohtui ja puristi hattuaan yhä tiukemmin käsissään. Hän oli vähällä tiuskaista, että oli viimeisen kuluneen kuukauden aikana rakastanut pellavakutomon Pauliinaakin useammin kuin kerran, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä. Hän ei halunnut Enkelimummin tietävän seikkailuistaan.

”Se rakkaus, josta sinä puhut on, vain kalpea heijastus. Rakkaus on totuutta ja löytääksesi rakkauden sinun täytyy ensin löytää totuus sisimmästäsi”, Enkelimummi hymyili. ”Ja ottaaksesi ensi askeleen totuuden tiellä, sinun täytyy olla rehellinen itsellesi ja muille. Sinun askeleesi määräävät suunnan.”

”Mutta entä Ruusu?” Seppä keskeytti Enkelimummin.

”Mitä hänestä?”

”Hänhän se oli, joka unessani kasvatti ruusuja lumen läpi.”

”Olipa hyvinkin. Mutta Ruusulla on oma tie kuljettavanaan, sinulla omasi. Kysymys onkin: risteävätkö nämä kaksi tietä ja jos risteävät, kohtaatteko risteyksessä toisenne? Vai kohtaako Ruusu tiellään jonkun toisen?”

Kahdeksastoista luku

2010-09-10T07:55:00.001+03:00

Kuva (c) iStockphoto.com

jossa Seppä näkee painajaisia.

Ruusun lähdön jälkeen Seppä oli nukkunut yönsä levottomasti. Hän vaipui iltaisin uneen, mutta heräsi aamuyöstä painajaisiin. Ne toistuivat joka yö samanlaisina.

Unessa Seppä on kuuden ikäinen. Hän yrittää opetella lukemaan, mutta kirjaimet vilistävät paperilla kuin muurahaiset. Isä seisoo vierellä ja takoo oppia pojan päähän. Isän käsi puristaa hartioita ja vaativa ääni riipii tärykalvoja. Kirjaimet menevät sekaisin. Äkkiä isän käsi halkoo ilmaa ja kämmen osuu pojan takaraivoon. Isän vahvat sormet tarttuvat pojan hiuksiin ja lyövät kasvot koulupöydän pintaan. Aapiskukko peittyy veripisaroihin. Pikkusisaret juoksevat vaatekaappiin piiloon, ryömivät koimyrkkypallojen tuoksuisten talvivaatteiden taakse pakoon isän raivoa. Äiti ryntää huoneeseen ja pyytää isää lopettamaan. Vielä kaksi kertaa isän käsi lyö pojan kasvot pöytään. Sitten hän irrottaa otteensa ja ryntää ulko-ovesta pihalle. Poika näkee ikkunasta, miten isä pyyhkii kätensä lumeen. Lumi värjäytyy verenpunaiseksi.
Äkkiä ikkunasta ulos katsova poika onkin aikuinen mies. Lumisella pihalla tummatukkainen nainen kasvattaa ruusuja. Valkoisen lumen ja jään keskeltä nousevat verenpunaiset ruusut. Nainen nostaa katseensa, hymyilee ja ojentaa kätensä ikkunaa kohti ja viittoo miestä mukaansa. Seppä haluaisi astua tuvasta ulos ja seurata naista. Mutta ovi ei avaudu ja ikkunat ovat kalterien peittämät.

Kun uni ei tuntunut jättävän Seppää rauhaan aamullakaan, hän päätti hakea vaivaansa apua. Hän käveli kylän poikki tohtorin talolle. Tohtori asui apteekkarin vieressä kylän keskustassa punamullalla maalatussa kaksikerroksisessa talossa. Talon alakerta toimi tohtorin vastaanottona ja yläkerrassa asuivat tohtorin vaimo ja kolme lasta. Tohtori oli lempeä mies, jonka puoleen kyläläiset kääntyivät vaivoineen, kolotuksineen ja särkyineen. Hän löysi lähes aina ratkaisun potilaan ongelmiin, määräsi lääkereseptin ja lähetti potilaan apteekkarin luo, joka valmisti lääkkeen tohtorin määräyksen mukaan. Silloin tällöin tohtorin luo saapui potilas, jota hän ei hyvästä tahdostaan huolimatta pystynyt auttamaan. Usein kysymyksessä oli kyläläinen, joka oli elänyt pitkän elämän ja jonka oli aika siirtyä iäisyyteen. Silloin tohtori määräsi potilaalle särkylääkkeitä ja unijuomaa, joiden avulla hänen lähtönsä oli vähemmän tuskallinen. Joskus harvoin tohtorin vastaanotolle tuotiin lapsi, jota tohtori sinnikkäästä yrityksestä huolimatta ei onnistunut parantamaan. Silloin hän vaipui synkkyyteen eikä suostunut lähtemään tuvastaan ulos vaan kuunteli kaukaa kaikuvien hautajaiskellojen sointia verhoilla pimennetyssä huoneessa ja joi itsensä humalaan. Kun tohtori oli surrut epäonnistumistaan muutaman päivän, hänen riuskaotteinen vaimonsa pakotti itsesääliin käpertyneeseen mieheensä peseytymään, ajamaan partansa ja pukemaan tohtorintakkinsa päälleen.

Kun Seppä saapui tohtorin talolle, tämä oli juuri selviytynyt yhdestä pettymysputkestaan, joka oli saanut alkunsa edellisviikolla. Kylän leipurin vaimo oli synnyttänyt lapsen, jonka napanuora oli kuristanut kaulaa niin, että lapsi oli aivan sininen kasvoiltaan. Kylän kätilö, iäkäs Hilta-muori oli kutsunut tohtorin paikalle, mutta tohtorin saapuessa leipurin vaimon luo lapsi oli jo menehtynyt. Kaikessa hiljaisuudessa leipuri oli vaimoineen haudannut pienen vauvan kylän hautausmaalle pienen pienessä puukirstussa ja tohtori oli korkannut pullon kirkasta.

Seppä istahti tohtorin vastaanottopöydän toiselle puolelle ja kertoi ongelmastaan punasilmäiselle miehelle, jonka valkoisen tohtorintakin vaimo oli aamulla silittänyt ja tärkännyt. Kuunneltuaan Sepän tarinan tohtori ilmoitti, ettei juurikaan voisi auttaa Seppää ongelmassaan.
”Voin kyllä kirjoittaa sinulle unijuomaa, jota saat apteekkarilta, mutta se auttaa vain hetkeksi”, tohtori totesi, kaivoi reseptivihon eteensä ja kastoi kynän musteeseen.
”En tarvitse unijuomaa, unikkotee kyllä riittää”, Seppä vastasi. ”Haluan, että kirjoitat minulle jotain sellaista lääkettä, joka poistaa painajaiseni.”
”Sellaista lääkettä ei olekaan, joka poistaisi painajaisia”, tohtori vastasi. ”Ne sinun on poistettava puhumalla.”
”Puhumalla?” Seppä kysyi ihmeissään.
”Painajaiset syntyvät piilossa olevista ajatuksista, joita et uskalla ajatella valveilla. Nukkuessasi nuo piilotetut ajatukset nousevat mieleesi ja purkautuvat painajaisina. Vastarannalla on mestari, joka on erikoistunut painajaisten häätöön, mutta täällä Ruusukylässä meillä ei moista mestaria ole.”
”Mutta minä tarvitsen apua!” Seppä huudahti tuohtuneena. ”Jonkun täytyy osata auttaa.”
Tohtori nosti katseensa reseptistä ja työnsi sen pöydän yli Sepälle.
”Kas tässä. Vie tämä apteekkarille, hän valmistaa sinulle sopivan annoksen. Jos todella haluat päästä painajaisistasi, suosittelen, että käännyt Enkelimummin puoleen. Hän ei tosin ole saanut virallista koulutusta painajaisten häätöön, mutta joillakin ihmisillä on luontainen kyky löytää ongelmien ydin ja helpottaa sitä kautta lähimmäistensä taakka.”

Seppä tuijotti reseptiä. Hän olisi mieluummin napannut minkä tahansa pillerin ja odottanut sen vaikutusta kuin avautunut Enkelimummille sielunsa syvimmistä mietteistä. Seppä luotti kuitenkin tohtorin mielipiteeseen eikä ruvennut väittämään vastaan. Hän nousi tuolista, kätteli tohtoria ja kiitti avusta.

Seuraava luku julkaistaa maanantaina 13.9.2010.

Seitsemästoista luku

2010-09-08T14:01:00.000+03:00

jossa Näkki kokee elämänsä yllätyksen.

Ruusua pelotti. Kuu oli mennyt pilveen ja häntä paleli. Yhtäkkiä pyörre ikään kuin imaisi itsensä veden sisään ja pinnan ylle ilmestyi sinertävää sumua. Sumun hälvetessä Ruusu näki, kuinka veden pintaan piirtyi kahden nuoren kasvot. Kuva oli epäselvä, mutta se tarkentui hitaasti. Näkki puristi aina vain lujempaa Ruusun kättä ja tuijotti tiukasti lammen pintaa. Kidukset Näkin korvien takana värisivät tavallista kiihkeämmin. Ruusun kurkkua kuivasi ja käsiä kylmäsi. Kun sumu oli hälvennyt kokonaan, Ruusu näki lammen pinnalla naisen kasvot. Ne vaikuttivat jollain tavalla tutuilta, mutta silti tuntemattomilta. Pinnalla näkyvällä naisella oli kuparinpunainen aaltoileva tukka, joka liplatti laineiden tahtiin. Pisamaiset kasvot hymyilivät Ruusulle ja naisen hiuksissa oli kukista punottu seppele. Naisen kasvojen vierellä peilautuivat hölmistyneen Näkin kasvot. Nainen kurkotti lammesta kohti rannalla istuvaa Näkkiä, ja juuri kun naisen käsi oli nousemassa veden pinnan yläpuolelle, kuva särkyi ja kuvajainen oli poissa. Näkki oli irrottanut kätensä Ruusun kädestä ja tuijotti silmämunat pullistuneina lammen pintaa. Ruusun mielestä Näkki näytti aivan sammakolta.

”Vuokko, naapurilammen Vuokko”, Näkki mutisi itsekseen. ”Miten minä en ole aikaisemmin ymmärtänyt?”
Näkki pyllähti hämmästyksestä hiekalle ja istui siinä eteensä tuijottaen höpisten itsekseen.
”Vuokko, Vuokko, naapurin pikku-Vuokko.”
Ruusu oli tapahtumista niin hämmentynyt, ettei hetkeen tiennyt, mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Ruusu ei voinut muuta kuin haukkoa henkeään vaikka yrittikin selittää itselleen, että tapahtuneelle täytyi olla järjellinen selitys.
”Taisi mennä Lievon ennustus harakoille”, Ruusu tuhahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Tai ehkä sinä olit vaan tulkinnut sitä väärin.”
Näkki käänsi päänsä Ruusua kohti. Asioiden saama käänne harmitti sitä.
”Sinä et koskaan uskonut ennustukseen. Siksi tässä kävi näin. Ihmisen tehtävä on uskoa. Vain usko voi tehdä ihmeitä”, Näkki puhisi.
”Minä en usko tuohon”, Ruusu vastasi ja tajusi heti sen sanottuaan, miten hassulta kuulosti.
”Sitähän minä juuri tarkoitan”, Näkki tiuskaisi Ruusulle tuskastuneena. ”No, sano nyt sitten se, mitä ajattelet.”
”Sano mitä?”
”Sano, että ’Mitäs minä sanoin!’ Niinhän kaikki tietoviisaat aina sanovat.”
”En minä ole mikään tietoviisas. Totesin vain sen, minkä itsekin lammesta näit: minä en ole sinun valittusi.”

Näkki oli ristinyt käsivarret rinnalleen ja törrötti huuliaan kuin uhmaikäinen lapsi.
”Epäuskosi pilasi kaiken. Olen varma, että meistä olisi tullut hyvä pari”, Näkki sihisi loukkaantuneena huuliensa välistä.
”Ehkä”, Ruusu vastasi vältellen. Hän ei halunnut loukata sydämistynyttä Näkkiä enempää vaikka olikin sisimmässään huojentunut siitä, ettei joutuisi viettämään loppuelämäänsä rämeikössä suomuisen nuorukaisen seurana.
”Lienee parasta, että jatkan matkaani. Minulla on tehtävä ja olen kuluttanut aikaa lammella pitempään kuin ajattelin. Minun pitää päästä vielä ennen auringonnousua Hämärälaakson reunalle”, Ruusu selitti ja nappasi reppunsa suuren kiven ääreltä.
”Sen kun menet, en minä sinua olisi vaimokseni huolinutkaan!” Näkki huusi ja viskaisi sileän litteän kiven lampeen. Se osui lammen pintaan, nousi taas ilmaan ja jatkoi pomppimista veden pinnalla, kunnes lopuksi upposi veteen.

Ruusu olisi halunnut lohduttaa pettynyttä Näkkiä, joka oli vuosisatoja odottanut armastaan, mutta katsoi parhaaksi pysyä hiljaa. Pettyneen nuorukaisen sielua ei parsita kasaan hyvää tarkoittavilla sanoilla. Ruusu tiesi, että aika ja uusi rakkaus parantaisi haavat. Ja nyt Näkin ei ainakaan tarvitsisi odottaa. Ennustus oli käynyt toteen, tosin hieman erilaisena kuin mitä se itse oli kuvitellut. Lammen pinnassa oli näkynyt näkkinaisen kuva, ja sillä oli kukan nimi, Vuokko. Näkille oli annettu merkki. Vuokko oli Näkin luvattu.

Ruusu keräsi tavaransa ja heilautti repun selkäänsä. Hän työnsi kätensä mekon taskuun ja tunsi taskun pohjalla mestarikiven sileän pinnan. Hänen tehtävänsä oli löytää Alfred ja järjestää Enkelimummille lääkettä. Oli aika kiirehtiä eteenpäin.
”Toivon, että tulet onnelliseksi”, Ruusu kuiskasi mököttävälle Näkille.
”Minä pärjään kyllä”, Näkki tiuskaisi mutta ei suostunut tarttumaan Ruusun ojentamaan käteen.
Ruusu pureskeli mietteissään alahuultaan. Hän ei halunnut erota uudesta ystävästään suuttuneena. Vähän matkan päässä mättäällä Ruusu näki sinivuokkoja, jotka nuokuttivat unisia kukintojaan. Ruusu laski reppunsa Näkin vierelle ja käveli muutaman metrin vuokkojen suuntaan. Hän poimi kaksi vuokkoa käteensä ja laski ne Näkin polvelle.
”Sinä löydät uuden rakkauden ja tulet onnelliseksi hänen kanssaan. Ja me tapaamme vielä”, Ruusu lausui, nosti repun uudestaan selkäänsä ja lähti kulkemaan hämärää metsäpolkua pitkin kohti Hämärälaaksoa enkelikorua kaulassaan puristaen.

Kun Ruusu oli häipynyt Näkin näkyvistä, Näkki nosti viulun olalleen ja soitti laulun, jonka haikeat soinnut leijuivat lammen pintaa pitkin Ruusun korviin vielä pitkän matkan päähän.

Kuudestoista luku

2010-09-07T07:25:00.000+03:00

jossa Ruusu kurkistaa lampeen

Ruusu suuteli Taistoa päälaelle ja heitti tämän ylös taivasta kohti.
”Lennä kotiin Enkelimummin luo”, Ruusu huusi sille hyvästiksi.
Taiston hopeiset siivet loistivat hämärää taivasta vasten ennen kuin se kaarsi näkymättömiin kohti horisonttia. Ruusu käänsi katseensa Näkkiä kohti.
”Sovitaan siis niin”, Ruusu sanoi Näkille ja hieroi vielä kerran mestarikiveä, ennen kuin hyppäsi kiveltä alas.

Ruusu ei uskonut ennustuksiin. Silti hänen sydämensä takoi kuin takaa-ajetulla jäniksellä. Metsässä tuntui vallitsevan toisenlaiset säännöt kuin Ruusukylässä. Miten muuten oli selitettävissä se, että hän juuri nyt tarpoi ihka elävän Näkin perässä lammelle vaikka ei uskonut näkkeihin, maahisiin eikä muihinkaan satuolentoihin? Jos Näkki oli olemassa, niin silloinhan ennustuksetkin voisivat käydä toteen. Ja jos Lievon Näkille välittämä ennustus pitäisi paikkansa, Ruusu saisi elää loppuelämänsä rämeikössä suomuisen Näkin seurana eikä koskaan enää pääsisi kotiinsa Ruusukylään.

Ruusu muisti ruusupensaansa ja hänen mielensä valtasi ikävä. Ilman hänen huolenpitoaan ruusupensaat villiintyisivät ja jäisivät rikkaruohojen peittoon. Enkelimummi ehkä kaipaisi häntä muutaman kuukauden ajan mutta unohtaisi hänet ennen pitkään. Seppä ei kaipaisi niinkään pitkään vaan jatkaisi elämäänsä pellavakutomon Pauliinan kainalossa. Ehkä he menisivät naimisiin ja saisivat lapsia. Pauliina kyllä tiesi, miten Sepän sai nalkkiin. Ruusu tärisi kiukusta. Ja entä Seppä sitten? Siinä vasta hyväkäs, joka ei pystynyt pitämään näppejään erossa kaiken maailman sutturoista. Aivan kuin ruoho todella olisi vihreämpää aidan toisella puolen.

”Mitä sinä mutiset?” Näkki uteli.
”En mitään, en ainakaan mitään sellaista, mikä kuuluisi sinulle.”
”Miksi minulle kiukuttelet? En minä ole sinun luottamustasi pettänyt. Me näkit olemme maineestamme huolimatta uskollista väkeä, ja voit luottaa siihen, etten milloinkaan kuikuile muiden perään”, Näkki löperteli iloisena.
”Mitä sinä oikein höpiset?”
”En mitään, totean vain, että minä en ole samasta puusta veistetty kuin Seppä.”
”Mitä sinä Sepästä tiedät?” Ruusun ääni kiristyi tahtomatta.
”Älä nyt hermostu, hyvä ystävä. En kai osunut herkkään kohtaan?”
”Pidä sinä huolta omista asioistasi äläkä sekaannu minun elämääni”, Ruusu tiuskaisi.
Näkki huokaisi syvään ja mutisi tuskin kuultavasti jotakin naisihmisen kiivaasta luonteesta.

Kuunsirppi heijastui lammen tyyneen pintaan. Kauempana näkyi lumpeenkukkia, jotka olivat menneet nukkumaan ja sulkeneet terälehtensä yöksi. Vesimittari koikkelehti veden pinnalla pitkien jalkojensa varassa. Näkki pyöri kuin västäräkki rannalla ja otti silloin tällöin pienen loikan.
”Kohta saat nähdä, etten turhaan ole odottanut sinua vuosisatoja. Sinusta tulee minun vaimoni, etkä koskaan kaipaa pois luotani”, Näkki hihkui innoissaan ja laskeutui polvilleen veden äärelle.
Se tuijotti innoissaan lammen pintaa ja hyräili hilpeää laulunpätkää, jossa laulettiin oman kullan kainalosta. Kylmät väreet juoksivat Ruusun selkää pitkin. Mitä jos Näkki olikin oikeassa?

”Entä nyt? Mitä minun nyt pitää tehdä?” Ruusu kysyi Näkiltä hillityllä äänellä. Pelolle ei saanut antaa valtaa.
”Asetu tähän minun vierelleni polvillesi ja tartu käteeni”, Näkki opasti.
Ruusu laskeutui alas ja tarttui Näkin suomuiseen kämmeneen. Toisella kädellä hän tarttui pitkään mustaan tukkaansa, jottei se peittäisi hänen kasvojaan ja silmiään. Näkki kumartui lammen ylle ja veti Ruusua varovasti mukaansa. Lammen pinta oli peilityyni. Kuunvalossa Ruusu näki veden pinnassa omat kasvonsa ja niiden vierellä Näkin hahmon.
”Shhh, ollaan aivan hiljaa”, Näkki kuiskasi. ”Odota, niin näet.”

Ruusu odotti ja odotti, mutta lammen pinnassa ei näkynyt mitään. Häntä alkoi ärsyttää. Juuri kun hän oli antamassa periksi ja riuhtaisemaisillaan itsensä irti Näkin kädestä, lammen pinta alkoi väreillä ja peilikuvan kohdalle muodostui vesipyörre.
”Oooh”, Näkki henkäisi. ”Nyt alkaa tapahtua.”

Viidestoista luku

2010-09-05T20:05:00.002+03:00

jossa Ruusu saa viestin Enkelimummilta

Ruusu tuijotti vieressään istuvaa Näkkiä haalean vihreisiin silmiin. Hämärässä metsässäkin Ruusu pystyi näkemään silmien pohjalla aaltoilevan veden. Ruusu näki kasvoilta, että Näkki oli tosissaan. Niin uskomattomalta kuin se kuulostikin, Näkki tuntui olevan vakuuttunut siitä, että Ruusu oli hänen valittunsa.
”Kuka tämän ennustuksen sinulle on kertonut?” Ruusu kysyi Näkiltä.
”Lievo sen minulle kertoi. Hän on sanansaattaja.”
”Kuka Lievo?” Ruusu ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan mistään Lievosta.
”Lievo on Tietäjän apulainen, hänen lintunsa, musta korppi. Olen odottanut sinua 537 vuotta, kahdeksan kuukautta ja viisi päivää ja vihdoinkin olet täällä. Tiesin, että saapuisit”, Näkki riemuitsi.
”Mutta en minä ole täällä sinua varten”, Ruusu yritti selittää. ”Minut on lähetetty noutamaan Alfredilta lääkettä. Hänkin on tietäjä.”
”Ehei, olet erehtynyt”, Näkki hihkui ja hyppäsi kiveltä alas. ”Ei sinua mitään Alfredia ole lähetetty tapaamaan, vaan sinut on johdatettu tänne metsään minun luokseni. Täällä meistä tulee onnellisia, meidät on luotu toisiamme varten.”

Tämän täytyy olla väärinkäsitys, Ruusu pohti mielessään. Hän yritti kiivaasti keksiä, miten saisi onnesta sekavan Näkin ymmärtämään, ettei hän ollut sen valittu. Ruusu ei halunnut pahoittaa Näkin mieltä, mutta oli päivänselvää, ettei hän milloinkaan voisi elää olennon kanssa, jonka koti oli vedessä, jonka kehoa peittivät kalansuomut ja jonka hiuksista kasvoi rakkolevää. Ruusu sulki silmänsä ja keskittyi Enkelimummin kasvoihin. Hän oli varma, että Enkelimummi tietäisi, miten kiperä tilanne tulisi ratkaista.

Näkki seisoi hiljaa kiven vierellä ja hieroi Ruusun viluisia varpaita. Ruusu kuuli Näkin hengityksen. Hän oli huomannut, että Näkin hengittäessä sen korvan takana olevat pienen pienet kidukset liikkuivat hengityksen tahtiin. Ruusun istuessa mietteisiin vaipuneena hän tunsi yhtäkkiä, kuinka joku istahti hänen olkapäälleen. Ruusu pelästyi ja avasi säpsähtäen silmänsä. Hän käänsi katseensa ja näki hopeanhohtoisen kyyhkyn olkapäällään. Ruusu tunnisti sen heti Taistoksi, Enkelimummin kirjekyyhkyksi.
“Miten sinä tänne olet eksynyt?” Ruusu kysyi linnulta ja nosti sen kämmenelleen.
“Mikä se on?” Näkki vaati saada tietää aivan kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt kyyhkyä.
“Se on Enkelimummin apulainen, hänen kyyhkynsä. Enkelimummikin on tietäjä.”
“Mistä se tänne lennähti?” Näkki tivasi.
“Enkelimummin on täytynyt lähettää se”, Ruusu mumisi itsekseen ja tarttui Taiston koipeen kiinnitettyyn pieneen paperirullaan.

Ruusu kiersi tiukan rullan auki ja luki ääneen Enkelimummin käsialalla kirjoitetun viestin:

Tietäjän kivi, kuukivi.
Hiero sitä ja katso lampeen.

“Mitä tämä tarkoittaa?” Ruusu ihmetteli.
“Sehän on selvää! Enkelimummi haluaa sinun katsovan lampeen, jotta varmistuisit siitä, että olet minun luvattuni. Meillä vesikansalaisilla on sellainen ikivanha uskomus, että jos katsoo kesäyönä täydenkuun aikaan lampeen, näkee lammen pinnassa elämänkumppaninsa”, Näkki hihkui ja hyppi innoissaan kiven ympärillä.
“Mutta eihän tänään ole täysikuu.”
“Mitäs pienistä”, Näkki huohotti. “Leikitään, että tämä suuri kivi on kuu. Niinhän siinä viestissä sanottiin: kuukivi.”

Näkin pulina ärsytti Ruusua. Pysyisi edes hetken hiljaa, niin kuulisi omat ajatuksensa, hän ajatteli rakastuneen Näkin mekkaloidessa öisessä metsässä. Ruusu kaivoi mekkonsa taskua. Hänen kätensä kosketti tummaa sileää pintaa, mestarikiveä. Enkelimummi oli käskenyt antaa kiven Alfredille. Ruusu puristi kiven nyrkkiinsä ja nosti sen kämmenelleen Näkin silmien eteen. Hän hieroi kiveä hitaasti ja sanoi:
“Minä olen valmis. Mutta lupaa minulle yksi asia.”
“Mikä?” Näkki pysähtyi ja tuijotti tiukasti Ruusua silmiin.
“Jos lammen pinnassa ei näy minun kasvojani, sinä tunnustat Lievon erehtyneen ja lasket minut matkaan etkä haikaile perääni.”
Näkki mietti hetken aivan hiljaa ja sanoi sitten: “Sovittu, mutta vain yhdellä ehdolla: jos lammessa näkyy sinun kasvosi, sinä lupaat jäädä loppuelämäksesi minun luokseni etkä koskaan enää haikaile Ruusukylään.”

Neljästoista luku

2010-09-02T21:14:00.001+03:00

jossa Näkki kertoo tarinan (jatkoa edellisestä).

Eräänä elokuun lämpimänä iltapäivänä Liljalle ja Gabrielille syntyi pieni tyttövauva. Tytöllä oli kirkkaansiniset silmät ja musta tukka. Lilja sitoi tytön hiustupsuun vaaleanpunaisen rusetin ja yhdessä Gabrielin kanssa he päättivät, että tytölle annetaan nimeksi Ruusu. Juhlistaakseen heitä kohdannutta suurta iloa ylpeät vanhemmat päättivät järjestää nimijuhlat, joihin kutsuttiin kaikki metsän asukit. Juhliin saapui seurakuntaa metsän kaikista koloista: näkit saapuivat viulua soitellen, maahiset tallustivat juhliin iso käpykakku mukanaan, majavat olivat rakentaneet pienokaiselle kehdon ja mehiläiset toivat mukanaan uuden sadon hunajaa. Kaikki riemuitsivat uudesta tyttölapsesta ja lapsen vanhemmat yhtyivät iloissaan näkkien soittoon. Yhdessä näkit, maahiset ja ylpeät vanhemmat soittivat Ruusulle laulun, jonka veroista ei ollut metsässä ennen kuultu. Liljan kirkas laulu solisi kuin vuoristopuro. Ruusu kulki kapalossaan käsivarsilta käsivarsille ja jokainen metsän eläin sai pitää pientä ihmettä sylissään, silittää sen pehmeitä poskia ja haistella sen herkän tuoksuista niskaa.

Juuri kun riemu oli ylimmillään, metsästä kuului hyytävä ääni. Ulvas hyökkäsi raivo silmissä kiiluen juhlaväen keskelle. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, susi hyökkäsi Liljan kimppuun ja repi häneltä kaulan auki. Gabriel yritti puolustaa vaimoaan lyömällä vimmastunut eläintä viululla päähän, mutta viulu halkesi keskeltä eikä susi ollut lyönnistä moksiskaan. Ulvas kääntyi, hyppäsi Gabrielin kimppuun ja löi tämän hengiltä yhdellä käpälän iskulla. Juhlaväki pakeni kauhuissaan metsään. Ulvas kierteli hetken tuvan pihalla mouruten. Sen ääni oli käheä ja kurkusta puristui sydäntä riipivä ulina. Se haisteli kannelta ja viulua ja astui maahisvaarin rummun rikki. Se nuuhki Liljaa ja Gabrielia ja poistui sitten paikalta Hämärälaaksoon kuin varjo. Aurinko oli mennyt pilveen. Tuvan pihalla makasi kaksi ruumista. Liljan ja Gabrielin valkoiset pellavavaatteet olivat yltä päältä veressä. Metsä oli hiljainen, vain tuuli humisi puissa.

”Mutta mitä lapselle, tarkoitan minulle, tapahtui?” Ruusu keskeytti Näkin tarinan.
”Eräs maahisemo pelasti lapsen mukaansa ja juoksi sen kanssa luolaan piiloon”, Näkki vastasi.
”Mutta miten minä päädyin Ruusukylään?” Ruusu tivasi.
”Maahiset kapaloivat sinut koriin ja jättivät sinut metsään siihen kohtaan, jonka ohi he tiesivät metsästäjien kulkevan. He seurasivat sivusta, kun kasvatti-isäsi saapui paikalle ja poimi sinut mukaansa”, Näkki kertoi.
”Maahiset siis pelastivat minut”, Ruusu totesi hämmästystä äänessään. ”Minä olen aina luullut, että ne ovat pahoja ja mielikuvituksen tuotetta.”
”Eivät maahiset ole pahoja. He ymmärsivät, etteivät voi kasvattaa ihmislasta omiensa parissa ja luovuttivat sinut siksi Ruusukylään”, Näkki selitti.
Ruusu oli hetken mietteissään.
”Mutta entä ennustus, josta mainitsit?”
”Sen mukaan minä kohtaan metsässä neidon, jolla on kukan nimi, ja tuo neito on minun luvattuni”, Näkki sanoi ja tuijotti Ruusua silmästä silmään niin kuin vain pitkään kaivannut voi tuijottaa.

Seuraava kappale julkaistaan maanantaina 6.9.2010.

Kolmastoista luku

2010-09-01T21:57:00.000+03:00

jossa Näkki kertoo tarinan.

Kauan sitten, ennen Ruusun syntymää, nuori mies nainen olivat saapuneet Ruusukylästä ja asettuneet metsään asumaan. Nämä kaksi, Lilja ja Gabriel, olivat lahjakkaita pelimanneja, jotka osasivat soittaa kaikki Ruusukylän perinteiset kylälaulut. He olivat oppineet ne vanhemmiltaan, jotka olivat oppineet ne aikoinaan omilta vanhemmiltaan ja nämä omiltaan. Mutta kun Ruusukylä sai uuden pormestarin, tämä ensi töikseen kielsi soiton ja laulun. Vain pajupillin soitto oli sallittu ja sekin vain vaaratilanteissa. Jos susi lähestyisi Ruusukylää, jokaisella kyläläisellä tuli olla pajupilli käsillä ja pilliin puhaltamalla kyläläisen tuli varoittaa muita asukkaita lähestyvästä vaarasta. Kiellon uhmaamisesta määrättiin rangaistukseksi ikuinen karkotus kylästä. Lilja ja Gabriel, jotka olivat soittaneet yhdessä lapsesta asti, kieltäytyivät tottelemasta pormestaria, minkä seurauksena heidät karkotettiin pois kotikylästä. Liljan vanhemmat itkivät ja rukoilivat tytärtään unohtamaan kanteleensa. Gabrielin vanhemmat raivosivat ja vaativat poikaansa hylkäämään viulunsa. Pormestari komensi nuoria ja varoitti soiton houkuttelevan suden kylään, mutta vetoomukset, uhkailut ja anomukset kaikuivat kuuroille korville. Nuorukaiset kieltäytyivät hylkäämästä soittimiaan.

Häädön saatuaan Lilja ja Gabriel asettuivat taloksi metsään aivan Hämärälaakson läheisyyteen. He eivät pelänneet Ulvasta, koska tiesivät, että ihmiset ja muut metsän asukkaat olivat eläneet vuosisatoja sulassa sovussa, kukin omalla tontillaan. Kuukausien kuluessa Lilja ja Gabriel ystävystyivät näkkien, majavien, oravien, maahisten ja muiden metsän asukkien kanssa. Iltaisin he soittivat kanteletta ja viulua pienen mökkinsä portailla ja metsän eläimet kuuntelivat heidän soittoaan. Lilja ja Gabriel tiesivät, että myös Ulvas pentuineen kuunteli musiikkia Hämärälaakson perukoilla, ja vaikka he eivät Ulvasta nähneetkään, he tunsivat, että susi perheineen ei ollut heille vaaraksi.

Eräänä yönä Lilja ja Gabriel heräsivät kammottavaan ulvontaan. He säntäsivät ylös sängystä, Lilja raskaammin liikkein kuin Gabriel, sillä lapsi hänen kohdussaan oli herännyt suden ääneen ja potkaisi voimakkaasti. Lilja ja Gabriel avasivat tupansa oven nähdäkseen, mitä ulkona tapahtui. Heidän eteensä avautui kammottava näky. Ruusukylän metsästäjät olivat ampuneet Ulvaksen kaksi pentua ja raahasivat niitä nyt olallaan kohti Ruusukylää. Gabriel pysäytti metsästäjät ja vaati saada tietää, miksi pennut oli tapettu. Lilja kertoi heidän asuneen jo kuukausia hyvässä yhteisymmärryksessä metsän eläinten kanssa. Metsästäjät nauroivat hyväuskoiselle pariskunnalle ja ilmoittivat, että jos susia ei tapettaisi, sudet tappaisivat ihmiset. Kolme yötä ja kolme päivää Ulvas itki pentujaan, kunnes vaikeni lopullisesti. Tai niin Lilja ja Gabriel kuvittelivat.

(jatkuu)

Kahdestoista luku

2010-08-31T22:05:00.003+03:00

jossa Ruusu lumoutuu kiellettyistä sävelistä.

Ruusu tuijotti hiljaa näkkiä, joka viritti soitintaan olkapäätään vasten.
”Mitä sinä minun vanhemmistani tiedät? He ovat jo kuolleet eivätkä eläessään soittaneet mitään soitinta. He olivat kunnon kyläläisiä”, Ruusu naurahti kylmästi.
Hänestä alkoi tuntua, ettei tuo suomuinen miekkonen ollut aivan selväjärkinen. Ruusu oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat pirun riivaamia ja menettäneet siksi järkensä. Ehkäpä näkki oli juuri sellainen ja kuka ties vielä väkivaltainenkin. Parasta olisi jättää tuo sekopää oman onnensa nojaan ja jatkaa matkaansa.
”En minä tarkoita sinun kasvattivanhempiasi vaan oikeaa isääsi ja äitiäsi, jotka saivat surmansa Hämärälaaksossa. Ulvas tappoi heidät, kai sinä sen olet kuullut?” Näkki tuijotti kysyvänä Ruusua. Sitten hän nosti viulun olalleen ja tarttui jouseen.

Ruusu istui sanattomana kivellään. Kurkkua puristi, aivan kuin henki ei olisi kulkenut. Maa kiven alla tuntui pyörivän. Ruusu tarrautui kiinni kiven rosoiseen pintaan ja yritti pysyä paikallaan. Hän puristi silmät tiukasti kiinni ja tarttui toisella kädellään enkeliriipukseen. Hiljaa, hyvin hiljaa, Ruusun pääkopan kauimmaisesta onkalosta alkoi kuulua laulu, joka kasvoi kasvamistaan ja täytti pian Ruusun koko tajunnan. Sävelet nousivat öisessä metsässä taivasta kohti ja Ruusu kuunteli laulua lumoutuneena. Hän tiesi, että musiikki oli kielletty Ruusukylässä jo ennen hänen syntymäänsä mutta silti hän ei voinut välttyä ajatukselta, että oli kuullut Näkin soittaman sävelen ennenkin. Kauan, kauan sitten.

Näkki laski viulun olaltaan ja jäi seisomaan Ruusun eteen. Metsä oli vaipunut uneen, tuuli suhisi puissa. Ruusu avasi silmänsä ja katsoi Näkkiä syvälle vihertäviin silmiin.
”Mitä sinä tiedät oikeista vanhemmistani?” Ruusu kysyi uudestaan.
”Eikö sinulle ole kerrottu?” Näkki kysyi.
”Kerrottu mitä? Olen ollut tyytyväinen elämääni enkä ole kaivannut mitään sellaista, mitä minulla ei olisi ollut. Mutta nyt kun mainitsit heidät, haluan tietää loputkin.”
Näkki huokaisi syvään ja kiipesi sitten Ruusun vierelle kivelle istumaan.
”Saanhan istua vierelläsi?” Näkki kysyi ujosti. Sen aikaisempi hyökkäävyys oli kuin pois pyyhitty. Ruusu ei vastannut mitään, mutta siirtyi kivellä lähemmäs näkkiä ja hymyili tälle rohkaisevasti. Näkki aloitti tarinansa.

Yhdestoista luku

2010-08-31T06:46:00.003+03:00

jossa Näkki uskoo löytäneensä onnen.

”Mistä sinä tiedät minun nimeni?” Ruusu kysyi hopeasuomuiselta nuorelta mieheltä.
”Minä olen odottanut sinua jo kauan. 537 vuotta, kahdeksan kuukautta ja viisi päivää, jos tarkkoja ollaan”, Näkki vastasi.
”Mutta eihän kukaan voi odottaa toista ihmistä niin kauan.”
”Me näkit voimme. Meidän elämämme on suurelta osin odottamista.”
”Minä en usko näkkeihin. Enkä muihinkaan satuolentoihin. En maahisiin enkä noita-akkoihin enkä varsinkaan ihmissusiin”, Ruusu tokaisi näkille ja nosti käsivarret ristiin rinnalleen. ”Sinä et ole todellinen, sinä olet väsymykseni aiheuttama kangastus.”
”Ei sinun tarvitse minuun uskoa, minun olemassaoloni ei ole uskon asia. Riittää, että haluat oppia tuntemaan minut. Katsos, me kumpikin elämme sadussa, jossa kaikki on mahdollista”, näkki selitti.
”Mitä sinä oikein höpiset?” Ruusu tuhahti. ”En minä missään sadussa elä vaan Ruusukylässä. Ja kohta minun täytyy jatkaa matkaani, jotten myöhästy.”
”Mutta sinähän olet jo perillä! Kaikkien näiden vuosien jälkeen sinä olet saapunut luokseni, ja vihdoinkin me voimme muuttaa yhteiseen kotiimme ja elää onnellisina elämämme loppuun asti”, näkki sanoi ja kumartui kohti Ruusua syleilläkseen tätä.

Ruusu vetäytyi kauemmas näkistä ja ryömi kiven laitimmaiseen kulmaan.
”Stop tykkänään!” Ruusu sihisi vihaisena. ”Johan on ennen kuulumatonta, ettei tavallinen kyläläinen saa kulkea metsässä rauhassa!”
Näkki häkeltyi, aivan kuin se ei olisi ymmärtänyt, mitä Ruusu tarkoitti.
”Miksi sinä sihiset minulle?” se kysyi surua äänessään. ”Minä olen odottanut sinua 537 vuotta, kahdeksan kuukautta ja viisi päivää ja kun vihdoinkin saavut, niin kuin ennustuksessa on sanottu, leikit tietämätöntä ja vaikeasti tavoiteltavaa.”

Ruusu tuijotti äimistyneenä näkkiä, joka hieroi tuskaisena käsiään yhteen ja näytti siltä kuin olisi juuri purskahtamaisillaan itkuun. Ruusu erotti hämärässä näkin sormien välissä kasvavat ohuet nahkapalat, samanlaiset räpylät kuin sammakoilla. Näkin pitkissä vaaleissa hiuksissa roikkui vihreänruskeaa rakkolevää ja hänen silmänsä kiilsivät haalean vihreinä. Reidet olivat lihaksikkaat ja hartiat leveät. Ruusu katsoi maahan Näkin jalkojen juureen ja kiinnitti huomionsa maassa makaavaan jousisoittimeen.
”Mikä tuo on?” Ruusu kysyi.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt viulua. Ruusukylässä ainoa sallittu soitin oli pajupilli. Ruusukylän pormestari oli kieltänyt kaikki muut soittimet, koska ne olivat hänen mukaansa paholaisen keksintöjä. Ruusu ei ollut koskaan ymmärtänyt, miten soittaminen voisi olla syntiä. Kerran hän oli kysynyt asiaa Enkelimummilta, joka oli tokaissut, ettei Ruusun kannattanut vaivata päätään herrojen hölmöyksillä. ”Musiikki on enkelten lahja ihmisille, mutta jotkut eivät pysty vastaanottamaan lahjoja, vielä vähemmän antamaan sellaisia”, Enkelimummi oli sanonut. Ja koska Ruusu ei itse ollut järin musikaalinen, hän ei ollut kysellyt asiasta enempää.

Näkki vilkaisi soitintaan ja nosti sen hellästi käsiinsä.
”Tämä on viulu”, Näkki sanoi. ”Tällä minä lohdutan itseäni yksinäisinä iltoina. Jos haluat, voin lohduttaa sinuakin. Vaikka elämäsi jokaisena iltana.”
”Ruusukylässä ei saa soittaa, enkä minä erityisesti kaipaa musiikkia elämääni”, Ruusu vastasi.
”Sepä ihmeellistä. Sinun vanhempasi olivat niin musikaalisia”, näkki vastasi aidosti yllättyneenä.

Kymmenes luku

2010-08-29T20:11:00.001+03:00

jossa Ruusu sukeltaa syvemmälle metsään.

Kuljettuaan hämärässä metsässä pari tuntia Ruusulle tuli nälkä. Metsässä tuoksuivat syvän vihreät havupuut ja kesän kaipaus. Sammalmatolle oli laskeutunut utuinen kosteus ja kesäkukkien makeus houkutteli esiin havumetsän tummemmat tuoksut. Ruusu tunsi, kuinka kosteus viipyi hänen ihollaan. Ilmassa oli jo ripaus omenaa ja puolukkaa, syksyn tuoksuja, ja ne saivat Ruusun ikävöimään kesää jo ennen kuin se oli ohi. Ruusu veti sieraimet täyteen tuoksuja ja halusi säilöä ne mielensä sopukoihin, vaikka kesää ei voinutkaan säilöä purkkiin niin kuin vadelmia.

Ruusu saapui lammelle ja riisui reppunsa maahan. Hän istahti lammen rannalla jököttävän suuren kiven reunalle ja pyöritti olkapäitään. Vaikka Ruusun reppu ei ollut painava, ohuet nahkaremmit olivat hiertäneet olkapäitä. Puiden välistä paistoi täysikuu ja kuun ohi lipui silloin tällöin pari haituvapilveä. Yössä ne näyttivät tummansinisiltä. Jostain kauempaa kuului kuikan ääni. Ruusu kaivoi repustaan valkoiseen pellavaliinaan käärityn ruisleivän ja paperiin kiedotun lihanpalan. Hän taittoi leivästä palan ja asetteli lihasiivun leipäpalan päälle.

Jossain rasahti oksa. Ruusu säpsähti ja vilkuili pelästyneenä ympärilleen. Aivan kuin joku tai jokin olisi tuijottanut häntä. Hämärässä metsässä puunrungot näyttivät pelottavilta ja puiden alas kaartuvat oksat muistuttivat Ruusun mielestä aivan noita-akan pitkiä käsivarsia, jotka yrittivät ojentautua nuorta naista kohti ja repiä hänen mekkonsa riekaleiksi. Ruusu perääntyi suuren kiven keskellä istumaan selkä lammelle päin ja puristi tiukasti leipää rintaansa vasten. Jos joku nyt hiipisi metsän siimeksestä häntä kohti, tunkeilija ei jäisi häneltä huomaamatta. Kiveltä hän pystyi tarkkailemaan ympärille levittäytyvää tummaa metsää.

Ruusu pureskeli mietteissään leipäänsä ja yritti rauhoittaa itseään. ”Ei noita-akkoja ja maahisia ole olemassakaan. Ne ovat hupsujen vanhusten keksintöä”, Ruusu vakuutti itselleen mutta ei kuulostanut omastakaan mielestään erityisen vakuuttavalta. Hän muisti lapsuudestaan Muorin tarinat tontuista, pirusta ja maahisista. Erityisesti Ruusun mieleen oli syöpynyt tarina naapurin rouvasta, jonka lapsen maahinen oli vienyt ja tuonut oman lapsensa, vaihdokkaan, tilalle. Naapurin rouva ei ollut huomannut lasten vaihtumista, mutta vaihdokkaan kasvaessa kasvoi sen sydämessä myös pahuus, ja eräänä päivänä vaihdokas oli tarttunut kirveeseen, lyönyt sillä kasvattivanhempansa hengiltä ja jättänyt nämä maatilan pihalle vuotamaan kuiviin. Vaihdokasta ei koskaan löydetty. Kerrottiin, että se oli paennut metsään omiensa luo eikä koskaan enää palannut ihmisten ilmoille. Ruusu värisi kivellä ja mietti tarinaa vaihdokkaasta. Entä jos vaihdokas vaani metsän syvyyksissä kirveensä kanssa valmiina lyömään hänet hengiltä? Ruusu pinnisteli pitääkseen ajatukset kasassa ja pelon loitolla. Hän pusersi huomaamattaan Enkelimummin antamaa enkeliriipusta kaulassaan ja luki mielessään rukouksen, jonka oli lapsena oppinut: ”Suuri Voima, siunaa meitä. Anna meille enkeleitä. Siivillänsä meitä peitä. Älä meitä koskaan heitä.”

Vaaleanpunainen ruusukvartsista valmistettu koru tuntui lämpimältä Ruusun käden puserruksessa, ja yhtäkkiä Ruusu kuuli selkänsä takaa lammelta ääntä. Aivan kuin joku olisi uinut kiveä kohti. Kauhusta jäykistynyt Ruusu istui paikallaan lamaantuneena. Ruusu kuuli, kuinka joku ui rantaan ja nousi rannalle. Pehmeät askeleet lähestyivät hiipien Ruusua takaapäin. Ruusun teki mieli kiljua, mutta huuto oli jähmettynyt hänen kurkkuunsa. Ruusu kuunteli kauhun vallassa lähestyviä askeleita ja puristi tiukasti riipusta kädessään. Äkkiä, aivan kuin sumun keskeltä, hänen korviinsa kantautui ihmisen ääni. Tai ei niinkään sumun keskeltä metsästä vaan Ruusun sisältä. Ääni oli Enkelimummin.
”Käänny ympäri ja katso pelkoasi suoraan silmiin”, Enkelimummin luja mutta lempeä ääni kehotti Ruusua. Ruusu pakottautui aukaisemaan yhteen puristetut silmäluomet. Vapisevin käsin hän kohottautui kiveltä ja kääntyi ympäri järvelle päin.

Ruusun edessä hämärässä kesäyössä seisoi nuori mies, jonka iho oli kalansuomujen ja vesikasvillisuuden peittämä. Ruusu tuijotti järkyttyneenä otusta silmiin mutta rauhoittui kun huomasi, että miekkosen silmät tuikkivat lämpimästi ja hänen huulillaan oli veikeä hymy.
”Ku-kuka sinä olet?” Ruusu änkytti.
”Näkki. Minun nimeni on Näkki ja jos en aivan väärin arvaa, sinun nimesi on Ruusu”, mies sanoi kummallisen kuplivalla äänellä.

Yhdeksäs luku

2010-08-27T07:10:00.002+03:00

jossa Seppä näkee painajaista.

Ruusun haihduttua pois näkyvistä Seppä asetti kiikarinsa takaisin säilytyslaatikkoon ja laahusti tupaansa. Päivä oli ollut lämmin, mutta Seppää paleli. Hän asetti takkaan lisää puita, istahti takan ääreen keinutuoliin ja sytytti piipun. Seppä tunsi itsensä yksinäiseksi. Hän oli niin tottunut kuulemaan koiran tasaisen hengityksen vierellään, että hiljaisuus tuntui huutavalta. Seppä tuijotti ajatuksissaan tulen liikettä ja kuunteli sen rätinää ja vaipui huomaamattaan uneen.

Unessa Seppä on viisivuotias. Hän juoksee keltaisena huojuvan viljapellon yli kotia kohti. Valkoinen tupa siintää viljapellon tuolla puolen, kuparinen katto välkkyy auringossa. Isä on saanut sen valmiiksi vain paria päivää aikaisemmin. Savupiipusta nousee savua, siitä poika tietää, että on ruoka-aika. Yhteiseltä illalliselta ei saa myöhästyä. Unessa poika juoksee, minkä jaloistaan pääsee. Hän kompastuu kiveen, nousee taas ylös ja jatkaa juoksuaan. Kurkussa pistelee ja nielussa tuntuu raudan maku. Poika saapuu vihdoin kotiovelle, avaa sen varovasti ja kurkkaa sydän pamppaillen ovenraosta sisään. Ennen kuin hän ehtii astua tupaan isän suuri koura nostaa hänet paidan kauluksesta ilmaan. Ensimmäinen lyönti osuu korvalle. Toinen lyönti osuu nenään, josta alkaa vuotaa verta. Poika yrittää suojella päätään isän lyönneiltä, jalat polkevat ilmaa ja tavoittelevat maata, jota pitkin juosta karkuun. Isän vahva koura pitää poikaa tiukasti otteessaan. Pojan silmissä sumenee. Iskuja satelee tasaiseen tahtiin joka puolelle kehoa. Poika kuulee viereltä äidin huudon: ”Älä lyö poikaa, Iiro! Älä lyö!” Isän ote kirpoaa, ja poika lyyhistyy lattialle ja jää siihen makaamaan. Äiti kiirehtii itkien pojan luo ja pyyhkii tämän verisiä kasvoja esiliinaansa. Sisaret istuvat pöydän äärellä hiljaa katseet lautasiin luotuina. Isä istahtaa pöydän äären ja ryhtyy lukemaan ruokarukousta: ”Kiitos olkoon Jumalalle, ruumiin sielun ruokkijalle, armostasi antele, mitä lapses anelee.” Äidin kyyneleet sekoittuvat vereen.

Seppä heräsi omaan huutoonsa. Hän ponkaisi ylös keinutuolista ja tuijotti villinä ympärilleen kuin etsiäkseen varasta, joka on yösydämellä luvatta tunkeutunut tupaan. Sepän sydän hakkasi hurjana. Piippu oli tippunut lattialle ja sammunut itsestään. Tupa oli tyhjä, vain takkatulen luomat varjot liikkuivat nurkissa. Sepän hengitys tasaantui ja tiukasti nyrkkiin pusertuneet kädet rentoutuivat. Kynnet olivat painaneet punaiset jäljet kämmeniin. Seppä kohensi takassa kytevää hiillosta ja riisui vaatteensa tuolille. Oven takaa hän kuuli Topin matalan haukahduksen. Seppä raotti ovea ja Topi kömpi sisään. Se asettui takan ääreen makuulle ja sulki silmänsä. Seppä sukelsi takorautasänkyynsä vällyjen väliin ja työnsi nenänsä syvälle tyynyyn. Hänen mieleensä nousi kuva Ruususta istumassa häntä vastapäätä ruokapöydässä. Siinä hän nauroi Ruusun kanssa ja Ruusu ojensi kätensä pöydän yli Seppää kohti. Seppä tarttui Ruusua kädestä ja Ruusun silmät tuikkivat.

Ruususadun seuraava kappale julkaistaan maanantaina 30.8.2010

Kahdeksas luku

2010-08-26T16:41:00.003+03:00

jossa Ruusu saa viestin Sepältä.

Ulkona hämärsi. Enkelimummi oli neuvonut Ruusulle tien Mesilammelle. Se kulki Suopursumättään ohi Hirvasmäelle ja sieltä puroa pitkin Hämärälaaksoon. Yön aikana Ruusu ehtisi kulkea laaksoon asti, mutta Enkelimummi oli neuvonut Ruusua lepäämään ennen Hämärälaaksoon saapumista ja odottamaan auringonnousua. Hämärälaaksossa asui Ulvas, nälkäinen susi, joka valvoi yöt ja nukkui päivät. Kyläläiset tiesivät, että Ulvas oli ovela peto, joka mielellään hyökkäsi ihmisten kimppuun ja repi heidät kappaleiksi. Ei siksi, että se olisi käyttänyt ihmislihaa ravinnokseen, vaan silkasta tappamisen ilosta.

Hämärälaaksossa oli päivälläkin hämärää ja yöllä sysipimeää, koska täysikuun valo ei yltänyt valaisemaan kulkijan tietä. Jos Ruusu eksyisi Hämärälaaksossa, hänellä ei olisi toivoakaan löytää sieltä enää takaisin kotiin, eikä kukaan ruusukyläläinen voisi häntä sieltä pelastaa. Siksi Enkelimummi oli vannottanut Ruusua pysymään poissa Hämärälaaksosta yöaikaan.

Ruusu sulki mökkinsä oven ja piilotti avaimen ruusupensaan alla olevan suuren kiven alle. Sitten hän upotti kastelukannunsa saunan seinän vieressä seisovaan saaviin ja täytti kannun sadevedellä. Ruusun kastellessa rakkaita kukkiaan hänen olalleen lensi Enkelimummin valkoisin ja kimaltelevin kyyhky. Ruusu tunnisti sen heti Armoksi. Kyyhkyllä oli nokassaan kirje, jonka se ojensi Ruusulle. Ruusu avasi kirjeen ja huomasi heti käsialasta, että kirje oli Sepältä. Ruusun sydäntä kirpaisi ja hän tarttui vaistomaisesti toisella kädellään Enkelimummin lahjoittamaan riipukseen, joka roikkui hänen kaulassaan. Ruusu avasi kirjeen ja luki sen:

Ruusu,
Anna anteeksi kaikki, mitä tein.
Olen ollut heikko ja itsepäinen.
Anna anteeksi huoli, jolla hulluksi sinut tein.
Olen ollut niin vajavainen.

En tahdo mitään suurempaa
kuin saada sinut minuun luottamaan.

Ruusu tunnisti tekstin. Seppä oli lainannut sanat eräästä lempilaulustaan, jota hän kuunteli salaa silloin kun tunsi itsensä yksinäiseksi. ”Mokoma petturi”, Ruusu huudahti ja rypisti kirjeen nyrkkiinsä. ”Vai vielä luottamaan! Aikuisen miehen luulisi ymmärtävän, että luottamus täytyy ansaita. Ja kun sen kerran menettää, sitä ei voi enää rakentaa uudestaan.” Ruusu poimi Armo-kyyhkyn käsiensä väliin ja komensi tätä tiukasti: ”Lennä kotiin Enkelimummin luo. Minulla ei ole Sepälle mitään sanottavaa. Ei nyt eikä koskaan.” Hän heitti kyyhkyn käsistään ilmaan, se levitti hopeanhohtoiset siipensä ja lensi kohti kotiaan.

Ruusu nosti pakkaamansa repun selkäänsä ja sulki kotiveräjän takanaan. Aurinko vaipui hiljalleen taivaanrannan taakse ja värjäsi metsän reunan vaaleanpunaiseksi. Ruusu asteli määrätietoisin askelin polkua pitkin metsää kohti. Tien vierellä kukkivat villikukat tuoksuivat huumaavasti, mutta Ruusu ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut perässään ojanpenkan kasvien välissä hiipivää isoa mustaa koiraa. Se kulki hänen kintereillään huomaamattomasti kuin varjo.

Samaan aikaan parinsadan metrin päässä Seppä seisoi pihallaan ja tuijotti kaukoputken läpi tielle. Hän näki Ruusun kävelevän pitkin hiekkatietä metsän reunaa kohti. Sepästä tuntui kuin Ruusu olisi ollut aivan hänen kätensä ulottuvilla. Hän ojensi vaistomaisesti kättään tarttuakseen Ruusuun, mutta käsi haroi vain ilmaa. Seppä kohdisti kaukoputkensa Ruusun perässä hiipivään koiraan. Häntä hymyilytti, kun hän huomasi Topin matelevan heinien seassa tarkkaavaisena kuin saalista metsästävä leijona. Topissa vain ei ollut petoa nimeksikään. Se oli lauhkea kuin lammas, joskus liiankin lauhkea, eikä se missään nimessä uskaltaisi seurata Ruusua metsään. Ikävä puristi Sepän rintaa, kun Ruusu sukelsi puiden sekaan ja hävisi hänen näkökentästään. Aurinko oli laskenut mailleen ja hämärä kietoi Ruusukylän syleilyynsä.

Seitsemäs luku

2010-08-24T22:28:00.001+03:00

jossa valmistaudutaan lähtöön.

Ruusu ei ollut käynyt kotikylänsä ulkopuolella sen jälkeen, kun hänet oli tuotu Ruusukylään. Metsästäjä oli löytänyt hänet parin päivän ikäisenä metsästä pienen puron varrelta pajukorissa kapaloon käärittynä. Metsästäjä oli tuonut korin vaimonsa luo, ja yhdessä he olivat ihmetelleet kiljuvaa tyttövauvaa, jonka kapalon päälle joku oli jättänyt vaaleanpunaisen ruusun. Pariskunnalle ei ollut siunaantunut omia lapsia, vaikka emäntä oli hartaasti rukoillut jälkeläisiä Voimalta. Kun metsästäjä sinä iltana astui tupaan pieni kori käsissään, emäntä oli varma, että Voima oli kuullut rukouksen ja lähettänyt lapsosen heille. Vaimo oli poiminut tytön kapaloistaan ja antanut tälle vuohenmaitoa juotavaksi. Metsästäjä oli yrittänyt saada lapsen nauramaan kutittamalla tätä leuan alta, mutta mitä enemmän hän lasta kutitti, sen kimakammin lapsi huusi. Lopulta metsästäjä oli kyllästynyt kiittämättömään lapsoseen ja lähtenyt pilkkomaan polttopuita liiterin taakse. Ruusu oli nukahtanut rintavan emännän syliin ja siitä lähtien hän oli kasvanut metsästäjän ja tämän vaimon kodin lämmössä ja ollut heille kuin oma lapsi. Ruusu ei olisi halunnut lähteä Ruusukylästä. Hän ei pitänyt lähdöistä, sillä matkaan lähteminen merkitsi luopumista. Hänen pitäisi jättää kaikki tuttu taakseen ja ottaa askel kohti tuntematonta, eikä ajatus houkutellut vähääkään Ruusua, joka oli aina tyytynyt siihen, mitä Ruusukylällä oli hänelle tarjota.

Ruusu seisoi tuvassaan ja pakkasi reppuaan, kun Enkelimummi astui ovesta sisään. Ruusu ei ollut huomaavinaankaan tulijaa, vaan ojentautui poimimaan orrelta leivän, paketoi sen pellavaliinaan ja työnsi leivän reppuunsa. Enkelimummi istuutui pöydän ääreen ja kaivoi esiliinansa taskusta kaksi esinettä. Toinen oli vaaleanpunainen enkeliriipus, joka roikkui silkkinauhassa. Toinen oli laventelinsininen kivi.
”Ota nämä mukaasi”, Enkelimummi sanoi ja ojensi esineet Ruusulle.
Ruusu tuijotti enkeliä ja kiveä.
”Mitä minä näillä teen?” Ruusu kysyi.
”Ripusta enkeli kaulaasi. Se on valmistettu ruusukvartsista ja hellii sydäntäsi. Jos tarvitset matkallasi apua, kosketa enkeliä ja kuuntele, mitä sydämesi sanoo”, Enkelimummi selitti.

Ruusu kosketti riipusta ja tunsi sen sileän pinnan sormissaan.
”Sinisen kiven voit laittaa mekkosi taskuun piiloon. Kun tapaat Alfredin, anna se hänelle. Kivi on merkki”, Enkelimummi sanoi.
”Mistä minä tunnistan Alfredin?” Ruusu kysyi.
”Alfred odottaa sinua Mesilammella. Tunnistat hänet kyllä. Tuskin siellä kovin paljon ihmisiä parveilee”, Enkelimummi virnisti.
Ruusua harmitti Enkelimummin viisastelu ja hän puristi huulensa tiukasti yhteen.
”Muista kuitenkin yksi asia: kun tapaat hänet, älä puhuttele häntä ennen kuin olet ojentanut hänelle mestarikiven. Saat vastata hänen tervehdykseensä vasta, kun hän on vastaanottanut sen.”
”Mitä pelleilyä tämä on? Ja miksi kutsut kiveä mestarikiveksi?” Ruusu tivasi ärsyyntyneenä. Häntä sapetti koko tilanne. Sepän petollisuuden takia hän joutuisi lähtemään kotoaan rämpimään keskelle pimeää metsää typerä kivi taskussaan jonkun ukkopahasen perässä.
”Mestarikivi on tietäjien ja parantajien kivi. Se auttaa omistajaansa pääsemään kosketuksiin sisäisen tietäjänsä kanssa”, Enkelimummi sanoi.
”Mutta sinähän sanoit, että Alfred on kemisti ja osaa valmistaa lääkettä. Eiköhän hän ole jo tarpeeksi kosketuksissa sisäisen kemistinsä kanssa. Mihin ihmeeseen hän kiveä tarvitsee?”
”Kivi on viesti minulta. Alfred tietää, mistä on kysymys”, Enkelimummi toisti rauhallisesti eikä antanut Ruusun pilkallisten sanojen häiritä itseään. Hän kaivoi esiliinan taskuaan ja poimi sieltä esiin huivin, joka oli virkattu ohuen ohuesta harsolangasta.
”Annan sinulle vielä tämän, mutta käytä sitä harkiten”, Enkelimummi sanoi.
”Mikä se on?”
”Se on ristihämähäkin verkosta virkattu huivi. Kun vedät sen hartioillesi, muutut näkymättömäksi. Mutta sinun on hyvä tietää, että voit piiloutua huiviin vain kerran.”

Ruusu tuijotti Enkelimummia tympääntyneenä. Ei kai kukaan oikeasti uskonut, että ihminen voisi muuttua hämähäkinseitin alla näkymättömäksi. Muori taitaa olla höppänämpi kuin osasin kuvitellakaan, Ruusu ajatteli itsekseen. Enkelimummi näytti kuitenkin rauhalliselta ja hänen silmänsä tuikkivat lempeinä.
”Minä tiedän, että sinä epäröit, Ruusu. Mutta muista, että totuus paljastetaan usein juuri epäilijöille.”

Kuudes luku

2010-08-23T21:38:00.002+03:00

jossa pohditaan merenkulun armottomuutta.

Ruusu heräsi seuraavana aamuna siihen, että kissa nuoli hänen kasvojaan. Päässä jyskytti eikä hän hetkeen käsittänyt, missä on. Hän makasi puusohvan syvyyksissä pehmeällä patjalla valkoisten pitsilakanoitten välissä. Ruusun rinnalla köllötteli paksu kullanpunainen kissa, joka nuoli antaumuksella käpäliään ja puski välillä päätään Ruusun leukaan kuin ilmoittaakseen, että vieraan oli aika herätä. Kissan suu haisi tuoreille silakoille. Ruususta tuntui kuin lattia olisi pyörinyt hänen allaan. Hän nousi puolittain istumaan ja kurkkasi sohvan reunan yli tupaan. Hellan äärellä Enkelimummi hämmensi suurella puukauhalla puurokattilaa.
”Eetvartti, tule pois sieltä sängystä ja jätä Ruusu rauhaan”, Enkelimummi huusi pulleroiselle kissalle. Kissa hyppäsi laiskasti sohvan reunan yli lattialle ja tepasteli emäntänsä jalkoihin kehräämään.
”Miten minä tänne päädyin?” Ruusu ihmetteli. Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa siitä, että hän olisi kulkenut oluttuvalta Enkelimummin luo.
”Olli kantoi sinut tänne. Olit päissäsi ja Olli ajatteli, että sinun olisi paras nukkua yö valvovan silmän alla”, Enkelimummi selitti.

Ruusua nolotti ja hänestä tuntui kuin kokonainen simasaavillinen olisi pyrkinyt ulos hänen suustaan. Ruusu painoi päänsä takaisin tyynylle ja tarttui voivotellen otsaansa. Ollin kertomat ikävät uutiset iskivät tajuntaan kuin salama. Ruusu nousi istumaan, ojentautui sohvan reunan yli ja oksensi lattialla olevaan emaliastiaan.
”Ajattelinkin, että astialla olisi käyttöä”, Enkelimummi sanoi ja ojensi Ruusulle mukillisen vettä ja pellavaisen pyyheliinan. Ruusu pyyhki suunsa liinaan. Enkelimummi poimi astian ja vei sen eteiseen. Palattuaan hän veti rahin sohvan ääreen ja istahti sille Ruusua kuuntelemaan.

Kyyneleet valuivat Ruusun poskia pitkin.
”Seppä tapailee pellavakutomon Pauliinaa”, hän sai soperrettua itkunpyrskähdysten keskeltä.
”Niinpä niin. Ihmisen ei ole hyvä rakastaa liikaa”, Enkelimummi totesi ja taputti Ruusun kylmän hikistä kättä. ”Minä olen onnellinen kissan ja kyyhkyjen kanssa. Rakkaus on suuri lahja ja helvetillinen kirous, kultaseni”, Enkelimummi sanoi.
”Mutta miksi hän tekee niin? Hänhän rakastaa minua!” Ruusu huudahti.
”Varmasti rakastaakin. Niin paljon kuin suinkin kykenee. Mutta sekään ei aina riitä. Joskus taakka vie voiton ja ottaa ihmisen valtaansa. Ja jos silloin ei ole vahva ja sido itseään mastoon, saattaa seireenien ääni käydä liian houkuttelevaksi. Meri on aava ja arvaamaton ja se koettelee purjehtijaa”, Enkelimummi selitti.
”Mutta ei Seppä ole mikään merenkävijä. Hän on käsityöläinen, joka valmistaa peltikattoja. Eikä pellavakutomon Pauliina ole mikään seireeni vaan yksinkertainen maalaistollo, jonka ainoana huvina on kylän miesten kainalossa kihertäminen”, Ruusu huudahti raivoissaan. ”Muistatko, kun hän vuosi sitten yritti viekoitella kauppiasta ? Kauppiaan vaimo oli juuri synnyttänyt heidän kolmannen lapsensa, muistatko?”
”Ruususeni, kaikki me olemme purjehtijoita ja toisillemme houkutukseksi. Valitettavasti vain kokenut merenkävijä osaa välttää karikot ja heitä on nykypäivänä harvakseltaan.”
”Minä en hyväksy tätä! Minä en kerta kaikkiaan hyväksy moista kohtelua. Minä ansaitsen kunnioitusta ja uskollisuutta. Ja Seppä, se petollinen huijari, on ansainnut kadotuksen tulen! Ja Pauliina jotain vielä pahempaa”, Ruusu huusi Enkelimummille.
”Ymmärrän suuttumuksesi. Jokainen meistä kohtaa Voiman viimeisenä päivänään ja vastaa silloin sanoistaan ja teoistaan. Mutta muista, että me kaikki olemme erehtyväisiä ja siksipä on parempi olla heittämättä ensimmäistä kiveä.”
”Minä en sinun kivistäsi piittaa! Sinä olet joko puolellani tai minua vastaan. Puolustamalla Seppää ja Pauliinaa asetut pettureiden puolelle. Sitä en olisi sinusta uskonut.”
”Asia ei ole niin mustavalkoinen. En tietenkään puolustele heidän tekojaan. Sinua kohtaan on tehty väärin, mutta ihminen on erehtyväinen ja loppujen lopuksi vain Voimalla on valta tuomita kadotukseen.”
”Tekopyhää saivartelua!” Ruusu huusi ja pyyhki nenänsä pellavaliinaan.

Hetken naiset viettivät hiljaisuuden vallitessa omiaan ajatellen. Eetvartti makasi uuninpankolla ja nukkui rauhallista unta.
Enkelimummi keskeytti hiljaisuuden: ”Ruusu, oletko miettinyt ehdotustani? Minä tarvitsisin kipeästi apuasi.”
”Tarkoitatko sitä kemistin käppänää, jolta minun pitäisi hakea lääkettä?”
”Häntä juuri. Vaikka ’käppänä’ ei kyllä mielestäni kuvaa Alfredia kovinkaan hyvin”, Enkelimummi naurahti.
”Aivan sama, mikä miekkonen hän on. Minua eivät miekkoset kiinnosta. Ja kyllä, minä lähden matkaan, mutta vain siksi, etten kestä olla niiden pettureiden kanssa samassa kylässä. Toivottavasti susi tulee minua matkalla vastaan ja raatelee minut hengiltä”, Ruusu tuhahti ja painoi kasvonsa tyynyä vasten. Epähuomiossa Ruusu potkaisi jalkopäässä löhöävää kissaa, joka ponkaisi maukuen sohvalta lattialle ja löntysteli loukkaantuneen näköisenä ovesta ulos.
”Et arvaa, kuinka paljon apusi minulle merkitsee. Varustan sinut matkaan niin, ettei yksikään susi voi sinuun käpälällään koskea”, Enkeli mummi sanoi helpottuneena ja taputti Ruusun päälakea.

Viides luku

2010-08-22T20:45:00.000+03:00

lostinyonkers

jossa Ruusu taistelee kirvoja ja totuutta vastaan

Enkelimummin sanat jäivät kaivamaan Ruusun mieltä. Hän halusi kovasti auttaa Enkelimummia, mutta Sepän jättäminen moneksi päiväksi tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Erityisesti Ruusua kaiversi Enkelimummin väite siitä, että Seppä olisi istunut oluttuvassa ystäviensä kanssa Ruusun maatessa kuumeen kourissa mökissään. Se ei mitenkään voinut olla totta. Enkelimummi keksi omiaan tai sitten taakka oli saanut hänet kuvittelemaan asioita. Seppä oli kiireinen mies eikä ollut työnsä vuoksi päässyt Ruusua tapaamaan. Niin sen täytyi olla, Ruusu vakuutti itselleen ja päätti työntää häiritsevät ajatukset syrjään.

Hän astui ulos auringonpaisteeseen ja alkoi nyppiä rikkaruohoja puutarhastaan. Niitä oli kasvanut ruusupensaiden ympärille sillä aikaa kun Ruusu oli sairastanut. Yhteen pensaaseen oli tullut kirvoja ja sen lehdet roikkuivat surullisen näköisinä. Ruusu haki maakellaristaan kannullisen maitoa ja kaatoi sitä pulloon, jonka päässä oli pieni sumutin. Pullon kaulassa roikkui letku ja letkun päässä oli pehmeä pumpattava pallo. Ruusu paineli palloa ja sumuttimesta suihkusi hienon hienoja maitopisaroita kirvojen valloittaman ruusupensaan ylle.
”No niin, kirvat. Pahoittelen, että vien teiltä kotinne, mutta minun ruusuni ovat tärkeämpiä kuin te ja minun tehtäväni on suojella niitä tunkeilijoilta”, Ruusu supisi itsekseen.
Kun Ruusu oli iltaan mennessä saanut rikkaruohot kitkettyä, hän pyyhki hikeä otsaltaan multaisilla käsillään ja loi katseen puutarhaansa.
”Hyvää yötä, ruususet. Olette minulle tärkeitä”, hän sanoi kuin siunatakseen puutarhansa yön syliin.

Ruusu meni saunan räystään alla seisovan puusaavin luo, upotti kätensä lämpimään sadeveteen ja kauhoi vettä kasvoilleen. Hän katsoi itseään puusaunan seinällä roikkuvasta haljenneesta peilistä ja näki edessään vakavat kasvot. Vaalealla iholla oli siellä täällä pieniä pisamia. Mustat lainehtivat hiukset olivat menneet sekaisin päivän aikana, ja Ruusu yritti sukia niitä ojennukseen. Kurittomat kiharat eivät kuitenkaan suostuneet pysymään järjestyksessä. Kirkkaansiniset silmät tuijottivat surumielisinä peilistä. Aikaisemmin aamulla Ruusun mieltä vaivanneet mietteet palasivat. Ruusu nyrpisti nenäänsä peilikuvalleen.
”Sinä vainoharhainen epäilijä”, hän sanoi, ja kuvajainen liikutti suutaan samaan tahtiin.

*

Olli oli Ruusukylän ainoa oluttuvan pitäjä. Ollin oikea nimi oli Olga, mutta häntä kutsuttiin Olliksi, koska hän oli miehen pituinen, väkivahva ja pystyi juomaan kenet tahansa pöydän alle. Kukaan ei uskaltanut ryhtyä Ollin kanssa sanaharkkaan. Kun Olli ilmoitti päihtyneelle asiakkaalle, että tämän oli aika kömpiä kotiin vaimonsa viereen nukkumaan, asiakas uskoi napisematta, sillä kukaan ei halunnut lentää ulos Ollin oluttuvasta.

Ruusu astui sisään Ollin oluttupaan. Hän siristeli silmiään. Kesti hetken aikaa tottua krouvin pimeyteen. Olli seisoi tiskin takana tuttuun tapaansa ja pyyhki pölyjä hyllyltä. Krouvin pöydissä istui kyläläisiä ja silloin tällöin naurunremakka tärisytti oluthuoneen ikkunaluukkuja. Ruusu kaivoi taskustaan kolikon ja ojensi sen Ollille.
”Yksi sima, kiitos”, Ruusu sanoi.
Olli kaatoi suuresta metallikannusta kuohuvaa kullankeltaista juomaa ja työnsi kolikon tiskillä olevaan kulhoon. Ruusu istahti tiskin äärelle ja katseli hämärässä ympärilleen. Seppää ei näkynyt missään. Sutiveikko istui miesporukassa oluttuvan perällä eikä Ruusu halunnut mennä tervehtimään häntä, koska ei tuntenut joukon muita miehiä.

Olli tuntui arvaavan Ruusun ajatukset.
”Seppää ei ole näkynyt tänään”, Olli totesi hyllyjen välistä. ”Tällä viikolla hän on kyllä ollut täällä muutamanakin iltana.”
”Tarkoitatko, että hän on ollut täällä viimeisen kolmen päivän aikana?”
Vatsassa kouraisi, sillä Ruusu ei ollut varma, halusiko hän kuulla vastausta. Olli laski rättinsä tiskille ja yskäisi kouraansa.
”Kyllä hän oli täällä eilen, edellisenä iltana ja sitäkin edeltävänä iltana”, Olli sanoi ja piti lyhyen tauon. ”Hän näyttää löytäneen itselleen ystävän”, Olli totesi ja vältteli Ruusun katsetta.
”Mitä tarkoitat?” Ruusu tuijotti krouvaria ymmärtämättä sanaakaan.
”Hän poistui oluttuvasta joka ilta saman naisen kanssa.”
”Oletko varma? Tarkoitan, että ehkä olet erehtynyt miehestä”, Ruusu kakisteli. Aivot löivät tyhjää.
”En usko. Tunnenhan minä Sepän jo monen vuoden takaa.”
”Mutta eihän Sepän sisko asu täällä. Ja hänen äitinsäkin on jo kuollut. Kenen kanssa hän muka olisi lähtenyt yöhön minun sairastaessani?” Ruusu mutisi hätääntyneenä.
Olli tuijotti väsynein silmin sinisilmäistä nuorta naista. Olli sanoi aina asiat suoraan ja kiertelemättä, mutta nyt hänestä tuntui, että yksikin sana voisi musertaa hahmon tiskin äärellä.
”Ruusu, älä pahastu, mutta taidat olla aika hyväuskoinen. Se nainen, jonka kanssa hän poistui, ei ollut Sepän sukulainen”, Olli huokaisi.
”Kuka se sitten oli?” Ruusu kysyi.
”Haluatko todella tietää?” Olli vastasi.
”E-en, mutta kerro kumminkin.”
”Se oli pellavakutomon Pauliina.”

Ruususadun seuraava kappale julkaistaan tiistaina 24.8.

Neljäs luku

2010-08-19T22:34:00.002+03:00

jossa Ruusu ja Enkelimummi väittelevät rakkauden olemuksesta.

Kun Ruusu heräsi, kuume oli laskenut ja ulkona paistoi aurinko. Enkelimummi istui ikkunan äärellä kehräämässä lankaa värttinällä. Hän keskeytti työn, kun huomasi Ruusun venyttelevän sängyllään.

”Huomenta. Tai pikemminkin iltapäivää. Sinä olet nukkunut kuusitoista tuntia putkeen”, Enkelimummi sanoi hymyillen ja laski värttinän käsistään. ”Haluaisitko syötävää?”

Ruusu tunsi, kuinka vatsassa murisi. Hän nousi sängystään ja istahti ruokapöydän ääreen. Enkelimummi kauhoi suuresta keittopadasta kirkasta vihanneskeittoa ja kaatoi puolukkamehua mukiin. Ruusu hörppi keiton hyvällä ruokahalulla ja otti lisää. Enkelimummi istui keittiön pöydän toisella puolen ja katsoi Ruusun syömistä mietteliäänä. Kun Ruusu oli lopettanut ruokailunsa, Enkelimummi avasi suunsa: ”Ruusu, minulla on sinulle tärkeää asiaa. Tarvitsen apuasi.”

Ruusu ilahtui, sillä hän halusi mielellään auttaa Enkelimummia, joka oli aina muiden apuna.
”Totta kai! Kerro, miten voin auttaa sinua”, Ruusu hihkaisi uteliaana.
Enkelimummi epäröi. Hän aloitti arkaillen:
”Minun aikani lähestyy ja taakka rinnassani painaa päivä päivältä yhä raskaammin. Yrtit eivät enää auta. Tarvitsen lääkettä, mutta sitä ei myydä kylämme apteekissa.”
Ruusu istui hämmentyneenä tuolillaan. Enkelimummi ei ollut koskaan aikaisemmin puhunut hänelle taakastaan, eikä Ruusu tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.
”Tarvitsen sinua avukseni”, Enkelimummi jatkoi.
”Miten voin auttaa sinua?” Ruusu kysyi ällistyneenä.
”Metsän tuolla puolen Kontiovuorella asuu mies nimeltä Alfred. Hän on kemisti ja lähiseudun ainoa ihminen, joka osaa valmistaa lääkettä, joka auttaa kipuuni. Aarre-kyyhky toi tänään viestin Alfredilta. Viestissä Alfred lupasi valmistaa minulle lääkettä loppuajaksi.”
”Loppuajaksi?” Ruusu nousi pelästyneenä tuoliltaan ja tuijotti Enkelimummia. Hän ei pitänyt kuulemastaan. ”Sinähän olet vielä nuori! En halua kuulla puhuttavankaan loppuajasta”, Ruusu huudahti Enkelimummille.
Enkelimummi katsoi lempeästi Ruusua.
”Sinunkin aikasi on loppuaikaa, kaikkien meidän on.”

Enkelimummi piti pienen tauon ja vihelsi orrella istuvalle Taistolle. Hän kaivoi esiliinansa taskusta auringonkukansiemeniä ja ojensi ne kyyhkylle. Lintu nappasi siemenet suuhunsa ja pyrähti takaisin katon rajaan siemeniä mutustelemaan. Enkelimummi jatkoi: ”Tarvitsen sinua hakemaan lääkkeen Alfredilta. Alfred tulee puolitiehen vastaan, mutta sinun täytyy tuoda lääke perille Ruusukylään. Alfredin lääke valmistetaan kielletyistä kukista, ja siksi hän ei voi liikkua päivänvalossa. Jos hän jäisi kiinni kiellettyjä kukkia repussaan, Kontiovuoren sotilaat lukitsisivat hänet vuoren syvyyksiin. Sinun täytyy mennä häntä vastaan Mesilammelle ja tuoda lääke turvallista reittiä Ruusukylään.”

Ruusu istui hiljaa tuolillaan ja tuijotti tyhjää keittolautastaan. Kurkkua kuristi ja sormenpäitä pisteli. Ruusu ei tiennyt, miten hän olisi asian esittänyt Enkelimummille. Häntä ei saisi pimeään metsään kirveelläkään. Pimeän metsän ajatteleminen kauhistutti häntä. Toisaalta hän halusi auttaa Enkelimummia, joka aina auttoi muita. Enkelimummi oli valvonut kuumeisen Ruusun vierellä ja lääkinnyt häntä. Nyt olisi Ruusun vuoro auttaa. Ruusu tiesi, että Mesilammelta Ruusukylään oli pitkä matka. Eikä Ruusu halunnut jättää Seppää pitkäksi aikaa.

”Seppä tarvitsee minua, enkä voi jättää häntä yksin päiviksi”, Ruusu mutisi.
”Niinkö? Kuinka monta kertaa hän on käynyt katsomassa sinua kuumeesi aikana?” Enkelimummi kysyi huulillaan huvittunut hymy, jonka hän hädin tuskin onnistui peittämään.
”Ehkä hän ei ole kuullut, että olen ollut kipeä.”
”Jos hän todella tarvitsee sinua, eikö olisi luonnollista, että hän ottaisi asiasta selvää?”
“Hänellä täytyy olla hyvä syy. Hänellä on paljon töitä.”
“Tiedätkö, missä hän on tällä hetkellä?”
“Pajassaan, oletan.”
“Hän on oluttuvassa ystäviensä kanssa.”
“Valehtelet! Ja mitä sitten vaikka olisikin. Minä tarvitsen häntä”, Ruusu huudahti.
“Mihin?” Enkelimummi kysyi katse tiukasti Ruusun silmiin naulittuna.
“Minä rakastan häntä. Ja kun rakastaa jotakuta, ei voi elää ilman toista. Minun täytyy vain olla kärsivällinen. Kyllä hänkin vielä ymmärtää rakastavansa minua. Ja kun hän ymmärtää sen, hän muuttuu ja haluaa kasvattaa kanssani ruusupensaan.”
“Ruusut ovat sinun unelmasi, eivät Sepän.”
“Minulle riittää, että saan olla hänen lähellään silloin, kun hänelle sopii”, Ruusu kuiskasi.
“Olisit siis valmis uhraamaan oman unelmasi?”
“Olen valmis luopumaan omastani hänen vuokseen.”
“Oman unelmansa uhraaminen ei ole rakkautta. Se on itsemurha.”
“Miten niin?”
“Uhraamalla unelmasi uhraat oman itsesi. Joskus suurinta rakkautta on luopua toisesta ja tunnustaa rakkautensa riittämättömyys.”
“Mutta minun rakkauteni ei ole niin kuin muiden rakkaus. Minun rakkauteni on suurempaa kuin kaikkien muiden rakkaudet yhteensä”, Ruusu tiuskaisi.

Häntä ärsytti Enkelimummin itsepäisyys ja viisastelu. Mitä Enkelimummi muka tiesi rakkaudesta? Eihän hän ollut koskaan rakastanut ketään ja asui yksin kyyhkyjensä kanssa.
“Joskus se, mitä sinä kutsut rakkaudeksi, ei kuitenkaan riitä. Eivät kaikki ihmiset kykene vastaanottamaan läheisyyttä, he pelkäävät sitoutua toisen ihmisen kasvuun, koska silloin heidän pitäisi kantaa vastuuta toisesta ihmisestä. Eivätkä he pysty kantamaan vastuuta muista kuin itsestään, jos siitäkään.”
“Minä voin kantaa Sepän taakkaa ja helpottaa hänen kulkuaan. Minun täytyy vain olla kärsivällinen.”
“Seppä on saanut taakkansa kannettavaksi jo pienenä poikana. Sinä et voi häntä pelastaa. Hänen on itse löydettävä totuus. Ja totuus tekee joskus kipeää. Siksi ihmiset välttelevät sitä”, Enkelimummi sanoi ja vihelsi kyyhkyn olalleen. “Mieti asiaa. Meidän on aika mennä kotiin. Kyyhkyni tarvitsevat minua”, hän sanoi silmää iskien, keräsi tavaransa ja astui ovesta ulos aurinkoon valkoinen viitta perässään kimallellen.

Ruususadun seuraava kappale julkaistaan maanantaina 23.8.

Kolmas luku

2010-08-18T22:33:00.000+03:00

jossa hikoillaan ja nähdään unia.

Yöllä Ruusulle nousi kuume. Välillä hampaat kylmästä kalisten, välillä hikoillen hän heittelehti kapeassa sängyssään ja näki painajaisia. Niissä iso musta koira kulki hänen perässään ja näykki hänen kantapäitään kuin hoputtaakseen naisen kulkua. Ruusu yritti juosta nopeammin, mutta jalat olivat kuin sementtiin valetut eivätkä suostuneet liikkumaan eteenpäin. Houreidensa keskellä Ruusu oli varma, että hopeanhohtoinen kyyhky istui hänen ikkunansa ulkopuolelle ja tuijotti häntä päätään käännellen. Seuraavassa sekunnissa lintu oli poissa, eikä Ruusu tiennyt oliko se todella käynyt hänen luonaan vai oliko kaikki ollut vain hänen kuumeisen mielensä harhaa.

Kolmantena päivänä kun kuume ei vieläkään ollut hellittänyt, ovelle koputettiin ja sisään astui Enkelimummi kyyhkynen olkapäällään. Enkelimummilla oli mukanaan kori, joka oli täynnä erilaisia kukkia ja yrttejä. Yrttien tuoksu täytti Ruusun pienen mökin. Enkelimummi riisui valkoisen viittansa ja ripusti sen oven vieressä olevaan seinäkoukkuun. Hän laski korinsa tuvan pöydälle ja asteli huoneen poikki Ruusun sängyn äärelle. Ruususta tuntui, kuin enkeli olisi leijunut hänen tupansa poikki. Enkelimummi laski viileän kätensä Ruusun hikiselle otsalle ja silitti tämän kosteita hiuksia.
”Lähdin tulemaan, kun Taisto toi viestisi”, Enkelimummi sanoi. Valkoinen kyyhky oli istahtanut katon rajaan orrelle, jossa Ruusulla oli tapana kuivata leipiä.
”En minä ole lähettänyt mitään viestiä”, Ruusu kuiskasi sänkynsä pohjalta tuskin kuultavasti.
”Joskus ihminen onnistuu lähettämään viestin vaikkei itse uskokaan sen päätyvän oikeaan osoitteeseen”, Enkelimummi vastasi. ”Ja Taisto on lahjakas lukemaan kätketyimpiäkin viestejä.”

Hopeanhohtoinen lintu sirkutti orrella iloisena ja nyökytti päätään. Enkelimummi sytytti takkaan tulen ja kaivoi tuvan kaapista kuparisen teepannun. Ruusukylässä vietettiin ystävyyden päivää heinäkuussa. Ystävyyden päivänä kyläläisillä oli tapana antaa lähimmäisilleen lahjoja. Seppä oli takonut kuparisen teepannun Ruusulle ystävyyden lahjaksi. Pannun kylkeen Seppä oli kaivertanut unikkoja. Enkelimummi kaatoi vettä pannuun, valitsi koristaan violetin värisiä yrttejä ja alkoi survoa niitä morttelissa jauhoksi. Kun yrtit oli survottu, Enkelimummi kaatoi seoksen teepannuun ja ripusti sen takkakoukkuun. Hetken kuluttua pannusta nousi huumaavan tuoksuinen höyry.

Enkelimummi avasi lanteiltaan nahkanauhan ja irrotti siinä roikkuvan, puusta veistetyn mukin. Hän kaatoi vihreää juomaa mukiin ja asetti sen sängyn vierelle pienelle pyöreälle pöydälle. Hän kumartui Ruusun puoleen ja auttoi tätä nousemaan sängystään. Enkelimummiin nojaten Ruusu nousi aloiltaan ja istahti pehmeään nojatuoliin. Enkelimummi peitteli Ruusun viltillä ja ojensi mukin tälle. ”Juo koko mukillinen. Sillä aikaa minä petaan sänkysi.”

Ruusu katseli siroa Enkelimummia, joka poimi liinavaatekaapista puhtaat laventelin tuoksuiset lakanat. Ruusulla oli tapana piilottaa pieniä laventelipusseja liinavaatteidensa joukkoon, sillä laventeli sai hänet rauhoittumaan ja karkotti painajaisia. Enkelimummi vaihtoi hiestä kostuneet lakanat putipuhtaisiin, ja kun Ruusu oli juonut juomansa viimeistä tippaa myöten, Enkelimummi peitteli Ruusun tuoksuvien vällyjen alle. Ennen kuin Ruusu huomasikaan, hän oli vaipunut syvään, rauhalliseen uneen. Unessa Ruusu uinui unikonkukkien päällä. Hänen vierellään makasi mies, josta hän kovasti piti, mutta unessa Ruusu ei pystynyt näkemään miehen kasvoja.

Toinen luku

2010-08-17T22:30:00.002+03:00

jossa pohditaan yökyläilyn vaikeutta.

Kuten useimmissa Ruusukylän taloissa, myös Sepän talossa oli kuparinen katto. Hän oli takonut sen itse ja oli siitä erityisen ylpeä. Sepän kuparikatto oli koko kylän kaunein katto. Se oli valmistettu pienistä kuparisista neliöistä, jotka Seppä oli huolella liittänyt yhteen. Neliöistä muodostui kuvio, joka muistutti tilkkutäkkiä. Mutta ei mitä tahansa täkkiriepua vaan ylellistä mosaiikkia, jonka jokainen neliö oli osa suurempaa kokonaisuutta. Seppä oli rakentanut kattoa seitsemän kuukautta ja seitsemän päivää. Kun katto oli valmistunut, Seppä oli seisonut puutarhassaan ja ihaillut kättensä työtä.

Sepän puutarha oli yksi kylän kauneimpia. Tuvan piha oli laaja ja se oli täynnä sellaisiakin kukkia, joita ei enää kasvanut edes kaukaisissa kylissä. Kukkien keskellä seisoi kuparista valmistettu kurkipariskunta, ja niiden ympärillä siellä täällä puikkelehti pieniä puutarhatonttuja, joiden punaiset lakit muistuttivat aivan kärpässienen lakkia. Kaikista kukista eniten Seppä varjeli kirkkaanpunaisia unikoitaan, joista hän joskus iltaisin teki itselleen teetä. Vaikka Sepän puutarhassa olikin paljon erilaisia kukkia, yksi laji loisti poissaolollaan. Ruusun udellessa Sepältä, miksei hänen puutarhassaan ollut ruusuja, Seppä vastasi, ettei hän halunnut ruusuja puutarhaansa, koska niiden piikit pistivät, ne vetivät puoleensa kirvoja ja ne vaativat ylipäätään liikaa huolenpitoa eikä hänellä ole työn ohessa aikaa nyppiä ruusujen ympäriltä rikkaruohoja. ”Muut lajit pärjäävät omillaan – sellaisia kukkia minä haluan ympärilleni”, Seppä totesi eikä halunnut keskustella aiheesta sen enempää.

Tämän kuullessaan Ruusu tunsi olonsa äkkiä surulliseksi vaikkei oikein osannutkaan sanoa, mikä Sepän sanoissa oli saanut hänen mielensä raskaaksi. Ehkä Ruusu olisi toivonut, että Seppä jakaisi hänen rakkautensa ruusuihin ja he voisivat yhdessä istuttaa Sepän puutarhaan ruusupensaan. Ruusu voisi nyppiä ruusupensaan ympäriltä rikkaruohot, lannoittaa ja hoitaa sitä. Olihan hänellä omassa kotipuutarhassaankin ruusupensas, jonka hän oli kasvattanut pienestä taimesta kukoistavaksi pensaaksi ja jota hän oli viimeisen kymmenen vuoden aikana sitä hoitanut ja vaalinut suurella rakkaudella. Mutta Seppä ei halunnut kuulla puhuttavankaan ruusuista, totesi vain olevansa enemmän unikkoihmisiä. Siihen oli Ruusun tyytyminen.

Ruusulla oli tapana vierailla joka ilta Sepän tuvassa, ja tuvan pöydän äärellä he söivät yhdessä illallista ja kertoivat toisilleen päivän tapahtumista. Eräänä iltana, kun Ruusu ja Seppä olivat viettäneet mukavan illan ja nauraneet hersyvämmin kuin koskaan, Ruusu päätti rohkaista mielensä ja kysyä, saisiko hän jäädä Sepän luo yöksi. Ulkona satoi kaatamalla ja Sepän tuvassa takkatuli lämmitti mukavasti. Ei kai Sepällä olisi mitään sitä vastaan, että Ruusu nukkuisi Sepän suurella takorautasängyllä yönsä. Aamulla hän voisi herätä kukonlauluun ja keittää heille kummallekin ohrapuuroa. Turha hänen olisi lähteä kaatosateeseen yön syliin, sillä aamuun mennessä sade olisi varmasti jo lakannut, eikä kukaan odottanut Ruusua yöksi kotiin.

Ruusu ei kertonut Sepälle, että oli muitakin syitä, miksi hän mieluummin jäisi kuin lähtisi myrskyssä kävelemään kotia kohti. Ruusu oli nimittäin pelännyt pimeää lapsesta asti. Myrskyöinä Ruusulla oli tapana herätä ukkosen jylinään eikä hän saanut enää unen päästä kiinni, koska pelkäsi, että salama löisi hänen mökkiinsä ja polttaisi sen maan tasalle. Sepän luona hän tuntisi olonsa turvalliseksi. Yön pimeydessä herätessään hän kuulisi Sepän raskaan hengityksen ja tietäisi siitä ettei ollut yksin. Tuskin Seppäkään haluaisi viettää yötään isossa sängyssä ilman Ruusua.

Seppä tuijotti Ruusua, joka istui häntä vastapäätä tuvanpöydän toisella puolen. Hiljaisessa tuvassa kuului seinäkellon tikitys. Topi-koira nukkui takan äärellä ja äänteli unissaan. Seppä istui vaiti ja vältteli Ruusun katsetta. Seppä oli painottanut haluavansa ympärilleen kukkia, jotka pärjäävät omillaan. Mietittyään tovin Ruusun ehdotusta Seppä ilmoitti kyllä pärjäävänsä yksin, olihan hänellä uskollinen Topi vahtinaan.

Ruusu nousi pöydästä ja keräsi astiat. Hän puki päälleen sadeviittansa ja astui saappaisiinsa. Tuvan ovi narahti Ruusun astuessa yöhön. Portailta Ruusu nosti lyhtynsä ja lähti kulkemaan polkua pitkin kylän keskipistettä kohti. Pari metriä polkua kuljettuaan Ruusu kääntyi. Ikkunasta hän näki Sepän, joka istui pöydän äärellä ja nojasi kasvojaan suuriin kämmeniinsä aivan kuin olisi itkenyt.

Ruususadun seuraava osa julkaistaan torstaina 19.8.2010.

Ensimmäinen luku

2010-08-17T00:02:00.000+03:00

jossa esitellään tarinan päähenkilö ja muutama tärkeä ruusukyläläinen.

Kylän nimi oli Ruusukylä. Pienessä punaisessa mökissään kylän keskellä asui nuori nainen nimeltä Ruusu. Kylä oli pieni mutta Ruusun mielestä se oli maailman paras paikka. Keskellä kylää oli kauppa, krouvi, tohtorin tupa ja valkoinen pitsihuvila, jota kyläläiset kutsuivat Kyyhkyläksi. Kylää reunusti pohjoisessa tuuhea havumetsä ja etelässä suuri järvi. Se oli niin suuri, etteivät kyläläiset koskaan käyneet järven toisessa päässä, paikassa, jota he kutsuivat Vastarannaksi. Huhujen mukaan Vastarannalla asui enemmän ihmisiä kuin Ruusukylässä oli milloinkaan asunut. Huhuttiin, että vastarantalaiset pukeutuivat koreisiin vaatteisiin muulloinkin kuin kirkonmenojen aikaan. Kuulopuheiden mukaan miehet kulkivat kesäisin olkihattu päässään ja naiset kantoivat valkoisia pitsireunaisia päivänvarjoja suojatakseen kasvonsa paahtavalta auringolta. Väittipä joku jopa kuulleensa, että vastarantalaisten tiet olivat niin leveitä, että kaksi hevosvaljakkoa mahtui kulkemaan niillä vieretysten. Joku toinen taas kertoi metallisista laitteista, jotka kulkivat neljällä pyörällä ja joita kutsuttiin automobiileiksi. Jos oikein höristi korviaan, Vastarannalta saattoi lauantai-iltaisin kuulla vaimeaa musiikkia, joka tyynellä ilmalla kantautui vettä pitkin aina Ruusukylään asti.

Huhuista huolimatta Ruusukylän väki ei osannut kaivata Vastarannalle, sillä heillä oli omasta takaa kaikki se, mitä he tarvitsivat. Kylän kalastaja Kiiski tosin joskus juovuspäissään retosteli käyneensä vuosia sitten Vastarannalla ja nähneensä siellä niin kauniita naisia, ettei sellaisia ollut koskaan Ruusukylässä nähty, mutta kaikki kyläläiset tiesivät, että Kiiski puhui palturia, sillä hänen veneensä oli vanha ja niin heppoista tekoa, ettei se olisi kantanut lähiapajia pidemmälle.

Synkän metsän laidalla korkean kallion päällä seisoi tuulimylly, joka kesällä jauhoi viljat ja pumppasi järvestä vettä pellolle. Tuulimyllyn oli rakentanut Sebalus, kylän oma kirvesmies. Kyläläiset olivat ristineet Sebaluksen keksijäksi, koska tämä eli yksin ja suunnitteli iltapuhteikseen mitä mielikuvituksellisempia laitteita. Myös Ruusukylän epätavallinen mylly oli Sebaluksen keksintö. Erikoisen siitä teki se, että jauhon jauhamisen ja veden pumppaamisen lisäksi se tuotti myös sähköä tohtorin tupaan.

Kylän pastori, Matteus Fariskus, oli vastustanut raivoisasti Sebaluksen tuulimyllyä ja tehnyt kaikkensa tuhotakseen rakennusprojektin. Sunnuntaisin Matteus Fariskus pauhasi saarnastuolistaan, että kallion päälle noussut tuulimylly oli kirottu keksintö, jonka paholainen oli lähettänyt Ruusukylään. Kyläläiset, jotka ilomielin jauhoivat jauhonsa tuulimyllyssä, eivät ymmärtäneet, mitä pahaa nelisiipinen rakennus voisi muka saada aikaiseksi. Sebalus, joka ei uskonut paholaiseen eikä muihinkaan hämärän olentoihin, huokaisi syvään kuullessaan pastorin sanat mutta ei suostunut taipumaan sadattelun edessä. Lepyttääkseen pastorin Sebalus lupasi järjestää pappilaankin sähköt, ja pitkän suostuttelun jälkeen pastori suostui kokeiluun. Ennen pitkää pastori tottui sähkölampun kelmeään valoon, jonka äärellä hän saattoi lukea yömyöhään pyhiä kirjoituksia, ja jätti tuulimyllyn rauhaan aivan kuin ei koskaan olisi sitä paholaisen työvälineenä pitänytkään.

Kylän keskellä uinuva valkoinen pitsihuvila, Kyyhkylä, loisti auringonvalossa puhtaana kuin vasta satanut lumi. Ikkunoita peittivät valkoiset pitsiverhot, joiden läpi auringonvalo siivilöityi ja loi verkkomaisia varjoja korkeisiin valkoisiin huoneisiin. Kesäöisin pitsihuvilan omistaja jätti tuvan ikkunan auki ja pitsiverhot heiluivat vienossa tuulessa.

Kyyhkylässä asui Enkelimummi viiden kyyhkynsä kanssa. Kyyhkyjen nimet olivat Aarre, Armo, Usko, Toivo ja Taisto. Ne olivat erikoiskyyhkyjä, sillä ne osasivat viedä kirjeet oikeaan osoitteeseen sysimustassa yössä, mutta ennen kaikkea ne olivat epätavallisia siksi, että niiden sulat loistivat pimeässä hopeisina. Hopean hohtonsa ne olivat tarun mukaan saaneet taivaan enkeleiltä, jotka olivat lähettäneet kyyhkyt maan päälle ihmisten viestejä välittämään. Kyyhkyjen vuoksi myös Enkelimummi oli saanut kutsumanimensä. Kerrottiin nimittäin, että Enkelimummilla oli näkemisen lahja aivan kuin enkeleilläkin ja että hän lahjansa vuoksi pystyi näkemään asioita, joita muut kyläläiset eivät nähneet.

Enkelimummi oli lempeä nainen, jonka valkoisena hohtavat hiukset toivat mieleen villinä vaahtoavan tunturipuron. Enkelimummin rintaa painoi kipeä taakka. Kyläläiset olivat usein kysyneet Enkelimummilta, taakasta, mutta Enkelimummi vain hymyili surumielisesti kysyjille ja vastasi, että kukaan meistä ei pysty kantamaan toisen ihmisen taakkaa, jokaisen on kannettava omansa. Ja sitten hän vaihtoi puheenaihetta. Siitä kyläläiset tiesivät, että Enkelimummi ei halunnut puhua asiasta sen enempää. Vaikka hän ei halunnutkaan puhua omasta taakastaan, hän jaksoi kuitenkin aina kuunnella muiden ihmisten huolia. Aina hän myös löysi kyläläisille juuri oikeat lohdutuksen sanat, jonka avulla surumieliset jaksoivat taas keveämmin askelin seuraavaan päivään.

Kyläläiset kävivät mielellään Kyyhkylässä vierailulla, sillä lohduttavien sanojen lisäksi he tarvitsivat Enkelimummin kyyhkyjä viemään kirjeitä kauempana sijaitseviin kyliin sekä hakemaan muutaman kerran vuodessa uutiskirjeen Vastarannalta. Ruusukylässä ei näet ollut omaa lehteä. Sellaista ei yksinkertaisesti tarvittu, sillä ruusukyläläiset tiesivät kylän asiat ilman uutislehteäkin. Vastarannalla toimitettiin uutiskirjettä, johon kerättiin kaikki ympäryskylien uutiset, ja kirkkokahvilla pastori Matteus Fariskus luki kyläläisille ulkomaailman uutiset. Sebalus, joka ei muuten niin piitannut kirkonmenoista, kuunteli korvat höröllä ulkomaailman uutisia ja kirjoitti vihkoonsa muistiinpanoja, ettei yksikään tiedonmuru jäisi häneltä kuulematta.

Kylän reunalla tiheän havumetsän äärellä sijaitsi peltisepän paja. Kylän Seppä oli voimakas mies, joka päivät pitkät takoi metallista erilaisia esineitä. Erityisen hyvä hän oli takomaan kyläläisten kattoja. Ruusukylässä kaikilla muilla paitsi Enkelimummilla oli kuparista tehty katto, joka hohti aamuauringossa. Jos joku olisi katsonut kylää ylhäältäpäin, hän olisi saattanut häikäistyä, sillä Sepän takomat katot eivät tummuneet, niin kuin kuparilla yleensä on tapana, vaan hohtivat kilpaa auringon kanssa. Mutta kukaan muu kuin Enkelimummin kyyhkyset ei katsonut kylää ylhäältäpäin, sillä kyläläiset eivät olleet kuulleet puhuttavankaan lentokoneista, helikoptereista tai ilmalaivoista. Sellaisia koneita ei Ruusukylässä ollut keksitty eikä kukaan osannut niitä kaivata. Sebalus tosin unelmoi joskus keksinnöstä, jolla ihminen voisi nousta ilmaan ja lentää aina Vastarannalle saakka. Muutamaa epäonnistunutta kokeilua pidemmälle ei Sebalus kuitenkaan ollut suunnitelmissaan päässyt. Edelliskesänä Sebalus oli jo uskonut keksineensä toimivan lentolaitteen, mutta kun Sebalus kokeilun päätteeksi oli mätkähtänyt valtavia nahkasiipiä räpytellen kallion reunamalta nokkospuskaan, tohtori oli keksijän kylkiluita paikkaillessa ankarasti kieltänyt Sebalusta yrittämästä enää lentopuuhia.

”Jos ihminen olisi tarkoitettu lentämään, hänen selässään kasvaisi jo syntymässä siivet”, tohtori oli ilmoittanut ja tuijottanut ruhjeissaan vaikeroivaa keksijää vihaisesti silmiin.

Sepän pajassa oli meluisaa. Metallin kilke kuului pitkälle, ja siitä kyläläiset tiesivät, että Seppä oli työnsä äärellä. Seppä oli iloinen mies ja istui usein työviikon jälkeen kylän krouvissa ystäviensä Sutiveikon ja Sebaluksen kanssa ja kertoi hauskoja tarinoita kyläläisistä. Erityisen mielellään Seppä tarinoi, kuinka hän oli kauppiaan kattoa korjatessaan tippunut katolta ja loukannut kätensä niin, ettei voinut neljään viikkoon tehdä työtään. Sutiveikko oli silloin pyytänyt ystäväänsä Ruusua Sepän avuksi, ja vaikka Ruusu ei ollutkaan mikään kodinhengetär, hän oli lupautunut apuun, sillä hän oli hieman yksinäinen ja kaipasi seuraa pimeneviin iltoihin. Neljän viikon aikana Ruusu valmisti Sepälle ruokaa ja siivosi tupaa. Pikkuhiljaa he tutustuivat toisiinsa paremmin ja huomasivat, että samat asiat naurattivat heitä. Sepän silmien ympärille muodostui naururyppyjä hänen kuunnellessaan Ruusun tarinoita, ja Ruusun mielestä se oli kaunista. Kauniimpaa kuin kukat kedolla tai perhoset niityn yllä. Kun neljä viikkoa oli kulunut, Ruusu huomasi vierailevansa tuvassa iltaisin yhä useammin, vaikka Sepän käsi oli jo parantunut ja Seppä pystyi itsekin pitämään itsestään huolta. Ja he nauroivat toistensa tarinoille ja Ruusu ajatteli, ettei kukaan muu koskaan ollut nauranut hänen kanssaan yhtä hersyvästi.

Ruususadun seuraava osa julkaistaan keskiviikkona 18.8.2010.

Ennen auringonnousua

2010-08-16T00:05:00.001+03:00

Puulaiva lähestyi satamaa. Taivaalla loistava täysikuu heijasti järven pintaan hopeisen sillan. Oli hiljaista. Edes lokit eivät parveilleet aluksen ympärillä tavalliseen tapaansa. Laivan valkoiset purjeet laskeutuivat alas, ja se lipui tuulen mukana kohti laituria. Parisataa metriä ennen satamaa laiva pysähtyi ja ankkuri heitettiin veteen. Kuului loiskaus ja alus jäi keinumaan paikoilleen.

Soutuvene laskeutui kitisten laivan kylkeä pitkin ja tipahti veteen. Poika irrotti soutuveneen köydet, tarttui airoihin ja ryhtyi soutamaan kohti laituria. Valkoiseen leninkiin ja hellehattuun pukeutunut nuori nainen vilkuili veneestä ympärilleen tuntematonta maisemaa. Kun soutuveneen kokka osui laituriin, poika veti airot veneeseen, hyppäsi laiturille ja sitoi veneen kiinni. Nainen istui paikoilleen jähmettyneenä. Poika odotti hetken, mutta kun nainen ei tehnyt elettäkään noustakseen, poika hyppäsi takaisin veneeseen ja tarttui veneen pohjalla makaavaan ruskeaan matkalaukkuun ja mustaan kotelomaiseen salkkuun ja nosti ne laiturille odottamaan omistajaansa.

Valkoinen hellehattu oli kiinnitetty naisen vaaleisiin kiharoihin pinneillä, niin ettei tuuli pystynyt sieppaamaan hattua mukaansa. Hellehatun lieri peitti naisen kasvot. Poika ojensi kätensä naiselle ja nainen tarttui siihen. Kun nainen kiipesi pojan avustamana laiturille, vinoon asetellun lierihatun alta paljastui hopeasiipinen kyyhky. Se istui naisen olkapäällä lierin suojassa ja käänteli päätään kuin tutkien satamaa, johon he olivat juuri saapuneet.

Nainen seisoi laukkujen vieressä laiturilla ja tuijotti edessä avautuvaan pimeään kylään. Kylä nukkui huoletonta unta. Kukaan ei osannut odottaa naista, kukaan ei ollut tullut häntä vastaan. Poika irrotti soutuveneen laiturista.

”Hyvästi, Miriam”, poika sanoi, hyppäsi veneeseen ja ryhtyi soutamaan takaisin.

Nainen seurasi kuunsiltaa pitkin loittonevaa soutuvenettä. Sitten hän käänsi päänsä kohti kylää. Pimeässä yössä hän tunsi ruusujen tuoksun. Hattu peitti naisen poskia pitkin vierivät kyyneleet. Hän katsoi viimeisen kerran kaukana järvellä lipuvaa laivaa. Sitten hän tarttui matkalaukkuunsa ja salkkuunsa ja asteli laituria pitkin kohti tuntematonta kylää.

Ruususadun seuraava osa julkaistaan tiistaina 17.8.2010.

Ensimmäinen osa ilmestyy ma 16.8.

2010-07-26T12:29:00.000+03:00

Ruususatu alkaa ilmestyä sähköisenä jatkoromaanina maanantaista 16.8. alkaen.

Ruususatu on klassisen sadun muotoon paketoitu, aikuiselle lukijalle kirjoitettu tarina Ruususta, joka saa tehtäväkseen auttaa ystäväänsä Enkelimummia. Enkelimummin sydäntä painaa salaperäinen taakka ja ainoa, joka osaa valmistaa lääkettä on Hämärämetsän tuolla puolen asuva tietäjä Alfred. Tehtävä ei ole helppo, sillä kyläläiset tietävät, että Hämärämetsän uumenissa asuu myös verenhimoinen Ulvas-susi. Kun rakastettu Seppä murskaa Ruusun unelmat auvoisesta perhe-elämästä, Ruusu päättää kohdata pelkonsa ja auttaa Enkelimummia. Matkalla Alfredin luo Ruusulle paljastuu salaisuuksia, jotka tempaavat hänet suureen seikkailuun.

Ruususatu on omistettu nuorimmalle tädilleni Elinalle, joka siirtyi Armoon vain hieman yli nelikymppisenä taisteltuaan vuosia rintasyöpää vastaan. Elinaa oli siunattu lahjoilla, joita hän väsymättä käytti muita ihmisiä ja suurta Voimaa palvellakseen. Toivon, että Elina pitää Ruususadusta.

Elokuuussa 2010,

Rosetta Kivi

Jos haluat lukea vuonna 2007 julkaistun teokseni Pomo on pahin (Gummerus), löydät sen sähköisenä täältä.